Vastapäätä Messuhallia sijoitetusta pihviravintola Vartaasta tuli uusi vetonaula. Muita steakhouse-tyyppisiä ravintoloita olivat Go Inn, Kaivogrilli, Punainen Hattu ja Kaivopiha, edelliset kuusikymmenluvun uudisrakennuksessa City-Centerissä, Punainen Hattu Ateneumin takana ja Kaivopiha nimensä mukaisesti Kaivopihalla. Monet näistä olivat leimallisesti lounaspaikkoja, mutta ne kokeilivat myös mannermaisia ruokalajeja. Lounasruoaksi tarjottiin paistettua kalaa, risottoa, spagettia, makkarapataa, jauhelihapihvejä sienikastikkeen kera, hernekeittoa, paellaa, kaalilaatikkoa, kaslerileikkeitä ja kanaa, toisin sanoen perinteisiä ruokalajeja ja hiukan eksoottisiakin.
1970-luvun on myös sanottu olleen vuosikymmen, jolloin pihvi ja pizza löivät läpi Helsingissä ja muissa kaupungeissa. Helsingin ensimmäisiä pizzerioita olivat Don Rodolfo, Rivoli ja Pizza Antonio, joka toimi sekä Centralissa että Asemaravintolassa 1970-luvun alussa – kaikki ennen suurten pizzaketjujen tuloa markkinoille.
Tanssiminen jatkuu ja pubit lisääntyvät
Yleensä sekä vanhat että uudet tanssiravintolat tarjosivat hyväksi havaittua ohjelmaa mutta myös uutuuksia, kuten iltapäivään sijoitetut naistentanssit. Uudet paikat, kuten Kultainen Orava vasta rakennetussa Ympyrätalossa ja Duunari Sturenkadulla, kilpailivat vanhojen Fennian, Arkadian, Neckarin ja Lidon kanssa. Naistentansseja kuvattiin piristäviksi ja katsottiin jopa, että suomalaiset kulkivat tässä etulinjassa vanhoja rooleja rikkomassa.
Englannista tullut pubikulttuuri juurtui Helsinkiin 1970-luvulla. Ensimmäinen ja alkuperäisin, Richard’s pub, sai pian seuraa Messuhallin pubista, Annan pubista, Urhon pubista, Kluuvin pubista ja 1970- luvun puolivälissä Annasta ja Erikistä Kampissa ja muista pubityyppisistä ravintoloista Punavuoressa ja Sörnäisissä. Pubit tarjosivat tummine puupaneeleineen kodikkaan ympäristön, tikanheittoa ja muutaman tuopin olutta, mikä näytti tyydyttävän pääkaupunkilaisyleisöä. Siten kuusikymmenluvulla esiin tuodut toiveet olivat jossain määrin täyttyneet. Joidenkin mukaan nyt voitiin juhlia sitä, että Helsinkiin oli saatu useita merkkejä uudesta ”citykulttuurista”, tosin se oli täällä melko väritöntä, sillä kaikki paikat muistuttivat toisiaan, joskaan tunnelmassa ei ollut mitään vikaa. Muissakin ravintoloissa tunnelma oli keventynyt, vaikka portieerit vahtivat jatkuvasti ulko-ovella.
1980-luvulle tultaessa pubit olivat lisääntyneet – Angleterre avautui 1978, Old Baker’s 1978 ja irlantilainen O’Malleys 1980-luvun alussa, – pizzerioiden määrä oli kasvanut ja hotellit olivat yhä useammin hotelliketjujen omistuksessa ja sisustukseltaan sen mukaisia. Ravintoloiden lukumäärä oli lähes kaksinkertaistunut 1950-luvun tilanteeseen verrattuna: 1984 Helsingissä oli 230 ravintolaa. Viimeiset rajoitukset alkoholinkäytön suhteen tarkistettiin. Anniskelun alkamishetki siirrettiin kello yhteentoista aamupäivällä, hotellihuoneisiin sai sijoittaa minibaareja ja yritys ottaa käyttöön pääsyliput ravintoloissa onnistuttiin torjumaan.
