Kohti peruskoulua
1970-luvulla vaiheittain tapahtuneeseen peruskoulu-uudistukseen asti Suomessa oli käytössä rinnakkaiskoulujärjestelmä, jossa koululaitos oli jaettu erillisiin kansa- ja oppikouluihin. Seitsemänvuotiaana aloitettava, kuusi vuotta kestävä kansakouluopetus oli ilmaista, mutta yliopisto-opintoihin valmistavat oppikoulut olivat maksullisia. Kansa- ja oppikoulut yhdistävän peruskoulu-uudistuksen keskeisenä tarkoituksena olikin tasoittaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa, sillä lapsen opiskelu oppikoulussa oli vähävaraisille perheille huomattava taloudellinen panostus. Oppikoulupaikkojen määrä oli myös rajallinen.
Siirtymä peruskouluun ei ollut helppo, ja erityisesti yksityisten oppikoulujen väki vastusti peruskoulu-uudistusta. Vastustusta perusteltiin niin taloudellisilla syillä, yksityisten koulujen autonomiaan puuttumisella, oppilaiden erilaisuuden huomioinnin sivuuttamisella kuin pedagogiikalla – oppikoulujen opettajilta kun vaadittiin korkeampaa koulutusta.
Yhtenäiskoulusuunnitelman toteuttaminen aiheuttaisi valtavia taloudellisia uhrauksia ja johtaisi eittämättä koko opetustason romahdusmaiseen laskuun maassamme
Pääkaupungin "koulusodat" – riitaisa siirtyminen peruskouluun
Helsingissä peruskoulujärjestelmään siirtyminen aiheutti erityisen suurta kitkaa. 70-luvun puolivälissä niin kaupungin kouluviraston päällikkö kuin Helsingin Sanomatkin kuvaili Helsingin peruskoulukipuilua suoranaiseksi “koulusodaksi”.
Syynä oli yksityisten oppikoulujen historiallisesti vahva asema ja suuri oppilasmäärä Helsingissä. Peruskoululain astuessa voimaan vuonna 1970 pääkaupungissa oli yli 50 yksityistä oppikoulua, joiden olemassaolo oli vaakalaudalla uutta koulujärjestelmää suunniteltaessa. Uudistuksesta syntyi Helsingin poliittisissa toimielimissä myös poikkeuksellisen kova riita oikeiston ja vasemmiston kesken.
Peruskoulun tulon myötä yksityisillä kouluilla oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli luovuttaa koulu varoineen ja velkoineen kunnan haltuun ja luopua itsenäisestä asemasta. Moni talousvaikeuksista kärsinyt yksityinen koulu valitsikin tämän ratkaisun. Toinen vaihtoehto oli hakea paikkaa niin kutsuttuna korvaavana kouluna. Peruskoulua korvaava koulu on yksityinen, kunnasta ja valtiosta erillinen opetuksen järjestäjä, jonka on kuitenkin tarjottava maksutonta opetusta ja noudatettava samoja opetussuunnitelmia kuin julkisten koulujen.
Moni vasemmistolainen olisi halunnut kunnallistaa koululaitoksen täysin ja lakkauttaa kaikki yksityiset oppikoulut. Kouluhallituksen pääjohtaja paalutti Suomen sosialidemokraatin kirjoituksessaan vuonna 1969, ettei “yksityiskoululaitos kuulu yhtenäiskoulujärjestelmään”. Yksityisten oppikoulujen kannattajat taas perustivat Helsingissä yhdistyksen, Helsingin yksityisoppikoulut ry:n eli HYRY:n, jonka tehtävänä oli edistää niin kutsuttujen korvaavien koulujen syntymistä. Poliittinen umpisolmu oli valmis.
Helsingin peruskoulu-uudistus takkusi tässä pattitilanteessa. Uusia työryhmiä jouduttiin perustamaan pitkin 70-lukua ja lehtien palstoilla käytiin aktiivista loanheittoa. Vuonna 1970 työnsä aloittanut koulusuunnittelutoimikunta selvitti mahdollisuuksia korvaavien koulujen perustamiseksi ja edisti peruskoulun tuloa niin verkkaisesti, että esimerkiksi Opettaja-lehden päätoimittaja syytti toimikuntaa “kaiken sen viivyttelyvaran hyväksikäytöstä, minkä lainsäädäntö tarjoaa”. Samalla yksityiskouluja puolustaneen Vapaan koulutuksen tukisäätiön johtaja haukkui Opettajien Keskusjärjestöä “kommunistien käsikassaraksi” keskusjärjestön Helsingin-osaston asetuttua korvaavia kouluja vastaan.
