Sotien vuosisata
Ruotsi kävi lähes koko 1600-luvun sotia, minkä seurauksena se saavutti tilapäisen johtoaseman Itämerellä, mutta hinta oli kova. Uusia joukkoja jouduttiin lähettämään vuosittain sotaan. Miehet otettiin kotimaasta pakko-otoilla. Vain pieni osa palasi takaisin. Maatilat jäivät naisten vastuulle. Sotien välilliset vaikutukset heijastuivat myös Suomeen ja Helsingin seudulle.
Lahjoitusmaat rahapulan ratkaisuna
Palkkaongelma ratkaistiin lahjoitusmaapolitiikalla. Palkat maksettiin maana. Lahjoitusmaat olivat pakon sanelema ja pitkällä tähtäimellä kruunun varallisuutta ja valtaa heikentävä tilapäisratkaisu: rahapalkan sijasta aatelistolle annettiin verotusoikeus lahjoitusmaalla oleviin maatiloihin. Talonpojat maksoivat veronsa kruunun sijasta lahjoitusmaan saajalle, donataarille. Lahjoitusmaita oli erityyppisiä sen mukaan, kuinka vahva hallintaoikeus (käytännössä omistusoikeus) maa-alueeseen liittyi, periytyikö se saajan jälkeläisille ja mikä oli lahjoituksen saajan lesken hallintaoikeus. Kaikkein vahvin status – siis parhaimpia alueita – olivat kreivi- ja vapaaherrakunnat, joissa lahjoitukseen kuului itsehallinto ja oikeudenhoito. Kyseessä oli käytännössä valtio valtiossa. Kreivi- ja vapaaherrakuntia ei kuitenkaan ollut aivan vieressä. Lähimmät olivat Raaseporin kreivikunta, Kemiön ja Korppoon vapaaherrakunnat sekä Porin kreivikunta.
Myös Helsingin pitäjän kyliä päätyi 1600-luvun alussa lahjoitusmaaksi. Toiminta oli aluksi pienimuotoista. Munkkinimen neljä taloa lahjoitettiin 1600-luvun alkuvuosina merikapteeni Jesper Greckille palkkatiloiksi. Vuonna 1614 ne siirtyivät lahjoituksena Kustaa II Adolfin alitallimestari Gerd Skyttelle (von Schütz). Myöhemmin lahjoitukseen liitettiin Lauttasaari, Tali, Töölö ja Meilahti sekä 1629 Viikin latokartano mukaan lukien energiatuotannon ja lohenkalastuksen takia tärkeä Vantaankoski. Lauttasaaresta Skytte sai saaren kaksi taloa eli koko saaren. Toisessa oli isäntänä Lydick Morthenson, toista emännöi hustru Birgitta. Lahjoitusten seurauksena Skyttestä tuli Helsingin seudun suurimpia maanomistajia, joka ajautui vuosisadan puolivälissä maariitoihin Helsingin kaupungin kanssa. Skytten omistukset estivät nimittäin kaupunkia laajentamasta aluettaan. Skytten kuoleman jälkeen lahjoitusmaapolitiikka oli jo kulkemassa kohti peruutusta (reduktio) ja aateliston aseman heikkenemistä.
Autiotiloja ja sätereitä
Talonpojalla oli keskiaikaisen maanlain perusteella perinnöllinen omistusoikeus perintötilaansa (skattehemman) edellyttäen että tämä maksoi veronsa. Jos ulosteot jäivät kolmena perättäisenä vuonna maksamatta, tuli maatilasta verotuksellisesti autio (öde) ja siitä tuli kruununtila. Autiotilan sai ulkopuolinen ottaa viljeltäväkseen ja uusi viljelijä sai kolmen vuoden verovapauden. Kruununtila (kronohemman) oli nimensä mukaisesti valtion tila, ja viljelijä, jos sellainen saatiin, oli vuokralaisen asemassa. Kolmas kategoria oli rälssitila (frälsehemman). Se oli tila, jonka verot peri aatelinen. Lauttasaaren kaksi tilaa autioituivat 1600-luvun alussa ja muuttuivat rälssitiloiksi viimeistään 1620-luvulla.
Maatilojen vararikkojen syynä olivat sota-ajan rasitukset sekä poikkeuksellisen huonot ilmasto-olosuhteet. Oli kylmää ja sateista. 1600-luvun alussa oli historiallisen pahoja katovuosia, kuten ns. suuri olkivuosi 1601. Sitä edelsi Euroopan historian kylmin vuosi. Ihmiset söivät ruuan puutteessa olkia ja raatoja sekä lähtivät kerjuulle levittäen tauteja. Sodan jatkaminen edellytti vuotuisen maaveron lisäksi lähes vuosittain ns. ylimääräisiä veroja. Sotaväen pakko-otot verottivat miespuolista väestöä ja maatalouden työvoimaa. Sotaväen kuljetuksiin liittyi riskinsä.
Lauttasaaressa asui laivureita, jotka osallistuivat sotaväen, hevosten ja muonan kuljetuksiin Viroon ja takaisin. Mahdollisesti osa saaren laivureista menehtyi kuljetuksissa tauteihin. Styrmanneja, jotka olivat myös luotseja, ei otettu sotaväkeen, koska heitä tarvittiin saarillaan. Vastoinkäymisten taustalla saattoi olla myös tulipalo, haaksirikko tai fyysinen loukkaantuminen. Maaomistuksia siirtyi miehiltä naisille kaikissa säädyissä. Lauttasaaren maakirjassa esiintyykin jo 1500-luvulla mutta edelleen 1600-luvulla naisia talojensa edustajina, kuten edellä mainittu hustru Birgitta. Ylemmissä säädyissä tapahtui samaa. Skytte kuoli vuosisadan puolivälissä ja hänen leskensä Kristina Fredag (Freytag) peri lahjoitusmaat.
