Kårbölen kylä
Helsingin pitäjässä oli keskiajalla Kårbölen kylä. Se sijaitsi Mätäjoen itäpuolella, nykyisen Håkansbergin mäen eteläpuolella ja sen ympärillä sekä siitä pohjoiseen nykyisen Vantaan puolella, Vanhan Kaarelantien varrella. Nimi Kårböle johtunee ruotsalaisesta miehennimestä ’Kare’, sittemmin ’Kåre’. ’Böle’ taas tarkoittaa uudistilaa, kylän osaa tai taloa.
Ensimmäinen maininta Kårbölestä on vuodelta 1417. Talot sijaitsivat kukkuloilla Mätäjoen varressa, laajojen peltojen ympäröiminä. Kårböle oli vauras ja iso kylä, yksi Helsingin pitäjän suurimmista. Siellä oli 1550-luvulla peräti 13 savua eli asuttua rakennusta, vain Hämeenkylässä ja Tikkurilassa oli enemmän (yhtä monta savua oli useammassakin kylässä, esimerkiksi Tapaninkylässä). Kaarelan yhteydessä kerrotaan usein myös Ruti-nimisistä laivuriveljeksistä, mutta Ruthin veljekset asuivat Tomtbackassa eli Haltialassa, eivät siis Kärbölen alueella.
Tarina kertoo, että nykyisen Kannelmäen alueen ensimmäinen asukas olisi ollut Raivaaja-Antti nykyisen Antinniityn luona 1600-luvulla. Tarinan alkuperä on hämärän peitossa, mutta onhan mahdollista, että joku Anders tai Antti on saattanut raivata sinne paikan torpalleen. Myöhemmin paikalla oli Malmgårdin kartanolle kuulunut Pilslättin torppa.
Vuonna 1781 Kårbölessä oli kuusi itsenäistä taloa. Tolfmans ja Gamlas sijaitsivat Mätäjoen mutkan itäpuolella Håkansbergin mäen eteläpuolella, nykyisen Runonlaulajantien eteläpään tienoilla. Malmgård oli Mätäjoen länsipuolella ja Abrams, Husbacka sekä Jönsas nykyisen Vantaan puolella, edelliset nykyisessä Kaivokselassa ja Jönsas nykyisen Myyrmäen keskustan kohdalla.
Kylän läpi kulki tie Turun maantiestä Konalan kylän halki kohti Nurmijärveä, ja Kårbölen kylässä oli tien varressa runsaasti torppia ja muita vähäisemmän väen asuinpaikkoja. Nykyään tie on länsiosaltaan Malminkartanontie, sitten pienen matkaa Nurmijärventie, ja Vantaan puolella se kulkee Kaarelantienä.
Nykyisen Helsingin puolella sijaitsivat siis Malmgård ja joen toisella puolen Gamlas ja Tolfmans. Nämä olivat suuria, vauraita talonpoikaistiloja, ja niihin kuului lukuisia rakennuksia, sekä asuinrakennuksia että talousrakennuksia. Tämä Kårbölen kylän eteläosa oli hieman erillään muusta kylästä, ja sitä kutsuttiin usein nimellä Gammelby.
Suomesta etsittiin innokkaasti rautamalmia 1700-luvulla, ja sitä löytyi Sillbölen mailta aivan Kårbölen vierestä, nykyisestä Kaivokselasta. Myös Kårbölestä löytyi malmia, Malmgårdin kartanolle kuuluneilta mailta nykyisestä Kuninkaantammesta. Koelouhintoja tehtiin vuosina 1747 ja 1769, mutta silloin ei toimintaa katsottu kannattavaksi. Toden teolla rautaa kaivettiin täällä vuosina 1836–1840 ja vielä 1842, mutta ei enää sen jälkeen. Kuninkaantammessa, Fanny Churbergin kallion rinteillä on muutama kuoppa vielä muistona Kårbölen kaivoksista.