Erityiseksi kiistakapulaksi muodostui jako koulupiireistä eli oppilaaksiottoalueista. Koululautakunnan puheenjohtajan, yksityiskouluja kannattaneen Yrjö Lankisen mukaan “taistelua käytiin kortteli korttelilta”, kun uusista koulupiireistä ja koulujen kehittämisestä päätettiin. Vasemmistoa syytettiin taas yksityisten korvaavien koulujen toimintaedellytysten näivettämisestä, kun näille ehdotettiin koulupiirejä, joiden toteuttaminen ei olisi taloudellisesti kannattavaa. Kamppailua käytiin opetuksen järjestämisen suurten linjojen lisäksi jokaisesta yksityisestä koulusta, joilla vuorostaan oli omat tukiyhdistyksensä, alumninsa, henkilökuntansa ja poliittiset suojelijansa, eivätkä nämä eri tahot suinkaan olleet aina yksimielisiä opinahjojensa parhaasta kohtalosta.
Helsingissä käydään kaupungin puolelta neuvotteluja ilman kaupunginvaltuuston hyväksymiä ehtoja ja koulujen puolelta ilman kannatusyhdistysten päätöksiä.
Helsinki siirtyy peruskouluun
Joulukuussa 1976 kaupunginvaltuutettujen pöydille saapui hyväksyttäväksi Helsingin uusi peruskoulusuunnitelma. Yli 2000-sivuista ja pari kiloa painavaa asiakirjajärkälettä oli työstetty koko kuluva vuosikymmen useissa eri toimielimissä. Pohjatyön laajuudesta huolimatta asia herätti yhä niin paljon tunteita puolesta ja vastaan, että puheenvuorojen takia valtuuston kokous venyi aamuun asti. Lopputuloksena suunnitelma kuitenkin hyväksyttiin ja Helsinki siirtyi erilliskouluista perusopetuksen aikaan.
Peruskoulu-uudistuksessa kiistaa Helsingissä aiheuttaneiden yksityisten korvaavien koulujen rooliinkin saatiin neuvoteltua ratkaisu – joidenkin mielestä torjuntavoitto sosialisointia vastaan, toisten mielestä julkisen koulutoimen juhlava esiinmarssi. Pääosa valtion omistamista yksityisistä kouluista siirtyi kunnan alaisuuteen. Normaalikoulut, jotka vastaavat opettajien kouluttamisesta, olivat siirtyneet jo aiemmin osaksi yliopistoa. Moni yksityinen koulu valitsi myös siirtymisen kunnan alaisuuteen, mutta huomattava joukko jatkoi korvaavina kouluina. Tämä näkyy tänä päivänä erityisesti lukio-opetuksessa: Helsingissä on enemmän yksityisiä kuin kaupungin lukioita. Nämä kuitenkin noudattavat samaa valtakunnallista opetussuunnitelmaa.
Peruskoulu-uudistuksen tuoman muutoksen näkivät niin kouluhallinto, opettajat, oppilaat kuin koditkin. Koko kunnallinen koulujen hallintojärjestelmä uudistettiin, tuhannet opettajat saivat uusia tehtäviä tai siirtyivät uuteen työpaikkaan, ja kouluihin perustettiin rehtorin virat johtajien sijaan. Konkreettisimmin muutos näkyi kuitenkin luokissa ja kodeissa: nyt jokaisella helsinkiläisellä lapsella oli oikeus yhdeksänvuotiseen perusopetukseen, jossa niin opetus, kouluruoka kuin koulukuljetuksetkin maksettiin kunnan kassasta, eikä perheen tulotaso enää määrännyt mahdollisuutta opintoihin.
Kirjallisuutta
Häikiö, Martti. Tiedon metropoli – Tutkimus, opetus ja tiedonvälitys Helsingin historiassa 1945–2000. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2015.
Kauranne, Jouko. Pääkaupungin koulusodat. Sota lukioista ja erikoislukioista. Helsinki: Vapaan koulutuksen tukisäätiö 1988.
Kauranne, Jouko. "Helsingin koululaitosta kehittämässä peruskoulun alkuvuosina". Teoksessa Koulutus yhteiskunnallisen muutoksen airueena: Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja 2011. Toimittanut Jaakko Aho. Helsinki: Suomen kouluhistoriallinen seura 2011.
Okkonen, Ville. Peruskoulua vastaan – Yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975. Turku: Turun yliopisto 2017.
