Åggelbyn kylä
Oulunkylä on ruotsiksi Åggelby, mutta kukaan tiedä, mistä nimi tulee ja mitä se on joskus tarkoittanut. By tarkoittaa kylää, mutta loppuosan ’åggel’ tausta on tuntematon. Joka tapauksessa Helsingin pitäjässä oli ainakin jo 1500-luvulla Åggelbyn kylä, Vantaanjoen länsirannalla, Boxbackaa vastapäätä. Kylän keskus sijaitsi Oulunkylän pohjoisosassa, nykyisten Kantakyläntien ja Mikkolantien ympärillä. Kylässä oli ainakin viisi taloa, Mickels, Britas, Månsas, Petas ja Nybondas eli Jeppars. Lisäksi kylästä jonkin matkaa lounaaseen oli Kottbyn yksinäistalo, nykyään se on Teinitien varrella. Taloilla oli maitaan ja peltojaan eri puolilla kylää, Månsasilla muun muassa nykyisen Maunulan mailla ja Britasilla Pirkkolan kieppeillä.
Kylä oli tavallinen talonpoikaiskylä, ja yksi taloista, Mickels, oli rustholli eli ratsutila. Sen varhaisimpien tunnettujen omistajien nimet olivat Mickel Jörensson ja Jören Mickelsson. Vuonna 1639 tilan osti Helsingin silloinen pormestari, ja sen jälkeen se oli ylempien yhteiskuntaluokkien hallussa, upseerien, porvarien ja muiden. Siitä tuli siten herraskartano, Åggelbyn eli Oulunkylän kartano. Se päätyi 1700-luvun lopulla kultaseppä ja suurmaanomistaja Henrik Sohlbergille, jonka muistona kartanon paikan lähellä on Henrik Sohlbergin tie.
Kartanon omistajista huomattavin oli kenraaliluutnantti, maaherra Gustaf Magnus Armfelt, joka ei tosin itse Oulunkylässä asunut. Hänen jälkeläisensä möivät kartanon taas eteenpäin ja lopulta vuonna 1908 Helsingin kaupunki osti kartanon ja sen maat. Kartanon päärakennus sijaitsi Mikkolantien varressa, Kantakyläntietä vastapäätä. Myöhemmin 1900-luvulla siinä toimi muun muassa lastenkoti ja ukkokoti, siis vanhojen miesten hoitolaitos. Kartanon rakennus purettiin vuonna 1962. Vuodesta 1992 tontilla on Oulunkylän kuntoutuskeskus.
Monsaksen ensimmäinen tunnettu omistaja oli Jöns Månsson, ja hänen isänsä Månsin mukaan lienee tila saanut nimensä. Se ja Britas olivat hetken aikaa erään Jürgen von Bönhardin rälssitilana, mutta 1600-luvun lopulla kuningas Kustaa IX toimeenpani ison reduktion, jossa aatelisten lahjoitusmaita otettiin takaisin kruunulle. Tällöin Monsas palasi talonpoikaistilaksi, joskin sen mainitaan olleen joskus vänrikin virkatalona, puustellina. Monsas liitetiin Åggelbyn kartanoon 1870-luvulla puolenvälin jälkeen. Sen päärakennus on edelleen paikallaan Kantakyläntiellä.
Britas on epäilemättä saanut nimensä jostain Brita-nimisestä naisesta. Sekin päätyi Mickelsin omistajien haltuun ja liitettiin tilaan vuonna 1776. Sekä Månsas että Britas olivat enimmäkseen talonpoikien hallussa, samoin kuin 1900-luvulle asti itsenäisinä pysyneet Nybondas ja Petas. Nybondas oli 1500-luvulla Helsingin kaupungin omistuksessa, se maksoi veronsa kaupungille ja luovutti maitaan kaupunkilaisten käyttöön. Sitten siitä tuli kaupungin virkatalo, ja 1700-luvulla se palasi yksityisten talonpoikien omistukseen. Nybondasista lohkesi Bamsas-niminen tila, joka päätyi pian taas Nybondasin omistukseen.
