Itäkeskus

Kartanon maista aluekeskukseksi

Vain muutama vuosikymmen sitten Pohjoismaiden suurimman kauppakeskuksen, kerrostalokorttelien ja itään suuntautuvan liikenteen pääväylän paikalla kasvoi kaalia. Nykyisen Itäkeskuksen alue oli 1700-luvulta lähtien Puotilan kartanon maita, jotka liitettiin osaksi Helsinkiä vuoden 1946 suuren esikaupunkiliitoksen myötä. Alueliitoksen jälkeenkin seutu pysyi vielä tovin maaseutumaisena. Sanomalehti Uusi Suomi kuvaili vuonna 1977 maisemaa, johon Itäkeskusta oltiin suunnittelemassa:

”Puotinharjun ja Marjaniemen välimaastoon sijoittuva Itäkeskus ei voi ylpeillä mahtavilla maisemilla tai muuten hienolla luonnolla. Itäväylän varrelle levittäytyvä alue näyttäytyy jokseenkin ankeana laakeana peltona, jolle vain pari kukkulaa antaa jossain määrin ilmeikkyyttä.”

Vaikka vanhat peltoalueet ovat nykyään kadonneet rakentamisen tieltä, Itäkeskuksen reunalla vanhemmasta elämänmenosta muistuttaa yhä Marjaniemen siirtolapuutarha. 

Esikaupunkiliitoksen jälkeen Itä-Helsinkiin rakennettiin nopeasti uusia asuinalueita. 1960-luvulle tultaessa idässä Herttoniemeen, Roihuvuoreen, Puotilaan ja Myllypuroon oli noussut jo suuria kerrostalovaltaisia lähiöitä, ja vuonna 1966 Vuosaaren alueet liitettiin Helsinkiin, joten kauempanakin idän suunnalla oli tarjolla maata asuntorakentamiselle. Lähiöiden asukkaat kävivät kuitenkin edelleen töissä ja hoitivat ostoksensa pääasiassa keskustassa. Uudet lähiöt olivat kuin kaupunkirakenteesta erillisiä saarekkeita, joilla ei ollut tarjota muuta kuin rivakasti rakennettuja koteja. Samalla autokannan nopea kasvu alkoi muodostaa kaupungin sisääntuloväylille ruuhkia, ja joukkoliikenteen käyttäjät tarvitsivat kipeästi lisää kuljetuskapasiteettia. 

Kaupungin päättäjillä oli kunnianhimoisia laskelmia Helsingin kehityksestä. Kaupungin väkiluvun arvioitiin kasvavan lähivuosikymmeninä aina 600 000 asukkaaseen, joten lähiöiden palvelutarve ja ruuhkat eivät laskelmissa ainakaan vähentyisi. Kaupungin kasvua pyrittiinkin ohjaamaan määrätietoisesti: tavoitteena oli ehkäistä kaupunkirakenteen sirpaloituminen ja liika riippuvaisuus ydinkeskustan työpaikoista ja palveluista. Vuoden 1970 yleiskaavassa määriteltyjen rakentamisen suuntaviivojen mukaan kaupungin tulisikin kasvaa raideliikenteen mukana, aluekeskusten ympärille.

Aluekeskusten tarkoitus oli paitsi tiivistää rakentamista ja sitoa esikaupunkialueita yhteen, myös tarjota näiden asukkaille työpaikkoja ja palveluita. Niiden sijoittelu perustuisi helpommin suuria ihmismassoja kuljettavaan raideliikenteeseen. Itäkeskuksen – idän aluekeskuksen – rakentaminen sidottiinkin osaksi Helsingin metrosuunnitelmaa. Toinen Helsingin aluekeskuksista nousisi Malmille, Espoon puolella Tapiolaan.

Kaupungin suunnitelmien mukaan Itäkeskukseen syntyisi 10 000 työpaikkaa, laajan tarjonnan kaupallisia palveluita sekä asuntoja ja julkisia palveluja 6000–7000 asukkaalle. Uusi kaupunginosa nousi rakentamattomalle peltoaukealle, joka mahdollisti rakennussuunnitelmien tekemisen puhtaalta pöydältä. Itäkeskuksen rakentamisesta toteutettiin suunnittelukilpailuja, ja alueen rakennuksia valikoitui suunnittelemaan nimekkäitä arkkitehteja.