1980-luvun ravintolat
1980-luvulla trendi suosi gourmet-tyyppisiä erikoisravintoloita, pubeja, joissa oli musiikkia (Barries, Hamlet), ja paikkoja, jotka panostivat enemmän olueen ja viiniin kuin drinkkeihin. Samalla erot ravintoloiden kesken alkoivat tasoittua, ja ravintolat alkoivat profiloitua sen mukaan, millaista ilmapiiriä ja millaisia huvituksia vieraat toivoivat ja mikä näkyi myös mainonnassa.
Myös Alko oli tähän mennessä muuttanut ravintoloiden luonnehdintaansa (1984). Alkon listaamat 230 ravintolaa jaettiin nyt uusiin tyyppeihin. Esimerkiksi hotelliravintoloiden lukumäärä oli 16, ruokaravintoloiden 80 ja kortteli- ja kantaravintoloiden 65. Näiden ryhmien välinen raja saattoi olla hiuksenhieno, mutta vielä esimerkiksi Finlandia-talon ravintola, Havis Amanda, Karl König, Kulosaaren Casino, Motti, Savoy ja Svenska klubben erottautuivat omaksi ryhmäkseen, kun taas kortteliravintolat, kuten Elite ja Ateljé Töölössä, samastettiin Punavuoressa oleviin Kannuun ja Isoon Ankkuriin. Kaupungin sosiaalinen topografia oli voimakkaassa muutoksessa myös ravintolaelämässä.
Erotteluja tarkistettiin 1980-luvulla, mikä korostui etenkin vuosikymmenen lopun korkeasuhdanteen aikana. Silloin ravintolatottumukset määräytyivät erilaisten kaupunkilaisryhmien omaksumien elämäntapaprojektien mukaan. Jotkut pysyttelivät kuitenkin edelleen perinteisen ravintolakulttuurin kannalla. Uuden keskiluokan erottumisen tarpeeseen vastaamaan perustettiin aivan uudentyyppisiä ravintoloita, jotka oli tarkoitettu valikoivalle yleisölle. Toiset, perinteiset, ravintolat vastasivat haasteeseen tarjoamalla jotain yhtä hyvää. Uusia olivat esimerkiksi Kultainen Sipuli Katajanokalla, Celine Handelsgilletin huoneistossa, Amadeus Sofiankadulla, Alexander Nevski niissä tiloissa, joissa kahvila Havis Amanda oli sijainnut 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, ravintola George Kalevankadulla ja uudelleen avatut Mikadon salongit Mannerheimintiellä. Gourmetpaikkoina kunnostautuivat arvosteluoppaissa myös jatkuvasti esimerkiksi Havis Amandan kalaravintola, Svenska klubben, Kauppakilta, Kala-Rivoli, Adlon, Central, Kirja ja venäläisravintolat Bellevue, Troikka, Kasakka ja Sašlik. Myös hotellit perustivat uusia ravintoloita, joita olivat La Vista ja Palace Gourmé Palacessa, ja vanhat ravintolaketjut panostivat nyt ruokapaikkoihin, kuten Primula vanhan kulmansa vieressä avaamaansa Säkkipilliin.
Kasvis- ja juppiruokaa
1980-luvun alussa oli jo ainakin kolme kasvisravintolaa. Etnisten ravintoloiden lukumäärä lisääntyi hyvin nopeasti, ja esimerkiksi kiinalaisten ravintoloiden määrä nousi 1986 kymmeneen. Uusia olivat intialaiset ravintolat, kuten Namaskaar, ja aluksi hyvin eksoottisina pidetyt etniset pikkuravintolat, kuten turkkilainen Ani. Vielä kerran yritettiin yleisölle tarjota myös suomalaista ruokaa. Suomalainen ravintola sai paljon huomiota lehdistössä, kun se avattiin 1984. Samalla ennustettiin voileipäpöydän kuolemaa ja vähäkalorisen ruoan tuloa myös ravintolamaailmaan.