Kottbyn tila oli kylästä erillään. Nimen alkuosa ’kott’ ei viittaa käpyyn vaan pienikokoiseen, pulleaan tai kömpelöön mieshenkilöön tai ukkeliin. Tila joutui 1600-luvulla helsinkiläisen herrasväen omistukseen, mutta palasi vuonna 1769 taas talonpoikaiseen omistukseen, Lönngrenin suvulle. Vuonna 1823 se jaettiin kahtia ja uudestaan vuonna 1906. Näin syntyneistä osista eteläisin liitettiin Helsinkiin samalla kun kaupunkiin liitettiin Kumpulan kylä ja kartano vuonna 1906. Siitä muodostui sittemmin nykyisen Käpylän alue. Kottbyn päärakennus on edelleen Oulunkylässä, Teinitiellä.
Muuan helsinkiläisporvari Krämert omisti 1600-luvulla maita Kottbylle kuuluvien maiden tuntumasta, nykyisen Maunulanpuron lähistöltä. Myöhemmin ne ilmeisesti palasivat Kottbyn omistukseen ja kulkivat nimellä Krämertskog.
Huvilakaupunki kehkeytyy
Vuonna 1862 valmistui Suomen ensimmäinen rautatie, ja se kulki läheltä Kottbyn taloa. Joitain vuosia myöhemmin, vuonna 1873, perustettiin Åggelbyn rautatiepysäkki, joka taas korotettiin asemaksi vuonna 1881. Ensimmäinen asemarakennus valmistui vuonna 1907 radan eteläpuolelle, siis nykyisen raitiovaunupysäkin kieppeille. Vuonna 1922 valmistui radan pohjoispuolelle uusi asemarakennus, joka on edelleen paikallaan. Vuoden 1983 jälkeen Oulunkylän asema on ollut miehittämätön liikennepaikka, ja vanha asemarakennus on muussa käytössä.
Uuden rautatiepysäkin ympärille syntyi pian asutusta. Ensin sinne tuli virkamiesten ja muun säätyläistön kesähuviloita, jotkin omia ja jotkin vuokrattuja. Joistain huviloista saattoi vuokrata huoneita kesäksi, ja syntyi myös pensionaatteja eli täysihoitoloita. Niistä sai yösijan ja ruuat, täyden hoidon. Ennen pitkää Oulunkylään asettui väkeä myös ympärivuotisesti, siis ihan oikeita asukkaita. Tässä vaiheessa taloja rakennettiin pääasiassa vanhan kyläkeskuksen ympärille, radan eteläpuolella sijainneen aseman lähistölle ja näiden väliselle alueelle.
Pikkuhiljaa Oulunkylään kertyi yhä enemmän ympärivuotisia asukkaita, ja 1900-luvun puolella rakentaminen vain kiihtyi. Komeita huviloita herrasväki rakensi itselleen tai vuokralaisilleen. Ylemmistä yhteiskuntaluokista uusi asujaimisto oli ensin koostunut, heistä ja tietysti heidän palvelijoistaan. Mutta alueelle muutti myös alempaa keskiluokkaa, siis pikkuporvareita ja alempia toimihenkilöitä, ja ennen pitkää myös työläisiä. Kun kysyntää riitti, maanomistajat alkoivat myydä ja vuokrata palstoja laajemmaltakin alueelta, aina nykyistä Maunulaa myöten.
Kun palstoja myytiin ja niille rakennettiin, syntyi palstoista taloryhmiä, jotka saivat omat nimensä. Aseman pohjoispuolisten Dammen, Patola ja Dammbacka, Patomäki nimet tulivat nykyisen Patolantien tienoilla olleesta lammesta, jota piti yllä nykyisen kävelysillan kohdalla ollut luonnonpato. Lammen vesi tulvi toisinaan, joten lähiseudun kaduilla oli vuosisadan alussa puiset jalkakäytävät, lankongit. Patomäestä ja Patolasta itään oli Kullabacka eli Kumpu nykyisen Mikkolantien toisella puolen. Patomäen länsipuolella olivat Annero eli Annala, Solberg eli Päiväkumpu ja niiden eteläpuolella Kottbyn talo.
Patolasta pohjoiseen oli kylän vanha keskus, kantakylä, nykyisen Käskynhaltijantien toisella puolella. Siellä olivat Oulunkylän kartano, Kvarnhagen eli Myllyhaka ja Torparbacken eli Torppamäki työläisasuntoineen Pakilan rajan tuntumassa sekä Tölle eli Tölli Vantaanjoen rannoilla. Täällä oli siis perinteistä talonpoikaisasutusta, työläisiä ja herrasväen huvila-asutusta rinta rinnan.