Itäkeskuksen asuntorakentaminen pohjautui vahvasti Arava-järjestelmään, joka oli niin kutsuttua sosiaalista asuntotuotantoa. Aravassa valtio tuki matalakorkoisilla lainoilla kuntien rakentamista, jotta sotien jälkeen asuntopulasta kärsivässä maassa kyettiin rakentamaan suuria määriä kohtuuhintaisia ja tietyt laatu- ja mukavuuskriteerit täyttäviä koteja. 70-luvun aikana tätä sosiaalista asuntotuotantoa nousi Itäkeskukseen yli 100 000 kerrosneliömetriä, joka vastasi liki kolmea neljännestä alueen asuntotuotannosta. 

Itä haastaa kaupallisen keskustan

Niinhän se jostain selvisi, että metroasema tulee sinne pellon keskelle ja ympärille rakennetaan hieno kauppakeskus. Aika utopistiselta ajatus tuntui, koska elimmehän kuitenkin tavallaan maaseudulla ja keskustaan lähtö pari kertaa kuukaudessa tuntui aina todella ihmeelliseltä… Siellä oli oikeastaan kaikki mitä varten ennen lähdettiin keskustaan shoppailemaan … Silloin kaikki tuntui tosi hienolta, ei enää asuttu missään perähikiällä vaan Itäkeskuksen tuntumassa.

Itäkeskuksen kauppakeskus – nykyisin Itis – on koko kaupunginosan maisemaa hallitseva ja suuren osan siitä kattava rakennuskompleksi. 8,5 hehtaarin alueelle levittäytyvän kauppakeskuksen rakentamisen takana oli laajasti merkittäviä elinkeinoelämän vaikuttajia ja julkisen hallinnon tuki. Itäisen Helsingin asukkaille tarvittiin asukasmäärän noustessa kipeästi palveluja ja ostosmahdollisuuksia muuallakin kuin kaupungin keskustassa. Itiksestä suunniteltiin alusta asti suoraa haastajaa Helsingin keskustalle, johon saavuttaisiin laajalta alueelta myös Helsingin rajojen ulkopuolelta.

Kontrastina modernille, terästä ja lasia julkisivussaan esittelevälle Itikselle toimii sen vieressä yhä seisova pieni Puotinharjun ostoskeskus, Puhos. Arkkitehti Erkki Karvisen suunnittelema viuhkamainen, vuonna 1965 valmistunut rakennus oli aikanaan jopa kansainvälisesti esitelty nähtävyys ja valmistuessaan Suomen suurin ostoskeskus. 80-luvun kulutushuumaan vastanneeseen Itäkeskukseen verrattuna se vaikuttaa kuitenkin vaatimattomalta. Puhoksessa liikkeisiin kuljetaan ulkokautta, keskus on pääosin harmaata betonia ja liiketilat pieniä. Nykyään Puhoksen tulevaisuus on epävarma iäkkään rakennuksen vaatiessa kattavia peruskorjauksia, mutta suuremmasta Itiksestä huolimatta se on alueen asukkaille edelleen tärkeä ostospaikka. Puhoksessa on erityisesti maahanmuuttajataustaisten yrittäjien liikkeitä, kuten etnisiä ruokakauppoja ja ravintoloita.

Itäkeskus rakennettiin aivan uudenlaiseksi ostosparatiisiksi, johon ihmiset haluttiin saada viettämään aikaansa. Perinteisen lähiöostoskeskuksen sijaan Itiksestä haluttiin tehdä kaupunki pienoiskoossa: paikka, jossa vietetään aikaa ja jossa kaikki kuluttajan ostosten ja palveluiden tarpeet täytettäisiin. Kauppakeskuksessa liikutaan sisäkautta laajoja katutilaa imitoivia kulkuväyliä pitkin, joilla liikkeet ovat esillä kuin galleriassa.

Kauppakeskus avattiin yleisölle vuonna 1984, nousukauden ja kulutusjuhlan keskellä. Jo tällöin varovaisemmat talousajattelijat kuitenkin pohtivat, riittääkö Helsingin kokoisessa kaupungissa kysyntää uusille ostosparatiiseille – etenkin, kun pian Itäkeskuksen valmistuttua keskustaan avattiin uusi Forumin kauppakeskus. Aluekeskuksen vetovoima on kuitenkin pitänyt: metroaseman sekä idän suuntaisen läpiajoliikenteen ja Kehä I:n risteyksen päälle rakennettu kauppakeskus on kasvanut palvelemaan koko itäistä Helsinkiä lähialueineen.