Kårböle oli vauras ja rauhallinen kylä. Vaan aikanaan alkoi uuden ajan oireita ilmaantua sinnekin, 1890-luvun alussa perustettiin kylään kansakoulu Malmgårdin rouvan aloitteesta. Koulu oli ruotsinkielinen ja sijaitsi Mätäjoen varressa, nykyisten Vanhan Nurmijärventien ja Sorolantien risteyksessä. Vuonna 1945 koulu jaettiin kahtia, nyt toisessa luokassa opetettiin ruotsiksi ja toisessa suomeksi. Koulu jatkoi toimintaansa kaksikielisenä 1960-luvun lopulle asti, ja palasi sitten ruotsinkieliseksi. Koulu on edelleen samalla paikalla, nyt osana Hoplaxkolan-nimistä kokonaisuutta.
Aivan 1800-luvun lopulla myös nuorisoseuraliike tavoitti Kårbölen, Vuonna 1896 perustettiin Mårtensby-Kårböle ungdomsförening, eli Martinkylän ja Kaarelan nuorisoseura (Martinkylä eli Mårtensby oli nykyisen Vantaanlakson kieppeillä). Se ei kuitenkaan kauan jaksanut Kaarelan nuorisoa kiinnostaa, vaan toiminta lopahti muutamassa vuodessa.
Malminkartano, kartanosta puustelliksi
Amiraali Bengt Söffringsson Juusten, sittemmin aateloituna Gyllenlood, sai 1500-luvulla Hämeenkylän ja myös joidenkin Kaarelan tilusten verot nauttiakseen. Hän kuitenkin menetti Kaarelan maansa vuonna 1599, kun Kaarle-herttua, tuleva kuningas Kaarle IX, pääsi voitolle veljestään, Ruotsin ja Puolan kuningas Sigismundista. Juustenintie on nykyään Malminkartanon laidalla, lähellä Mätäjokea.
Vuonna 1624 kuningas Kustaa II Aadolf lahjoitti kahdeksan Kaarelan tilaa hovijunkkari Jörgen von Bönhardille. Tiloista osa oli autioitunut, ja muutkin olivat köyhtyneet niin, ettei talonpojilla ollut enää sukuoikeutta tiloihinsa. Sen verran maata ja vaurautta lahjoituksessa oli, että Malmgårdin kartano sai näin alkunsa. Myöhemmin, 1600-luvun lopulla kuningas Kaarle XI otti suuressa reduktiossa lahjoitusmaita takaisin. Nyt Malmgårdin kartanosta tehtiin Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin majurin komppanian luutnantin virkatalo. Kartano oli siis kyseisen ratsuväen upseerin asunto, ja sen tuotto oli upseerin palkkaa.
Ensimmäisenä Malmgårdin virkatalon eli puustellin sai haltuunsa luutnantti Gerdt von Glaan, ilmeisesti vuodesta 1685 vuoteen 1701. Lähellä Malminkartanon kartanoa on von Glaanin puisto. Hänen jälkeensä tilaa hallitsi aina kulloinenkin luutnantti sen aikaa, kun virassa oli, kuka puoli vuotta, kuka kymmenen vuotta, muut siltä väliltä. Melkoinen joukko heitä siellä ehti olla, kolmattakymmentä tilanhaltijaa Ruotsin vallan aikana. Juustenintien ja von Glaanin puiston välissä on Tollintie Fredrik Kristoffer Tollin muistoksi ja Jägerhornintie kolmen kartanoa hallinneen Jägerhorn af Spurila -suvun jäsenen muistoksi.
Kun Venäjä oli vuonna 1809 valloittanut Suomen, lakkautettiin sotaväen vanhat suomalaiset joukko-osastot. Keisarin suosionosoituksena upseerit ja aliupseerit saivat kuitenkin pitää virkatalonsa koko loppuelämänä ajan.
Tilanvuokraajien aika
Suomen vanhan armeijan upseerien väistyttyä virkatiloja vuokrattiin säätyläisviljelijöille. Malminkartanon ensimmäinen vuokraaja oli vuodesta 1817 lähtien komissaari Mårten Liljander. Häntä seurasi vuonna 1822 everstiluutnantti Carl Wilhelm Reutersköld, ja vuonna 1832 tilan vuokrasi hänen vävynsä, kapteeni Gabriel Wilhelm Julian Becker.
Malminkartanon vanha päärakennus purettiin 1830-luvulla. Uudeksi päärakennukseksi saatiin vuodelta 1796 peräisin oleva renkitupa, kunhan sitä ensin laajennettiin ja parannettiin tuntuvasti. Vuonna 1997 se myytiin yksityisomistukseen ja peruskorjattiin asuinkäyttöön.