Munkkiniemen merikartano
Autioitumisen seurauksena muodostui suurtiloja. Vaikeuksiin joutuneita maatiloja liitettiin elinkelpoisiin naapuritiloihin tai niiden verot osoitettiin aatelistolle. Suurtiloista tuli sätereitä eli aateliston asumakartanoita, mutta osaa viljeli tilanhoitaja lahjoitusmaaisännän asuessa Ruotsissa. On sanottu, että suurtilanmuodostus oli jopa tietoisen maatilapolitiikan seurausta: pyrittiin suurentamaan tilakokoa ja parantamaan tilojen elinkelpoisuutta.
Munkkiniemen kartanosta tuli Skytten lahjoitusmaiden keskus. Se oli tärkeä varsinkin merenkulun kannalta. Munkkiniemessä oli 1600-luvun alussa laivanrakennuspaikka (bankstad), Helsingin laivakartanon sivutelakka. Vuonna 1604 siellä työskenteli laivanrakennusmestarin alaisuudessa 60 työntekijää. Määrä oli suuri, joten rakenteilla ollut laivakaan ei ollut aivan pieni. Noihin aikoihin kuninkaana oli Kaarle IX, joka rakennutti mm. uusia pinassi-tyyppisiä aluksia. Pinassi oli pienehkö kolmimastoinen alus. Munkkiniemen kartanon merellisestä jälkivaikutuksesta kertoo sekin, että siellä asui 1700-luvulla hollantilainen Mathiesenin merenkulkijasuku. Mathias Mathiesen oli kapteenina Johan Sederholmin St Johannes -nimisellä laivalla sen haaksirikkouduttua Lauttasaaren edustalla.
Uuden isännän alaisuudessa
Elämä Lauttasaaressa ei todennäköisesti juurikaan muuttunut sen jälkeen, kun tiloista tuli rälssiä. Rälssiin pääsy ei tarkoittanut statuksen nousua mutta tietty suoja uuteen asemaan liittyi: Rälssitilojen asukkaita ei pakko-otettu sotaväkeen. Paljon riippui donataarista itsestään, kuinka maltillisesti hän feodaalioikeuksiaan käytti. Jos hän toimi karskien balttilaisten säätyveljiensä tapaan, oli talonpoikien kohtelu kovaa. Baltiassa kartanoiden alustalaiset olivat maaorjien asemassa. Rälssitalonpoikia ei kuitenkaan kannattanut liikaa kurjistaa, jotta heidän tilojensa elinkelpoisuus säilyi. Lahjoitusmaaisännän ja saarelaisten välillä oli riippuvuussuhde samoin kuin oli ollut kruunun ja saarelaisten välillä. Kartano tarvitsi laivureita kuljetuksiin. Suojatulla asemalla oli kuitenkin hintansa. Niskuroiva talonpoika voitiin karkottaa veromaalle, jolta otettiin miehiä sotaväkeen.
Kysytyt rannikkoalueet
Lähes kaikki Suomen lahjoitusmaat olivat rannikon tuntumassa. Skytten lahjoitusmaat muodostivat meren ja rantatien yhdistämän kokonaisuuden, josta oli hyvät maa- ja meriyhteydet moneen suuntaan. Aatelistolle eivät kelvanneet mitkä maa-alueet tahansa vaan meren rannat ja saaret. Meriyhteys oli tärkeä, koska läänitysalueilla harjoitettiin myös laivanrakennusta ja merenkulkua. Nykyisen Seurasaaren selän merialueelta pääsi Töölönlahdelle ja Kruunuvuorenselälle Meilahdessa olevan vetokannaksen kautta (nyk. Hesperian puisto) ja edelleen Vanhankaupunginlahdelle ja Viikkiin. Munkkiniemestä oli Mätäjoen (Rutinå) kautta yhteys rantatiehen.
Aateliston maaomaisuus kasvoi aina vuoden 1680 reduktioon asti. Siinä suurin osa läänityksistä palautettiin kruunulle. Kuninkaan valta kasvoi huippuunsa aateliston aseman heikennyttyä. Ruotsissa siirryttiin yksinvaltiuteen. Siinäkin oli kuitenkin oma suuret ongelmansa.
Lähteet ja kirjallisuus
Uudenmaan voutikunnan tilejä 1600-luvun alkuvuosilta
Aalto, Seppo 2012. Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550–1639. Helsinki: Otava.
Huhtamies, Mikko 2004. Knektersättare vid utskrivningarna i Nedre Satakunda under trettioåriga kriget. Svenska Litteratussällskapet i Finland 647. Borgå.
Jutikkala, Eino 1942. Suomen talonpojan historia. Porvoo.
Karonen, Petri 2014. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki. SKS.
Kuisma, Markku 1990. Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.
Suolahti Eino E. 1950. Vantaan Helsinki. Teoksessa Helsingin kaupungin historia I osa. Helsinki.
Zettersten, A. L. 1890. Svenska flottans historia. Åren 1522–1634. Stockholm: Seligman.