Itäkeskukselle haasteeksi ei muodostunut kuluttajien määrä vaan 80-luvun kasinotalous. Kauppakeskukselle ryhdyttiin jo avajaisvuotenaan puuhaamaan laajennusosaa, josta tuli kauppakeskuksen omistajalle SKOP-pankille sen historian kallein kiinteistöhanke. Velkarahalla rakennettu kiinteistöomaisuus kaatuikin 90-luvulle tultaessa Suomen Pankin omistukseen pankkikriisin ja laman iskiessä, kun Suomen Pankki otti rahoituskriisiin ajautuneen SKOP: n omistukseensa. Laajennus kuitenkin valmistui, ja aluekeskuksen vetovoima riitti pitämään yrittäjät melko hyvin pinnalla: Laajennusosan valmistuessa keskellä pahinta lamaa vuonna 1992 uutisoitiin liki kaikkien liiketilojen olevan käytössä ja monien kauppiaiden myynnin jopa nousseen taloustilanteesta huolimatta. Nykyään kauppakeskus on amerikkalaisomistuksessa. 

Kulttuuria ja idänsuhteita Itäkeskuksessa

Aluekeskukseen haluttiin muutakin kuin vain asuntoja ja kaupallisia palveluita. 70-luvulla aluekeskuksiin ryhdyttiin suunnittelemaan monitoimitaloina toimivia kulttuurikeskuksia, jotta kulttuuritarjontaa ja -palveluita olisi tarjolla myös keskustan ulkopuolella ja matalalla kynnyksellä. Itä-Helsinkiä palvelemaan nousi kulttuurikeskus Stoa Itäkeskukseen. Nimensä Stoa sai rakennuksen pihalla seisovalta Hannu Sirenin veistokselta. 

Stoa tarjosi kävijöilleen kirjaston, nuorisotalon, teatterin, musiikkisalin ja työväenopiston. Korkeatasoisen kulttuurin lisäksi monitoimitalon tuli myös palvella asukkaita arkisissa asioissa. Kaupungin kotitalouslautakunta järjesti kulttuurikeskuksissa tavallisen ihmisen kotitalous- ja kädentaitoja – kuten ruuanlaittoa ja korjaustöitä – harjoittavia kursseja ja koulutuksia. Mielenkiintoisesti lautakunta arvioi Stoaa suunnitellessa, että ”juuri se väestöpohja, joka saadun tiedon mukaan alueella tulee olemaan, kaipaa erityisesti lautakunnan palveluksia”. 

Itäkeskuksesta voi myös löytää esimerkin, kuinka kunnallispolitiikka kytkeytyi kansainvälisiin suhteisiin. Itäkeskuksen eteläpuolella sijaitsevassa Ystävyyden puistossa seisoo kuvanveistäjä Antti Neuvosen patsas Ystävät ja kylänmiehet muistona Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ja suomettumisen ajasta.

Suomen ja Neuvostoliiton solmittua pian sotien jälkeen Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen julistivat myös Helsinki ja Moskova keskinäiset ystävyyskaupunkisuhteet. Itäkeskuksen pieni puistoalue oli päätetty nimetä vuonna 1973 ajan sosialistisen retoriikan mukaan Ystävyyden puistoksi – kompromissina SKDL:n valtuutetun Kalevi Kilven alkuperäiselle ehdotukselle, jossa ehdotettiin nykyisen Itäväylän nimeämistä Ystävyydenväyläksi YYA-sopimuksen kunniaksi. Myöhemmin vuonna 1977, lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä peräti 77 valtuutettua ehdotti ”Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyttä kuvaavan monumentin aikaansaamista Ystävyyden puistoon.

Valmiin patsaan paljastustilaisuus pidettiin vuonna 1983 – YYA-sopimuksen 35-vuotisjuhlan kunniaksi. Patsashanke oli aloitettu, kun kylmässä sodassa suurvaltojen välillä vallitsi vielä liennytyspolitiikan aika, mutta patsaan valmistumisen aikana suurvaltojen väliset jännitteet olivat jälleen kireät. Tilaisuudessa puhunut kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Harri Holkeri totesikin, ettei teoksen sanoma ole vanhentunut, vaan ”Kansojen ystävyys -monumentti onkin rauhan huutomerkki”. 

Kirjallisuutta

Aalto, Seppo; Pulma, Panu; Schulman, Harry. Helsingin historia vuodesta 1945. 2, Suunnittelu ja rakentuminen, sosiaaliset ongelmat, urheilu. Helsinki: Helsingin kaupunki, 2000. 

Herranen, Timo; Hoffman, Kai; Turpeinen, Oiva. Helsingin historia vuodesta 1945. 1, Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen, elinkeinot. Helsinki: Helsingin kaupunki, 1997. 

Kervanto Nevanlinna, Anja. Helsingin historia vuodesta 1945. 4, Voimat jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010. Helsinki: Otava, 2012. 

Norppa, Miika. Helsingin kantakaupungin kehittyminen 1550–2018: Historialliset kaupunkiroolit, kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri. Helsingin yliopisto, 2019.