Kapteeni Julian Beckerin pojista on erikseen mainittava sotilas, toimittaja ja seikkailija Evert Gustaf Waldemar Becker. Kasvettuaan Malminkartanossa Waldemar Becker hakeutui sotilasuralle Pietariin ja osallistui sitten (esimiestensä luvalla) Espanjan Marokon-sotaan. Palattuaan Pietariin hän (omasta mielestään) erosi tai (esimiestensä mukaan) karkasi joukko-osastostaan ja lähti Meksikoon taistelemaan sikäläisessä sisällissodassa. Meksikon jälkeen hän kuului jonkin aikaa Rooman kirkkovaltion aateliskaartiin ja osallistui sitten taisteluihin Turkkia vastaan Kreikassa, Egyptissä ja Serbiassa. Egyptissä hän sai kutsumanimen Becker-Bey, alkuaan turkkilainen sana ’beg’ tai ’bey’ tarkoittaa päällikköä tai herraa.
Lopulta Becker jätti sotilasuran ja eli loppuelämänsä kirjailijana ja lehtimiehenä Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa. Hän kirjoitti kansainvälisestä politiikasta, mutta myös Suomen asemasta osana Venäjää. Hän puolusti Suomen autonomiaa ja haaveili myös itsenäisestä Suomesta. Hän kuoli Roomassa vuonna 1907, mutta hänen hautansa on Hietaniemen hautausmaalla.
Becker-Beyn seikkaillessa maailmalla Malminkartano siirtyi vuonna 1844 hänen veljelleen, sotatuomari Carl Wilhelm Axel Napoleon Beckerille, joka hallitsi kartanoa vuoteen 1882 asti. Hän perusti talonsa maille pientenlastenkoulun, ja sen rahoittaakseen järjesti vuonna 1871 maksullisen juhlan. Koulu oli kaksikielinen, koska iso osa maatyöväestä oli suomenkielisiä. Jägerhornintien ja Tollintien välissä on Beckerintie.
Wilhelm Becker ei kuitenkaan kovin hyvin kartanoaan hoitanut, ja vuonna 1882 Malminkartano vuokrattiin agronomi Johannes Jernströmille. Hän oli tarmokas viljelijä, joka toimi muun muassa Helsinge Lantmannagillen eli Helsingin pitäjän maamieskillan puheenjohtaja ja voitti eräässä maatalousnäyttelyssä siemenkilpailun rukiillaan. Jernström myös kirjoitti ahkerasti ruotsinkielisiin maatalouslehtiin ja toimi alan järjestöissä. Hänen rouvansa Anna oli aktiivinen kunnalliselämässä, hänet mainitaan köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä vuonna 1891, ja hän perusti Kårböleen kansakoulun.
Jernström kuoli vuonna 1903, ja tilaa hoitivat sitten hänen leskensä Anna ja poikansa Leonard aina vuoteen 1927 asti. Jernströmien jälkeen tila vuokrattiin Paul Fernborgille, jonka aikana tila kuitenkin päätyi konkurssiin vuonna 1932.
Maailmansota ja siitä eteenpäin
Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset linnoittivat Helsingin ympärystän. Kårbölen kylän alueella linnoitteita oli paljon, ja niistä on säilynytkin melkoinen osa. Kannelmäessä niitä on Pelimannitien kaakkois- ja pohjoispuolen metsissä runsaasti, muualta ne ovat enimmäkseen tuhoutuneet. Samoin Maununnevan keskeisimmillä alueilla on runsaasti tuliasemia, tähystysasemia, suojahuoneita ja muita linnoitusrakennelmia. Linnoitteita tai niiden jäänteitä myös Hakuninmaalla Håkansbergin kallioilla.
Kårböle ja naapurikylät olivat tavallisia maalaiskyliä, ja niissä eli talonpoikien lisäksi torppareita ja maataloustyöväkeä, itse asiassa enemmän kuin tilallisia. Kuten tunnettua, työväenliikkeen sosialistiset aatteet saivat heidän keskuudessaan suosiota, joten vuonna 1917 maamme ilmapiirin kiristyessä myös Kaarelaan perustettiin punakaarti. Sisällissodan puhjetessa vuonna 1918 punakaartilaiset lähtivät luonnollisesti rintamalle, ja eloonjääneet joutuivat vankileireille.
