Pihlajamäen kaupunginosa rakennettiin kaupunki- ja lähiörakentamisen murrosvaiheessa 1960-luvun alussa. Kyseessä oli siihen mennessä suurin yhtenäinen, kokonaan rakennettava kaupunginosa, joten sen suunnittelussa ja rakentamisessa oli ihanteelliset mahdollisuudet lähiöteorian toteuttamiseen. Pätevistä suunnittelijoista ja uusimmasta tekniikasta huolimatta lopputulos ei kaikilta osin onnistunut.
Professori Olli Kivinen, lähiöteorian aktiivinen kehittäjä, suunnitteli Pihlajamäelle luonnonmuotoja mukailevan asemakaavan, joka jakoi alueen viiteen asuinsoluun. Kuhunkin soluun kaartuu umpikatuna päättyvä asuntokatu, ja asuinrakennusten muodostaman solun keskustassa on lähimyymälä. Solujen välissä on päiväkoti, koulut on sijoitettu pohjoisosaan ja ostoskeskus sisääntuloväylälle. Liikennesuunnittelussa ei kuitenkaan osattu varautua yksityisautoilun huomattavaan lisääntymiseen, mistä aiheutui ongelmia kevyelle liikenteelle.
Uudentyyppisen aluerakentamisen periaatteiden mukaisesti Helsingin kaupunki luovutti rakennusmaan kahdelle rakennusliikkeelle, Satolle (Sosiaalinen Asuntotuotanto) ja Hakalle (Helsingin Asuntokeskuskunta), jotka rakensivat alueen kokonaisuudessaan kunnallistekniikasta alkaen. Rakennustekniikassa sovellettiin ensimmäisenä Suomessa suuressa mittakaavassa teollisia menetelmiä ja täyselementtijärjestelmää. Sittemmin rakennustekniikassa on havaittu myös ongelmansa, sillä betonielementit ovat kestäneet huonosti pakkasta ja ulkopinnat rapautuneet ennen aikojaan.
Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Pihlajamäkeen rakennettiin vain kerrostaloja, sekä matalia 2–4-kerroksisia taloja että alueen korkeimpaan kohtaan peräti 8-kerroksisia tornitaloja, joista avautuu näkymä aina merelle saakka. Rakennuskannalle on tunnusomaista toisto: samanlaisia asuntoja on satoja ja pisimmässä talossa peräti 18 porrasta.
Pihlajamäki on Suomen ensimmäinen elementtilähiö, joka on suojeltu asemakaavalla (2008). Kaupunginosa kuuluu myös kansainvälisen modernin arkkitehtuurin suojeluun ja dokumentointiin erikoistuneen järjestön Docomomon suomalaiseen kohdevalikoimaan sekä Museoviraston valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.
Lähteet
Herranen, Timo. Kaupunkisuunnittelu ja asuminen. Teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945. Osa 1. Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen, elinkeinot. Turpeinen, Oiva & Herranen, Timo & Hoffman, Kai. Helsingin kaupunki 1997. 120–243.
Schulman, Harry. Helsingin suunnittelu ja rakentuminen. Teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945. Osa 2. Schulman, Harry & Pulma, Panu & Aalto, Seppo. Helsingin kaupunki 2000. 10–108.