Kesällä 1984 noin sadalla ravintolalla ja kahvilalla oli lupa tarjoilla ulkona. Vuodesta 1985 lähtien lupa annettiin viideksi vuodeksi kerrallaan. Sen saivat muun muassa Fazer Isolla Roobertinkadulla, Kustaa Vaasa Vaasankadulla, Sillankorva Siltasaaressa, Mörrin Miilu Tehtaankadulla, Carrols Toivonkadulla, ravintola Elite sekä Pauligin kahvila Aleksanterinkadulla.
Perustettiin myös uusia ravintoloita, jotka pian kilpailivat vanhojen kanssa, kuten Merimakasiini Hietalahdenrannassa, kun taas eräät vanhat ravintolat, kuten Bulevardia ja Central, uudistettiin. Lisää muodonmuutoksia tapahtui esimerkiksi silloin, kun vanha kortteliravintola Tenho liittyi uusimpaan trendiin ja syntyi uudelleen nimellä Single’s bar. Se oli tarkoitettu ”nuorille, urbaaneille ja professionaalisille” kaupunkilaisille. Sama kohtalo odotti Fenniaa 1985, kun perustettiin rockravintola Café Metropol. Kolmenkymmenenkolmen viihderavintolan joukosta löytyy edelleen äärimmäisyyksiä Adlonin ja Kaivohuoneen tyyliin contra Baccus ja Bull Inn. Näiden lisäksi toiset 33 ravintolaa luokiteltiin poikkeuksellisiksi. Osa niistä oli sesonkiin sidottuja kesäravintoloita, toiset klubiravintoloita.
Olutravintoloita oli 27, ja niihin laskettiin sekä kasvanut määrä englantilaisia ja irlantilaisia pubeja, kuten Prince Hamlet, Britannia ja Sherlock Holmes, että vähentyneet muut olutpaikat, jotka olivat vanhempien, B-oikeudet omanneiden olutkapakoiden perillisiä.
Elämäntapakonsepti ja naiset asiakkaina
Etenkin uuden keskiluokan alkoholi- ja ravintolatottumuksia tarkasteltiin 1980-luvulla sosiologisesti distinktio- eli erottautumisnäkökulmasta. Ravintolan valinnan ja ravintolakäyttäytymisen avulla pääkaupungin uusi nuori keskiluokka saattoi vahvistaa identiteettiään uutena itsetietoisena ryhmänä. Distinktio ei sen mielestä ollut enää luokkaväritteistä vaan tiettyjen ammatti- tai ihmisryhmien keino viestittää samanlaisuuttaan, ottaa vaikutteita kansainväliseltä kentältä ja toimia itse ravintolaelämän etujoukkona. Ravintolakäyttäytymisessä korostettiin etenkin olueen ja viiniin pohjautuvaa juomakulttuuria ja kavahdettiin perinteistä humalakäyttäytymistä. Pidettiin tarkkaa huolta siitä, että kyettiin käyttäytymään hallitusti.
Uudet interiöörit sekä ruoan kasvanut merkitys myös esteettisessä suhteessa oli 1980-luvulla tyypillistä. Toiminta-ajatuksena oli, että ravintolat muodostivat kehyksen vaivattomalle ja samalla kevyelle seurustelulle.
Varsinaisten ravintoloiden kilpailijoina oli nyt myös pikalounaisiin erikoistuneiden ravintoloiden hyöky. Pizzeriat ja hampurilaisketjut olivat tulleet jäädäkseen, mutta niiden tarkoituksena ei ollut, että asiakkaat jäisivät viihtymään vaan päinvastoin heidän tuli antaa nopeasti tilaa seuraaville asiakkaille.
Jos naistentansseja ja iltapäivätansseja on pidetty tyypillisinä 1970-luvulle, niitä vastasivat 1980-luvulla niin sanotut siniset tunnit, pubikäynti suoraan työstä kiireisen työpäivän päätöksenä. Suurin muutos oli kuitenkin naisten tulo ravintolamaailmaan omana, itsenäisenä ja myös vaativana kuluttajaryhmänään. Etujoukkoina olivat akateemiset naiset. Muut uranaiset tulivat pian perässä, niin että ravintoloiden täytyi 1980-luvulla ruokalistoillaan vastata tämän uuden asiakastyypin toiveisiin. Samalla pukeutumispakkoa lievennettiin lopullisesti.