Vuonna 1917 Helsingin kaupunki osti laajoja alueita Helsingin maalaiskunnan maita, niiden joukossa myös Kaarelasta. Tässä vaiheessa Kårbölen kylässä oli peräti yksitoista erillistä, eri kokoista tilaa, joista toki Gamlas ja Tolfman olivat suurimmat. Kaupunki nimesi ostamansa maat Kårbölen kartanoksi ja vuokrasi sen Ferdinand Behm -nimiselle henkilölle. Vuonna 1928 tilan vuokrattiin Kaarlo Holmbergille ja samalla annettiin paikalle suomenkielinenkin nimi, Kaarela. Kartanon päärakennukseksi muodostui Tolfmanin tilan kaksikerroksinen päärakennus ja tilan väentupa oli siinä, missä nyt on Kannelmäen peruskoulu. Vuonna 1927 Malmgårdin tilan torpparit vapautettiin, eli heidän torpistaan tuli nyt itsenäisiä tiloja.
Vankisiirtolasta mallitilaksi
Maatilan konkurssin jälkeen vuonna 1932 Malminkartanosta päätettiin tehdä Helsingin yliopiston ja sen maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan mallitila. Ensiksi Malmgårdista tuli kuitenkin vankisiirtola. Uusi mallitila rakennettiin siis vankityövoimalla. Seuraavina kymmenenä vuotena vangit raivasivat uutta peltoa, salaojittivat vanhoja peltoja ja rakensivat uuden mallitilan talousrakennuksia. Työt valmistuivat ja tila luovutettiin Yliopiston käyttöön vuonna 1942. Samaan aikaan rakennustöiden kanssa tila toimi toki maatilanakin.
Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan opetus alkoi vuonna 1942 ja jatkui aina vuoteen 1979 asti. Vuonna 1947 sinne perustettiin Maatalouden taloudellinen tutkimuslaitos ja Maatalouskoneiden tutkimuslaitos Vakola. Opetus oli Malminkartanossa käytännönläheisempää kuin tiedekunnan pääpaikassa Viikissä. Malminkartano oli myös tulevien hortonomien, puutarhurien ja agronomien suosittu harjoittelupaikka.
Maatilalla oli 180 hehtaaria peltoa ja 500 hehtaaria metsää sekä runsaasti nautakarjaa, lampaita, sikoja ja hevosia. Hevosia tarvittiin monta kymmentä työntekoon, traktorit olivat vielä harvinaisia. Toki erilaisia rakennustöitä ja muita parannuksia jatkettiin, kuuluuhan sellainen maatilan elämään. Vanhan navetan taakse rakennettiin 1940-luvun lopulla uusi tuotantopuutarha, jonka tuotteita harjoittelijat myivät sitten Kauppatorilla. Puutarha ja sen kasvihuoneet siirtyivät 1960-luvulla Viikkiin, mutta hedelmätarha jäi Mätäjoen varrelle, se on nyt nimeltään Malminkartanon omenatarha. Työtehoseura teki Yliopiston kanssa tilalla yhteistyötä, ja Maiju Gebhard keksi astiankuivauskaapin Malminkartanon koekeittiössä.
Kartanon pohjoispuolella, Mätäjoen ja nykyisen Kartanonmetsän välimailla ja mäen rinteillä oli alue, jota kutsutiin Jäppilänmäeksi, koska maatalouskoneiden tutkimuslaitoksen johtaja Alpo Reinikainen oli Etelä-Savon Jäppilästä kotoisin. Hänen jälkeensä aluetta alettiin kutsua Rukkilaksi Malminkartanon todella pitkäaikaisen voimahahmon, maanviljelystalouden professori Rurik Pihkalan mukaan. Nyt siellä ovat Rukkilantie, Rukkilanpolku ja Rukkilan asumisyhteisö.
Vuonna 1979 opetus siirtyi Viikkiin, maatalouskoneiden koetuslaitos Vihtiin ja lehmät muuttivat Suitiaan Siuntioon. Seuraavana vuonna saivat siat ja hevosetkin väistyä, kun sikala, talli, navetta ja muut rakennukset purettiin.
