Haka ja niemi
Hakaniemi eli Hagnäs oli 1700-luvulla nimensä mukaisesti sekä laidunmaa eli haka että niemi. Hagnäs (alun perin Generalshagen, Kenraalinhaka) sijaitsi Siltasaaren pohjoispuolella olevalla mantereella. Hakaniemi on maantieteellisesti epätarkka alue, joka on osa Siltasaarta ja Kallion kaupunginosaa. Alkuperäiset haka ja niemi ovat hävinneet ajan kuluessa, ja nykyään Hakaniemellä tarkoitetaan erityisesti Hakaniementoria ja sen lähiympäristöä. Hakaniemeen liitetään usein myös Merihaka, vaikka virallisesti se kuuluu Sörnäisten kaupunginosaan.
Nykyään Hakaniemen ydinalueeksi katsottava Hakaniementori syntyi 1880-luvulla. Kaupungininsinööri Fredrik Otto Ehrströmin johtama komitea ehdotti lokakuussa 1886, että Siltasaaren ja Hakaniemen erottava salmi täytettäisiin Sörnäisten sataman ruoppauksesta saadulla maa-aineksella. Tällä tavalla sataisiin " - - enemmän kuin 100 000 neliöjalan ala kaupungin välittömästä läheisyydestä, joka lisämaa ennen pitkää tullee käyttökelpoiseksi tonttimaaksi - - ".
Täyttömaa kuivui hitaasti, ja maaperä oli pitkään niin vetistä, että alueella saattoi kävellä vain pitkospuita pitkin. Jonkun työmiehistä väitetään jopa hukkuneen upottavaan liejuun. Hakaniementori saatiin käyttöön "kaikenlaista kaupankäyntiä varten" vasta loppuvuodesta 1897.
Teollistuminen
1820-luvulla Helsingin kaupunki määräsi, että paloturvallisuuden takia tehtaat ja työpajat oli sijoitettava Vironniemen ulkopuolelle. Kaupunki alkoi myös säädellä rakennustoimintaa Pitkänsillan pohjoispuolella sekä vuokrata alueiltaan tontteja huvila- ja tehdaskäyttöön tai viljelys- ja laidunmaaksi.
1840-luvulla nykyisen Sörnäisten rannalle muodostettiin viisi huvila-aluetta: Hagnäs (Hakaniemi), Necken (Näkki), Aspnäs (Haapaniemi), Fågelvik (Lintulahti) ja Hörneberg (Kulmavuori). Huvila-alueilla oli asutuksen lisäksi teollisuutta, mm. kaakelitehdas.
Hakaniemeen perustettiin vuonna 1853 Helsingin ensimmäinen höyryvoimaa käyttävä tuotantolaitos, Ramstedt & Smithin konepaja. Yritys siirtyi pian Fiskarsin ja vuonna 1871 kauppias Johan Daniel Stenbergin omistukseen.
Stenbergin suku (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) oli suomalaisen konepajateollisuuden uranuurtajia. Suvun yritykset hallitsivat Hakaniemen teollista maisemaa yli sadan vuoden ajan vuoteen 1975, jolloin Wärtsilä osti Oy John Stenberg Ab:n.
Työväenliikkeen keskus
"- - Vappuisin siellä oli krääsäkauppiaita ja sitten vapunpäivänä punaisia lippuja, mielenosoituksia, puheita. Hertta Kuusinen oli äänessä ja moni muu. Meidän perhe oli demareita, meidän perhe ei marssinut. Kommarit marssii.
Teollistumisen myötä Hakaniemestä kehittyi 1900-luvun alkuvuosina työväestön poliittisen toiminnan keskus. Hakaniementorin länsipuolelle Siltasaareen kasvoi työväenliikkeen toimintaan liittyvien rakennusten rypäs.
Ammattiyhdistysliike nousi sotien jälkeen poliittiseksi voimatekijäksi, ja myös Hakaniementorin luonne työväenliikkeen pesäpaikkana vahvistui. Ammattiliitot hankkivat toimitiloja torin reunoilta, mikä näkyi erilaisina nimilyhenteinä rakennusten julkisivuissa.
Ammattiyhdistysliikkeen mahdin symboliksi nousi Hakaniementorin eteläreunalle Metallityöväenliiton rakennuttama Metallitalo (myös Liittojentalo, 1965). Koko korttelin täyttävää Metallitaloa pidettiin ammattiliittojen vastineena työnantajaliiton Palacelle Etelärannassa. Rakennushanke tosin oli viedä Metalliliiton konkurssin partaalle.