Vuonna 1977 oli herrojen kravatti- ja takkipakko kumottu, mutta vielä 1980-luvun alussa tavat vaihtelivat ravintoloittain niin, että esim. Old Baker’s vaati prässätyt housut, kun taas Happy Days salli farmarit ja T-paidan. Vielä vuosikymmenen keskipaikkeilla farmareita ja lenkkareita ei suvaittu kaikkialla, ja pukeutumiskoodia ohjasivat henkilökunnan vihjeet siitä, mikä oli suotavaa.
Mutta 1980-luku oli vuosikymmen, jolloin ravintolakäynnit muuttuivat tavanomaisemmiksi ja ruokapaikat alkoivat rakentaa itselleen imagoa. Jostain syystä tätä kehitystä on luonnehdittu urbaanisten piirteiden lisääntymiseksi, kun oikea termi olisi kansainvälistyminen, sillä ravintolatottumukset alkoivat pääkaupungissa muistuttaa muiden eurooppalaisten kaupunkien ja turistipaikkojen ravintolakäyntejä. Tämä johtui osittain siitä, että 1970-luvun puolivälistä lähtien Alko suosi politiikassaan tietoisesti ruokaravintoloita. Suomalaiset erityispiirteet, kuten totiset tanssiravintolat, jäykät ruokapaikat, joissa oli valkoiset pöytäliinat ja ankara henkilökunta, ja portieerit sekä ovella että vaatesäilytyksessä alkoivat hitaasti kadota, mutta ammattitaito säilyi. Aki Kaurismäen tragedia ravintolan alasajosta elokuvassa ”Kauas pilvet karkaavat” päättyy aurinkoiseen tarinaan kuvatessaan oivallisesti ravintolaelämän uudelleenrakentumista pääkaupungissa, huolimatta taustalla olevasta 1990-luvun taloudellisesta lamasta.
Se, että uudet tottumukset löivät niin pian läpi, selittyy samoihin aikoihin nopeasti muuttuneilla vapaa-ajanviettotavoilla. Nämä veivät suomalaiset ja pääkaupunkilaiset turistikokemusten yleistyessä lähemmäs mannermaisia tapoja. Toiseksi leviämiskanavaksi on katsottu paikalliset mediat, radio ja ilmaislehdet, jotka 1980-luvun puolivälissä (Radio City ja Radio Ykkönen 1985, Citylehti 1986) raportoivat jatkuvasti siitä, ”mitä kaupungissa tapahtuu”. Siinä kaupungin tarjoamia mahdollisuuksia kuvattiin niin, että ne koettiin kehotuksena mennä itse katsomaan. City-lehden palstoilla lueteltiin kaikki kaupungin olohuoneet. Ruoka- ja juomavalikoimat, ohjelmat, asiakaspiirit ja sisäänpääsymaksut selostettiin niin kuin 1950-luvun turistioppaissa, mutta yleisönä olivat nyt itse kaupunkilaiset. Erityisesti juuri medioita on pidetty urbaania käyttäytymistä ohjaavana tekijänä, ja tässä tapauksessa pääkaupunkilaislehdistö tuli perässä lisäämällä voimakkaasti ruoalle, juomille ja huvituksille omistettuja sivujaan. Ravintolat olivat suurennuslasin alla.
1980-luku oli myös vuosikymmen, jolloin uusia eksklusiivisia ravintoloita sukelsi esiin, mutta myös eri hintaluokissa olevat pienet ravintolat lisääntyivät. Kilpailu eri ryhmien suosiosta kiristyi, ja ravintolahinnoittelusta käytiin keskustelua. Hampurilaisketjut, pizzeriat ja kebab- ja texmex-yritykset perustivat ravintoloita keskeisille paikoille keskustaan ja kilpailivat myös aikuisista asiakkaista. Eniten lisääntyivät intiimit, enemmän tai vähemmän erikoiset pikkuravintolat, ja etnisiä keittiöitä oli runsaasti. Esimerkiksi Itäkeskukseen perustettiin vähitellen yhä useampia eksoottisia pikkuravintoloita, ja kun ruokaravintolat vietiin näin ”lähemmäksi kansaa”, ravintolassa käymisen alkoivat hyväksyä kaikki, joilla siihen oli varaa. Viimeisetkin rajoitukset poistettiin.