Radan eteläpuolella oli palstoja vieri vieressä. Ånäs eli Jokiniemi, Linsved eli Pellavakaski, Linåker eli Pellavapelto ja Gärdobacka eli Aidasmäki ovat antaneet nimensä nykyisille kaduille, Grindbacka eli Veräjämäki taas koko radan kaakkoispuoliselle Oulunkylälle. Johannesberg eli Juhannusmäki, Långåker eli Pitkäpelto ja ovat jääneet paikanniminä historiaan, samoin kuin Krutkatteråkern eli Ruutila, Vandaäng eli Vantaala ja Kvarnåker eli Myllypelto nykyisen raitiotien tuntumassa. Vaan mahtui huviloiden väliin peltoja ja niittyjäkin, nykyisen Oulunkyläntien toisella puolella oli Eteläinen huvilaryhmä ja siellä Kottängen, suomeksi Kotoniitty ja Hoptycksåker eli Lohkopelto. Nyt niistä on jäljellä kadunnimet.
Kottby ei Åggelbyn kylään kuulunut, mutta sen maista myytiin palstoja huviloille yhtä lailla ja Oulunkylään niiden alueiden katsottiin kuuluvan. Aseman pohjoispuolella oli laajahko peltoalue, ja sen länsipuolella, osapuilleen Mestarintien kieppeillä olivat Björklund, Koivikko ja Ängsåker, Niittypelto sekä niiden takana Kullatorp eli Mäkitorppa – se oli ilmeisesti alkuaan torppa ja sittemmin huvila. Paljon myöhemmin, 1970-luvulla, Mäkitorpan Autoradio aloitti toimintansa Mäkitorpantiellä autotallissa.
Koivikosta länteen olivat Framskog, Etumetsä ja siitä eteenpäin Metsälä eli Krämertskog. Metsälän eteläpuolella oli Ängskog, Niittylä ja takana Bakskog, Takametsä. Välimetsää ei vanhoista kartoista löydy, vaikka sen niminen tie Etumetsäntien vieressä onkin. Nykyistä Rajametsäntietä pohjoiseen tultiin taas Åggelbyn puolelle ja Läntiseen huvilaryhmään. Näistä viimeksi mainittu on nykyään jo Maunulaa, josta on oma artikkelinsa tällä sivustolla. Mainittakoon silti, että sen vieressä oli Storkärr eli Suursuo-niminen viljelyspalsta soisella paikalla nykyisten viljelypalstojen kieppeillä. Rajametsäntiekään ei saanut nimeään huvilasta, vaan tie kulki metsässä Huopalahden ja Oulunkylän kylien, sittemmin kuntien, rajalla.
Oulunkylän läntistä osaa, jossa olivat Etumetsä, Takametsä ja Niittylä, kutsuttiin toisinaan Krämertin alueeksi, toisinaan Välitaipaleeksi. Ruotsiksi alue oli vanhastaan Krämertskog. Vuonna 1910 sinne perustettiin Kottbyn rautatieseisake, josta sitten kehittyi Käpylän asema. Uuden seisakkeen myötä aluetta alettiin kutsua Kottbyksi tai Käpyläksi, mutta kun radan toiselle puolelle syntyi 1920-luvulla uusi Käpylän kaupunginosa, alettiin aluetta kutsua ensin Vanha-Käpyläksi ja ajan mittaan yhä enemmän vain Metsäläksi. Käpylän seisakkeelle rakennettiin asemarakennus vuonna 1921, radan pohjoispuolelle. Rakennus jäi pois käytöstä vuonna 1963 ja purettiin 1970-luvulla.
Yhdyskunnan elämää
Lomalaisten ja asukkaiden myötä Oulunkylään syntyi kaikenlaista muutakin. Kansakoulunopettaja Vera Hjelt oli perustanut käsityökoulun. Hän halusi ryhtyä tuottamaan malliveistoksia koulujen käyttöön ja tarvitsi tehtaan sitä varten. Vuonna 1891 hän alkoi sitten rakentaa Pikkukoskelle höyrysahaa ja puusepäntehdasta ja toki myös asuntoja ja muita tiloja sen työntekijöille. Tehdas tuotti malliveistoksien lisäksi pulpetteja, höyläpenkkejä ja ennen pitkää myös huonekaluja ja jopa kokonaisia taloja. Kauan eivät nämä laitokset kuitenkaan ehtineet toimia, kun ne paloivat maan tasalle vuonna 1896. Uutta sahaa ei rakennettu eikä Oulunkylään tullut teollisuutta pitkään aikaan. Sen sijaan tehtaan työntekijöiden kerhorakennus Folkets hem sai uuden omistajan, naisliikkeestä ja raittiusliikkeestä tunnetun Alli Trygg-Heleniuksen ja jatkoi raittiusravintolana.