Sirkuskadulla (nyk. Paasivuorenkatu) toimivat vieri vieressä Työväen Sanomalehti Oy, Työmies-lehden toimitus, SDP:n puoluetoimisto, Suomen Ammattijärjestö (SAJ), Työväen säästöpankki ja Helsingin työväenyhdistys.
Vuonna 1908 valmistunut harmaakivinen työväentalo, Graniittilinna, oli työväen kulttuurikeskus ja poliittisen toiminnan sydän. Se tarjosi myös tilat monille jäsenjärjestöille, ammattiyhdistyksille sekä raittius-, nuoriso- ja naisosastoille. Graniittilinnassa toimi myös vuosina 1902–1931 maan suurimpiin urheiluseuroihin kuuluva Helsingin Jyry.
Tori ympäristöineen
[Hakaniementorilla] oli kauppakojuja riveittäin pitkien käytävien varsilla, ja kojuissa myytiin kaikenlaista tavaraa; kankaita, vaatteita, rihkamaa ja tietenkin ruokatavaraa, lihaa, juurikasveja, jopa maitoa. Eräät kojut olivat erikoistuneet ruoan ja kahvin tarjoiluun, ja sellainen äidilläkin oli. Priimuksella keitettiin kojun nurkassa keittoja ja kahvia, ja toisella sivulla olivat pöydät, joissa ruokavieraat aterioivat. Ruoka oli halpaa, sillä kilpailu oli ankara. Ei siinä tahtonut omilleen päästä, sanoi äiti. Monet miehet söivät lisäksi 'kirjan päälle' ja maksoivat lauantaina tilin saatuaan. Useimmat olivat reiluja ja maksoivat velkansa, mutta monilta saattoi koko tili luisua viinaan tai korttipeliin, ja ruokavelka jätettiin maksamatta.
Hakaniemen torista muodostui 1900-luvun alussa työläiskaupunginosien, Kallion ja Sörnäisten, yhteinen keskusaukio ja vilkas kauppapaikka, jonne saavuttiin myös kauempaa.
Vuonna 1902 Helsingin kaupunki päätti varata Hakaniementorin "osaksi maalaiskaupalle osaksi vakinaisiksi myyntipaikoiksi, joissa myyskenneltäisiin puukapineita, vasuteoksia y.m. kotiteollisuuden tuotteita" (Suomalainen Wirallinen Lehti, 15.1.1902, nro 11, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot).
Hakaniementoria ympäröivät matalahkot puutalot ja vähitellen myös korkeammat kivirakennukset puoteineen ja toimitiloineen. Vuodesta 1920 alueen palvelutarjontaa lisäsi Osuusliike Elanon suurmyymälä, sittemmin tavaratalo. Torin tarjontaa täydensi kauppahalli. Se sijaitsi alun perin ns. Parkkisen hallissa (Siltasaarenkatu 16) ja vuodesta 1914 nykyisellä paikallaan Hakaniementorin pohjoisreunalla.
- - Siellä sijaitsivat käytävien varsilla monet pienet hallikojut, joiden takana kauppiaat apulaisineen palvelivat asiakkaitaan. Alakerrassa olivat lihamyymälät makkaroineen ja leikkeleineen ja siellä oli siirtomaatavaroiden osastot. Niistä tulvi teen ja vastajauhetun kahvin - - ihana tuoksu. Siihen antoivat myös mausteet ja kuivatut hedelmät oman lisänsä. Tuoreitakin hedelmiä saattoi olla tarjolla, mutta useimmiten ne ostettiin torin kauppiailta. Leipäkojuissa oli tuoretta ja tuoksuvaista leipää.
Hakaniementori houkutteli puoleensa myös laitapuolen kulkijoita ja yhteiskunnan lieveilmiöitä. Myyntipöytien kulmauksissa harrastettiin pimeää viinakauppaa, ja juopottelu oli yleisin häiriö alueella. Erityisesti pahoinpitelyt ja humalaisten keskinäiset välienselvittelyt työllistivät poliisia.
Vuonna 1908 valmistunut työväentalo sekä Siltasaarenkadun kahvilat ja elokuvateatterit houkuttelivat myös levotonta nuorisoa, sakilaisia. Nuorisojengien takia moni pelkäsi kävellä iltaisin alueella.
Hakaniementorilla on pidetty lukemattomia poliittisia kokouksia, tiedotustilaisuuksia, joukkokokouksia ja mielenosoituksia. Torin rooli poliittisena toimintakenttänä vahvistui toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin erityisesti kansandemokraatit ja kommunistit ottivat tilan haltuunsa.