Vahtimestari-instituutio jäi lopulta voimiinsa vain siinä määrin kuin se edisti asiakkaiden tarpeita. Kaikki tämä enteili sitä lähes täydellistä vapautta, joka tuli vallitsemaan 1990-luvulla. Helsingin on katsottu kokeneen urbaanin uudelleensyntymisen hyvin myöhään mutta sitä nopeammin. Osittain tätä on selitetty individualisoitumisella ja yhtenäiskulttuurin höltymisellä 1980-luvulla, osittain siirtymisellä suunnitteluyhteiskunnasta kilpailuyhteiskuntaan. Ravintolamaailmassa tämä näkyy vähäisempänä ohjailuna ja suurempina mahdollisuuksina perustaa uutta sekä siinä, että yleisö viehättyi ”uudesta urbaanista elämästä”. Uudella, informaatio- ja liike-elämän spesialisteista koostuvalla keskiluokalla, josta nyt tuli suuntaa antava, ei ollut mitään selviä tunnusmerkkejä. Pikemminkin sillä oli yhteyksiä kulttuuriseen avantgardeen, joka näytti tietä siinä, kuinka oma status tuli osoittaa. Elämäntapakonseptista tuli ratkaiseva, ja se heijastui suoraan uusien tai oikeastaan uudelleen keksittyjen kahvila- ja ravintolatottumusten omaksumiseen.
Lama ja ravintolat
1990-luvun laman paradoksaalisena seurauksena oli ravintolapalveluiden kulutuksen ja vaihtoehtojen tarjonnan lisääntyminen. Lama merkitsi ravintola-alalla lähinnä ravintoloiden nopeampaa kiertoa. Uusia syntyi, mutta niitä hävisi myös pian. Syntyi Helsingin oloissa lähes ennennäkemätön ravintoloiden moninaisuus – joka saattoi vaihdella kuukaudesta toiseen. Ruokapaikkojen vaihdettavuus ja niiden muuttaminen ”ulos kadulle” kesäaikaan oli toinen näkyvä seuraus. Helsinki oli vihdoin päässyt samaan vaiheeseen, jossa Tukholma oli ollut jo 1970-luvulla.
Eräs ulkomainen havainnoitsija pani Helsingissä 1990-luvulla merkille sen helppouden, jolla kaupunkilaiset käyttivät kaupungin erilaisia tiloja: sen keskustaa ja rakennuksia. Baareista ja ravintoloista hän löysi rentoutuneen ilmapiirin, ja kaupunkilaiset vaikuttivat tyytyväisiltä tarjolla oleviin kauppoihin ja julkiseen palveluun. Uusi tunnelma heijastaa sitä, että jyrkkä jako gourmet-ravintoloihin, ruokabaareihin ja erilaisiin ketjuravintoloihin oli höltymässä ja hävisi. Kenties osansa tässä oli etnisten ravintoloitten esiinmarssilla. Ruoan muuttuminen kevyemmäksi ja kasvisten lisääminen ylipäänsä oli nyt toiminta-ajatuksena, ja samalla alettiin suosia keskiolutta ja viiniä vahvan oluen ja väkijuomien kustannuksella. Helsinki herätti huomiota erityisesti viininkulutuksensa ja viinivalikoimansa laajuuden ansiosta. Vuonna 1994 helsinkiläisravintoloissa nautitusta alkoholista oli 54 % olutta, 22 % mietoja viinejä ja 22 % edelleen vahvoja juomia. Erityisiksi ravintolakortteleiksi erikoistuivat osittain Kluuvi, Kamppi ja Kaartinkaupunki. Kluuvissa ravintolat sijoittuivat postmoderneille sisäpihoille kortteleissa 95 eli Gaselli ja 97 eli Jänis, toisin sanoen kahdessa rinnakkaisessa korttelissa Aleksanterinkadun varrella. Kesäkuukausina sisäpihoilla soitettiin elävää musiikkia, mikä muutti nämä tilat paikoiksi, joissa saattoi olla luontevasti lasi kädessä. Ravintoloiden perustaminen koski niin Karl Königiä ja Wreden pasaasia kuin Ateneumin tuntumassa olevia uudisrakennuksia, joihin tuli etnisiä ravintoloita, muun muassa italialainen, meksikolainen ja välimerellinen paikka. Myös vanha Adlon laajeni sisäpihalle, samoin Viktor Ekin vanhassa talossa Etelärannassa olevat ravintolat.