Uusia aikoja ja uusia väyliä
Vuonna 1946 tapahtui niin sanottu suuri alueliitos, kun Helsingin kaupunkiin liitettiin laajoja alueita Helsingin maalaiskunnasta. Alueiden joukossa oli muiden muassa Kårbölen kylän eteläosa, jolle annettiin nyt nimeksi Etelä-Kaarela. Helsingin maalaiskuntaan tai Vantaalle ei sitten syntynyt mitään Pohjois-Kaarelaa, joten Etelä-Kaarelasta tuli Kaarela vuonna 1992.
Liikenne Helsingistä Hämeeseen oli vanhastaan kulkenut nykyistä Hämeentietä ja siitä Malmin kautta Helsingin pitäjän kirkolle, Tuusulaan ja siitä eteenpäin. Vuonna 1938 määriteltiin kuitenkin uusi valtatie 3, joka kulki Helsingistä ensin Turuntietä Pitäjänmäelle ja siitä Konalan ja Kaarelan kautta kohti Loppea ja Hämeenlinnaa. (Liikenne Lahteen alkoi kulkea uutta tietä pitkin Tuomarinkylän kautta.) Hämeenlinnaan johtavaa Nurmijärventietä oikaistiin tuntuvasti vuonna 1953, kun se vedettiin kulkemaan Haagan ja Maunulan välistä, Kaarelan halki ja yhtymään vanhaan Nurmijärventiehen Kaivokselassa. Vuonna 1975 tiestä tuli nelikaistainen Kaivokselaan asti. Myöhemmin valmistui moottoritie ensin Hämeenlinnaan ja sitten Tampereelle asti. (Valtatie Lahteen alkoi 1960-luvulla kulkea Viikin kautta ja Malmin itäpuolitse).
Kaarelan länsipuolelle valmistui uusi Vihdintie vuonna 1957. Se oli myös valtatie 2 Poriin, mutta 1970-luvulla valtatie Poriin ohjattiin kulkemaan toista kautta.
Vuonna 1975 avattiin Helsinkiin ja Vantaalle uusi rautatie, Martinlaakson rata. Se erkani rantaradasta Huopalahden jälkeen ja kulki Vantaan Martinlaaksoon asti. Alkuvaiheessa sitä pitkin kuljetettiin myös polttoöljyä Martinlaakson voimalaitokseen, mutta pian se liikenne loppui. Uudelle radalle rakennettiin asemia Pohjois-Haagaan, Kannelmäkeen ja hieman myöhemmin Malminkartanoon sekä toki myös Vantaalle.
Kannelmäen asemalta Mätäjoen yli rata rakennettiin sillalle, koska jokilaaksoa ei haluttu katkaista penkereellä. Silta on Suomen toiseksi pisin rautatiesilta ja sen nimi on Piijoen ratasilta, koska Mätäjoelle kaavailtiin tuolloin vähän nätimpää nimeä. Piijoki ei kansan suuhun kuitenkaan istunut, vaan Mätäjoki pysyi Mätäjokena.
Martinlaakson rataa jatkettiin Vantaankoskeen vuonna 1991 ja vuonna 2015 rataa jatkettiin lentoasemalle ja Hiekkaharjuun. Nyt sen nimi on Kehärata.
Vuosikymmenien mittaan oli rakennettu tie Puotilasta Pakilan kautta Pitäjänmäelle. Se täydentyi uudeksi kehätieksi vuonna 1980, kun valmistui tieyhteys Nurmijärventieltä ensin Kannelmäen ja Haagan välistä ja sitten Pitäjänmäen ja Konalan välistä Espooseen. Kannelmäen kohdalla tien nimenä on Muurimestarintie ja se on siis osa Kehä 1:tä. Tämä tieosuus rakennettiin alusta alkaen nelikaistaiseksi.
Maununneva
Metsässä nykyisen Maununpellon paikalla, lähellä Paloheinää, oli eräs Malmgårdin kartanon torppa. Sekä viereisen suon että torpan nimenä oli Magnuskärr, joka suomennettiin aikanaan luontevasti Maununnevaksi. Toisen maailmansodan jälkeen kaupunki tarvitsi rakennusmaata muun muassa rintamamiehille ja uusi Nurmijärventie avasi mahdollisuuden rakentaa asuntoja Kaarelan kylän itäosiin. Maununneva tarjoutui siis kuin luonnostaan rintamamiestalojen rakennusmaaksi. Sinne syntyikin 1950-luvulla nopeasti uusi kaupunginosa.