Muutoksia ja uudistuksia
Tori on tietysti vuosien varrella muuttunut. Työväen säästöpankin talo, Metallitalo ja Ympyrätalo pyyhkäisivät altaan paljon tutuksi käyneitä pikku puoteja, elokuvateattereita, saunankin, ja modernisoivat seutua jotenkin epäkodikkaaksi.
1950–1960-luvuilla Hakaniementori koki modernistisen muodonmuutoksen. Torin ympäriltä purettiin surutta vanhat, usein huonoon kuntoon päässeet jugendtalot, ja tilalle nousi koruttoman funktionalistisia pankki- ja toimistorakennuksia. Heikki ja Kaija Sirenin Kansallis-Osake-Pankille suunnittelemasta Ympyrätalosta (1968) tuli alueen uusi maamerkki ja katseenvangitsija.
Liikenteen kasvu ja erityisesti autoistuminen kasvattivat Hakaniemen merkitystä liikennekeskuksena. Sörnäisten rantatietä alettiin rakentaa suureksi liikenneväyläksi 1950-luvun alussa, ja vuonna 1961 Hakaniemen silta yhdisti sen Kruununhakaan. Hakaniementorista liki puolet varattiin 1960-luvulla bussilaitureiden käyttöön. Metro aloitti liikennöintinsä aluksi Hakaniemen ja Itäkeskuksen välillä 1. kesäkuuta 1982.
1990-luvulla työväenliike alkoi menettää asemiaan Hakaniemessä. Sosialismin vetovoima hiipui Neuvostoliiton hajoamisen myötä, ja työväenliikkeen toiminnan taloudellisen perusta – punapääomaksi kutsuttu yritysrypäs – sortui laman seurauksena.
Työväenliike ei ole kadonnut Hakaniemestä kokonaan, mutta se on joutunut sopeuttamaan ja supistamaan toimintaansa. Työväentalosta on tullut Paasitorni-niminen kongressikeskus, ja SDP:n puoluetoimisto ja puolueen lehti Demokraatti ovat muuttaneet Ympyrätaloon. Ammattijärjestöjen nimet rakennusten julkisivuissa ovat pääosin pysyneet.
2010-luvulla Hakaniemessä on aloitettu mittavaa korjaus- ja uudisrakentamista. Kaupungin tavoitteena on kehittää Hakaniemestä yksi Helsingin joukkoliikenteen solmukohdista ja liittää alue kiinteämmin ydinkeskustaan. Samalla Hakaniemen arkista ja rosoisen työväenluokkaista kaupunkikuvaa pyritään muuttamaan nuorekkaaksi ja trendikkääksi.
Hakaniemenrannan täydennysrakentaminen on 2020-luvulla kantakaupungin suurin rakennushanke. Suunnitelmissa on asuin- ja toimistorakennuksia, hotelli- ja muita palveluita sekä puistoja. Rakentamiselle saadaan tilaa täyttömaalla sekä linjaamalla teitä uudelleen. Hakaniemen silta korvataan kokonaan uudella sillalla.
Rakentamiseen liittyy kiinteästi myös liikenteen kehittäminen. Liikennehankkeista merkittävin on Kruunusillat-pikaraitiotie. Se kulkee Helsingin keskustasta Hakaniemenrannan kautta Merihakaan ja sieltä siltaa pitkin Laajasaloon.
Miltä näyttää tulevaisuuden Hakaniemenranta? Helsingin kaupunki/Kaupunkiympäristö.
Kirjallisuutta
Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki: Helsingin kaupunki 1992. Saatavissa: https://www.hel.fi/static/tieke/digitoidut_asiakirjat/helsingin_kadunnimien_historia/pdf/Helsingin_kadunnimet_1.pdf
Kolbe, Laura & Åström, Anna-Maria: Helsingin historia vuodesta 1945: 5, Kaupunkilaisten Helsinki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016.
Kopomaa, Timo: Hakaniementori – avoin tila täynnä mahdollisuuksia. Teoksessa: Meinander, Henrik (toim.): Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus. Helsinki: Teos, 2012.
Koskinen, Kari: Huligaanit – katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Vammala 2002.
Nenonen, Kaija ja Toppari, Kirsi: Herrasväen ja työläisten kaupunki. Helsinki: Helsingin sanomat 1983.
Virtanen, Mauri (toim.): Siltasaari – ennen ja nyt. Helsinki: Siltasaariseura 1993.