1990-luvun puolivälissä ilmestyneessä kirjassa Helsingin yö on luodattu erilaisia tunnelmia ja kosketeltu myös ravintolakäyttäytymistä. Se tuntuma, että ravintolaelämä oli varattu nuorisolle ja nuorille aikuisille aikaisempien vuosikymmenten tasaisemman ikäjakautuman asemesta, saa kenties selityksensä siitä, että nuoret aikuiset oli aiempina vuosikymmeninä luokiteltu keski-ikäisiksi ja että 1990-luvun nuorisolla oli lamasta huolimatta enemmän rahaa käytössään. Eija Aholan 1980-lukua koskevassa tutkimuksessa suunnanantajien ikäjakauma oli kolmessa valitussa ravintolatyypissä selvästi keskittynyt 25–34-vuotiaisiin (49 %) ja 35–44-vuotiaisiin (32 %). Yli 45-vuotiaita naisia oli 4 % ja miehiä 9 %.
Vuosikymmen oli ennen kaikkea ulkoilmaravintoloiden aikaa. Vuonna 1999 jo 500 kahvilaa ja ravintolaa oli saanut kaupungin viranomaisilta luvan ulkotarjoiluun, ja muuttuneiden käytäntöjen ansiosta – paljolti kiitos ulkomaisten turistien – Helsingissä oli vihdoin ilmastosta huolimatta yhtä paljon ulkoravintoloita kuin vastaavissa mannermaisissa kaupungeissa. Oltiin eurooppalaisten esikuvien mukaisessa trendikkäässä vaiheessa. Etnisetkin ravintolat lisääntyivät 82:sta (1992) 114:ään kevääseen 1999 mennessä, mikä ainakin osin oli seurausta maahanmuuttajien lisääntymisestä kaupungissa 1990-luvulla.
1990-luvulla vahvistuivat Helsingin ravintolamaailmassa myös tietyt sisustukselliset, postmodernit ilmiöt, joita oli nähty jo 1980- luvun korkeasuhdanteen aikana. Tässä yhteydessä Kämp toimii erinomaisesti ambivalenttina symbolina postmodernille, jäljitellylle historialliselle paluulle vauraisiin aikoihin.
Vuosikymmenen lopussa tietyt sisustuksen yksityiskohdat saattoivat viitata myös virtauksiin, jotka vievät ajatukset myöhäis- tai supermoderniuteen. Lasipalatsin funkkistaloa täydennettiin Kiasman ravintolalla ja vastauudistetulla Marskilla.