Kadunnimet uuteen Maununnevaan saatiin alueen vanhoista linnoitteista, ja sopivathan ne rintamamiestalojen alueelle muutenkin. Alueella on Estetie, Maavallintie ja muita, keskellä toki Mörssäriaukio ja sen eteläpuolella Kasemattikallio. Kari Hotakaisen tunnetussa romaanissa omakotitalo Maununnevan Juoksuhaudantiellä on Maunulassa majailevan eronneen miehen suuri päämäärä ja ongelmien ratkaisu.
Maununnevalle rakennettiin taloja myöhemminkin. Uusi rakennuskausi alkoi jo 1960-luvulla ja 1980-luvulla tuli toinen. Monien vanhojen talojen tilalle on tullut uusia ja tontteja on jaettu niin, että on voitu rakentaa toinenkin talo. Rivitaloja on tullut omakotitalojen tilalle ja joitain uusia alueitakin on rakennettu. Kerrostaloja on 1980-luvulta alkaen rakennettu alueen keskelle, Mörssäriaukion ympärille ja etelämmäs Kaarelantien varteen.
Kansakoulu aloitti Maununnevalla vuonna 1953, aluksi Liipolan talossa Kaarelantien ja Maavallintien kulmassa. Uusi kansakoulu valmistui vuonna 1955 Kaarelan raitin varteen. Se toimi myöhemmin peruskoulun ala-asteena, kunnes vuonna 2021 se oli käynyt pieneksi ja päätettiin purkaa. Vasta aivan viime hetkillä kävi ilmi, että koulurakennus olikin kulttuurihistoriallisesti arvokas ja suojelemisen arvoinen. Koulu oli oman aikansa uusinta tekniikkaa, puisista elementeistä koottu tyyppikoulu, joita vietiin ulkomaillekin. Hyvässä kunnossakin se oli. Vaan vanha koulu purettiin kuitenkin ja uusi rakennettiin sen tilalle. Vanha koulu sentään inventoitiin ja dokumentoitiin sekä osia siitä kierrätettiin uuteen kouluun.
Kansakoulun lisäksi Maununneva sai oppikoulun vuonna 1963, kun Helsingin Suomalais-venäläinen koulu muutti Neitsytpolulta Kaarelankujalle, Maununnevan eteläpäähän. Koulu on nimensä mukaisesti kaksikielinen, ja siellä on kaikki kouluasteet ja vähän enemmänkin, siis esikoulu, peruskoulu ja lukio. Vuonna 2021 koululle valmistui uusi rakennus vanhan tilalle.
Hakuninmaa
Maununnevan alue oli ollut lähes pelkkää metsää, ja metsää oli sen pohjoispuolellakin. Sinne, Nurmijärventien molemmin puolin rakennettiin Hakuninmaan alue, aluksi Kalannintien ja Vakkatien ympärille sekä Nurmijärventien toisella puolella Runonlaulajantien ympärille, koulun pohjoispuolelle. Koulun pohjoispuolellahan on Håkansbergin vuori ja sen pohjoispuolella taas oli Tolfmanista lohkottu Håkansdalin talo, joten Håkansåkerin pelto on ilmeisesti ollut nykyisen Hakuninmaan alueella. Kuten Maununnevallakin, rintamamiehet rakensivat talonsa 1950-luvun mittaan itse. Kymmenen vuoden päästä taloja sai jo myydä, ja 1960-luvulla siis alkoi sama kehitys kuin muuallakin, uusia taloja rakennettiin vanhojen viereen ja tilalle. Tonteilla on nyt ryytimaiden ja perunapeltojen sijasta enemmän taloja.
Hakuninmaan asuntoalue kasvoi 1980-luvulla hyvän matkaa itään, Maununnevan länsipuoliselle alueelle. Perhekunnantien ja sen sivukatujen varteen rakennettiin lähinnä puisia paritaloja ja rivitaloja. Myös Pannipolun tienoille ja Kalannintien länsipuolelle rakennettiin samoilla periaatteilla. Samaan aikaan asutusta tiivistettiin muualla alueella, ryytimaiden ja puutarhojen tilalle on tullut uusia taloja. Kaikkiaan Hakuninmaan asukasluku peräti kolminkertaistui.