Kannattanee kuitenkin todeta, että ravintolamaailmassa ehti vielä tapahtua melko paljon ennen vuosikymmenen ja vuosituhannen päättymistä. 1990-luvun lama merkitsi ravintoloiden konkursseja ja koko ravintola-alassa suurta vaihtelevuutta. Varsinkin gourmetravintolat kärsivät. Tietyt melko boheemit paikat, kuten Corona ja Moskva Eerikinkadulla, erottuivat ilmapiirillään, joka oli paljolti samanlainen kuin ravintola Kaapelissa Kaapelitehtaalla. Näistä taiteilija- ja kulttuuriväen paikoista tuli vanhojen Kosmoksen, Eliten ja Centralin vastapareja. Sisustukseltaan ja tunnelmaltaan ne olivat pikemminkin sotkuisia kuin tyylikkäitä, korostetun yksinkertaisia ja karujakin. Myös venäläisravintoloiden erillisalue, jonka alkuna olivat olleet Bellevue ja Troikka, oli 1990-luvulla saanut vahvistusta Galleria Haritonista Kasarmikadulla ja Babuschka Irasta Uudenmaankadulla. Edellinen oli luonteeltaan enemmänkin emigranttinen vanhoine emigranttien resepteineen, kun taas jälkimmäinen oli neuvostoliittolaisen ja keisariajan venäläisen kulttuurin onnistunut sekoitus.
Mutta myös aivan uudenlainen ravintola-aalto ulottui Helsinkiin. Kyse oli vaatimattomista, hiukan erikoisista pikku ravintoloista, jotka keskittyivät Uudenmaankadulle ja sen laitamille ja jotka oli usein perustettu jo aikaisemmin Kruununhakaan tai Yrjön- ja Korkeavuorenkadulle Ullanlinnaan. Uudenmaankadun ravintolaklusterin Bar nro 9, Tapasta 13 ja Bahia sivuliikkeensä Bar Sodan kanssa olivat ruokaravintoloita, joissa syötiin lounasta ja vietettiin trendikästä iltaa. Toiminta-ajatuksena oli välimerellinen ruokalista ja rento ilmapiiri, joka kesäaikaan on sallinut seurustelun myös kadulla. Ravintolat Farouge, Kaarle XII ja Maxill muodostavat toisen helminauhan Korkeavuorenkadun suunnalla. Tälle ravintolakaarelle on ollut tunnusomaista hyvä ruoka, rento ilmapiiri ja koruton sisustus, valkoiset pöytäliinat ja hillitty valaistus, mikä antaa paikoille erityistä hohtoa. Ravintolat sopivat hyvin Helsingin herraskaisimpiin kortteleihin, missä ne tarjoavat herkkuruokaa paitsi gourmetʼn ystäville myös tavallisemmalle yleisölle.
Pikku ruokaravintola Safka Kruununhaassa ja Lasipalatsin suuri ravintola ovat muita koordinaatteja tässä uudessa ravintolajärjestelmässä. Toinen piirre on, että Hakaniemen ja Sörnäisten ruokaravintolat ja pubit koettiin hyvin trendikkäinä samalla, kun ympäristö loi niihin ripauksen ylimääräistä jännitystä – piirre, joka on yhteinen monelle reuna-alueelle Euroopan pääkaupungeissa. On todettu, että pubeja kertyi vanhoihin työläiskortteleihin samaan aikaan, kun kahvilabuumi alkoi kaupungin keskustassa, ja nämäkin seikat veivät kaupunkilaiset lähemmäs kansainvälisiä suuntauksia. Ravintolakulttuuri pyrki kuitenkin uudistumaan juuri ydinkeskustan ja muun kaupungin rajalla, mihin uutiset Kalliosta viittaavat.
Helsingin keskusta oli vuosituhannen lopun viikonloppuina yhtä kuhisevaa huvipuistoa, missä nuoriso ja nuoret aikuiset etsiytyivät suosikkipaikkoihin, urbaaneihin tiloihin. Tuloksena oli öisin pikkutunneille jatkuva ravintolaelämä. Mutta arki-iltoina kaupunki oli hyvin hiljainen, ja se mikä tapahtui, tapahtui yön pimeässä. Ei edes uudelleensyntynyt kahvilakulttuuri ulottunut myöhempään kuin kello kymmeneen illalla. Siten keskustan elämä oli sekä muuttunut että entisellään viisikymmen- tai kuusikymmenluvun tyyliin.
Artikkeli on lyhennetty ja muokattu artikkelista Ravintolat ja ruokapaikat – seurustelun ja hyvän ruoan ympäristöt teoksessa Kaupunkilaisten Helsinki, Helsingin historia vuodesta 1945, osa 5. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Helsingin kaupunki 2016.