Kun Nurmijärventiestä tuli nelikaistainen Hämeenlinnanväylä, se ei enää yhdistänyt, vaan erotti Hakuninmaan osia toisistaan. Nyt Hakuninmaa muodostuu tavallaan useammasta omakotialueesta, joita yhdistää muutama tienpätkä. Vanhan Nurmijärventien ja Vantaan rajan tienoilla on vielä muutama kortteli siinä, missä joskus oli Kårbölen kylän keskus. Kun taloja on rakennettu eri aikoina ja kullakin ajanjaksolla on ollut omat erikoisuutensa, on tyylien kirjo laaja.
Pitkäkosken kieppeillä
Nurmijärventien ja Pitkäkosken välissä kulki ja kulkee Kuninkaantammentie kohti Haltialaa. Tarinan mukaan kuningas Kustaa III olisi joskus täällä käydessään kulkenut Kaarelasta Haltialaan vievää tietä ja istuttanut tien varrelle tammen. Liekö tarina sitten totta vai ei, se ei ainakaan ole mahdoton. Joka tapauksessa Kuninkaantammentien varrella, Kuninkaantammenpuistossa on Kuninkaantammi, jonka Kustaa III on ehkä istuttanut. Tien varressa oli vanhastaan Alkärrin torppa, ja toisen maailmansodan jälkeen siihen rakennettiin muutamia omakotitaloja. Vuosikymmenten mittaan niitä on rakennettu lisää, ja sinne on kehkeytynyt pieni, huomaamaton omakotialue.
Helsingin kaupunki otti 1870-luvulta alkaen käyttövetensä Vanhastakaupungista, Vantaanjoesta. Vuonna 1959 valmistui uusi vedenpuhdistuslaitos Pitkäkoskelle, aivan Hakuninmaan pohjoispuolelle. Sieltä helsinkiläisten vesi pumpataan edelleenkin, jos kohta 1960-luvun alusta alkaen joen toiselta puolelta Silvolan tekoaltaasta. Vesi altaaseen tuli vuosina 1967–1982 Vantaanjoen lisäksi tunnelia pitkin Hiidenvedestä ja sen jälkeen kokonaan Päijänne-tunnelin kautta Päijänteestä. Vuosikymmenten mittaan vedenpuhdistamoa on laajennettu, onhan kaupunki ja koko metropolialue kasvanut melko lailla.
Valtiovalta perusti nykyisen Kuninkaantammentien tienoille kaksi laitosta 1970-luvulla, suuren autokatsastuskeskuksen vuonna 1973 ja Valtion painatuskeskuksen painotalon vuonna 1975. Valtion painatuskeskus muuttui vuodesta 1989 lähtien ensin liikelaitokseksi ja sitten yhtiöksi ja sai vuonna 1996 nimen Edita. Autorekisterikeskuksesta tuli 1994 liikelaitos ja sitten yhtiö nimeltään Suomen Autokatsastus ja sitten yksityistettynä A-katsastus vuonna 2003. Edita vaihtoi taas nimeä muutamaan kertaan ja myi 2020-luvulla pois suurimman osan toiminnastaan. Nyt on vanhalla paikalla erään Editasta periytyvän yksityisen yhtiön tiloja ja suuren vanhan painotalon muut tilat ovat vuokrattavina. Katsastusasema muutti pois 2010-luvun puolenvälin tienoilla.
Alueelle syntyi 1900-luvun lopulla muitakin toimintoja ja toimistoja, kuten Suomen ympäristökeskuksen laboratorio, Paperinkeräyksen lajittelulaitos ja Eläinlääkinnällinen rajatarkastusasema. Kuninkaantammentien varteen syntyi siis 1900-luvun lopulla pieni teollisuusalue. Vaan 2010-luvulla yritykset ja laitokset muuttivat muualle, vain Editan talo jäi paikoilleen ja toki vedenpuhdistamo siinä vieressä.
Alueelle alettiin suunnitella uutta kaupunginosaa, ja se sai nimekseen Kuninkaantammi. Vuonna 2015 valmistui uusi tie Paloheinästä Kuninkaantammeen Paloheinäntunnelin läpi, ja ensimmäiset talot valmistuivat seuraavana vuonna. Tunnelin kautta kulkee bussi 560 Rastilasta Myyrmäkeen, siis tunnelissa Keskuspuiston ali.
Kuninkaantammea on rakennettu ja rakennetaan mahdollisimman kestäväksi, energiatehokkaaksi ja kaikin puolin vastuullisesti. Alueen keskiosa on rakennettu ympyrän tai pikemminkin spiraalin muotoon, ja itäosaa rajaa laaja kaari. Länsipuolella on muutama tavanomaiseen tapaan kulmikkaampi kortteli. Talot ovat alueen keskellä korkeimmillaan viisikerroksisia ja reunoilla taas matalampia. Katujen nimet on valittu taiteen maailmasta, joukossa on muiden muassa Taidemaalarinkatu, Ultramariinikuja ja Asetelmakatu. Alueen ympärillä on nimetty puistoalueita suomalaisten naistaiteilijoiden mukaan, jo mainitun Fanny Churbergin kallion lisäksi siellä ovat muiden muassa Helene Schjerfbeckin, Venny Soldanin ja Ellen Thesleffin puistot. Itäosan kaaren eli Paletinkierron suojassa on Palettilampi, Päijännetunnelin vaihtuvalla vedellä täytetty, keinotekoinen lampi ja uimaranta sen ympärillä.
Kaupungin luoteisin kulma
Malminkartanon pohjoispuolella on vielä jonkin verran Helsingin aluetta, ennen kuin Vantaa alkaa. Aikoinaan siellä oli iso suo, Träskismossan nimeltään, sekä torppa ja myöhemmin talo nimeltään Hongasmossa tai Honkasuo. Suo kuivattiin aikanaan ja koko alue kulki nimellä Rajatorppa, jos kohta Malminkartanon huipun ja Vihdintien teollisuustonttien takana ei juuri muuta ollut kuin metsää.
Tälle alueelle on vuodesta 2015 alkaen rakennettu uudenlainen asuntoalue, Honkasuo nimeltään. Kuninkaantammesta poiketen asemakaavaa ei muodosta spiraali, vaan kaksi ympyrää ja niiden sivukadut. Kadut on nimetty perhosten mukaan, joukossa on Perhosenkierto, Haapaperhosentie ja Neitoperhosentie, ja kaiken keskellä on Perhosniityn puisto, jossa kulkevat Lauhahiipijänpolku ja Piippopaksupäänpolku. Koko alue rakennetaan puusta ja talojen korkeus on kahdesta viiteen kerrosta. Talot ovat keskenään erivärisiä, ja alueen ekologiseen kestävyyteen kiinnitetään huomiota niin rakentamisen kuin ylläpidonkin suhteen. Nämä talot ovat mahdollisimman hiilineutraaleja, niinpä niissä on muun muassa painovoimainen ilmanvaihto, ilma siis vaihtuu ikkunoista ja muista luukuista, ja aurinkopaneeleja. Kaiken lisäksi jotkin talot on rakennettu ihan oikeista, käsin veistetyistä hirsistä.
Lähteitä
Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu painos. Helsingin kaupungin julkaisuja 24, Helsingissä 1981.
Honkasuo. Sivustossa Helsingin kaupunki, kaupunkiympäristö ja liikenne.
Huuhka, Mirja: Kaarela: neliapila. Helsingin kaupunginosat. Kannelmäki-Seura ry, Helsingin JKaupunginosayhdistysten Liitto ry, Helsingin kaupunki, Helsinki 1990.
Kannelkylän historia(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kannelmäen kotikaupunkipolku. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kartanonherrojen jäljillä / Street names 28.9.2025.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kautto, Risto: Malminkartano, luutnantin puustelli. Lehtiä Malminkartanon historiasta. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 3/2003. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 2003.
Kuninkaantammi. Osayleiskaavan selostus. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto 2009.
Kårböle. Sivustossa Norr om Stan. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Malminkartanon asukasyhdistys.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Malminkartanon kotikaupunkipolku. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Museovirasto, kulttuuriympäristön palveluikkuna. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Varvikko, Jauri: Kannelmäki 60(0) vuotta. Tanotorvi 9.10.2019.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Suomalais-venäläinen koulu - Финско-русская школа.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Vaunut.org sivustossa Resiina(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