Teollisuus ei Oulunkylään asettunut, sen sijaan herrasväen huveille se oli oiva paikka. Finska trafklubben eli Suomen raviklubi avasi Suomen ensimmäisen raviradan vuonna 1884 Oulunkylässä, kutakuinkin nykyisen liikuntapuiston kohdalla. Ravien lisäksi siellä järjestettiin kaikenlaisia juhlia ja harrastettiin kaikenlaista urheilua, myös sellaisia uutuuksia kuin polkupyöräily ja moottoripyöräily. Kävi siellä lentokonekin. Raviradan toiminta loppui vuonna 1927, kun Käpylään oli avattu uusi ravirata. Vanhaa ravirataa käytettiin siitä lähtien urheilukenttänä.
Suomen metsästysyhdistys eli Finska Jaktförening taas perusti vuonna 1898 Veräjämäen Pellavakaskeen, radan eteläpuolelle siis, ampumaradan. Siellä harjoitteli muiden muassa muuan Eugen Schauman, joka sittemmin tuli kuuluisaksi ampumalla Suomen kenraalikuvernööri Bobrikovin.
Oulunkylään perustettiin myös urheiluseura, Åggelby fotbollsklubb vuonna 1907, ja seuraavana vuonna se muutti nimensä Åggelby Idrotssklubiksi. Seura harjoitteli Kalvhagenin eli Vasikkahaan kentällä, jonka se oli talkoilla raivannut nykyisten Henrik Sohlbergin tien ja Mikkolantien välille. Seura järjesti mäkihyppykilpailut vuonna 1909 ja urheilujuhlat seuraavana vuonna, mutta toimintaa lienee lopahtanut ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Kylpylä, pensionaatti, Seurahuone
Huviloiden joukossa oli siis pensionaatteja, ja joissain huviloissa oli myös kylpylähoitoja tarjolla. Suurin ja tunnetuin pensionaatti ja kylpylä sai alkunsa vuonna 1881, kun värjärimestari, tehtailija Ölander rakensi aseman eteläpuolelle huvilan, josta hän vuokrasi huoneita kesäasukkaille. Vuonna 1884 sen osti apteekkarin leski Johanna Charlotta Maexmontan, joka avioitui viisi vuotta myöhemmin lihakauppias Louis Kniefin kanssa mutta erosi tästä vuonna 1894. Pariskunta rakensi omaan käyttöönsä yhden huvilan ja sen viereen toisenkin. Rouva Charlotta Maexmontan-Knief vuokrasi sitten huoneita näistä ja muistakin huviloista kesäasukkaille.
Rouva Maxmontaen-Knief alkoi vuonna 1892 johtaa Helsingin Seurahuoneen hotellia ja ravintolaa, ja vuonna 1896 hän johti myös kylpylävieraiden pensionaattia Hangossa. Seuraavana vuonna hän perusti Oulunkylään kesällä toimivan täysihoitolan ja ravintolan sekä myös kylpylän ja parantolan lääkäreineen. Kylpylää varten valmistui erillinen rakennus. Oulunkylän Vesiparannuslaitos ja Pensionaatti sai heti suuren suosion, kaikki halukkaat eivät tahtoneet mahtua sinne. Niinpä vuonna 1900 valmistui vielä yksi huvila, jolloin pensionaatti toimi peräti kolmessa komeassa rakennuksessa. Pensionaatin yhteydessä oli toki ravintola, ja sillä oli täydet oikeudet myydä ”juovutus- ja mallasjuomia”. Ravintolassa oli myös ohjelmaa, musiikkia, varietee-esityksiä ja kukkotappeluita.
Rouva Maexmontan-Kniefin terveys alkoi horjua 1900-luvun alussa, hän päätyi konkurssiin vuonna 1902 ja kuoli seuraavana vuonna. Asemapäällikkö Albert Wickman osti pääosan rakennuksista ja isännöi itse pensionaattia ja kylpylää. Ravintolan hän vuokrasi muille.
Vuonna 1905 ravintolarakennus sai nimekseen Oulunkylän Seurahuone, kenties sen takia, että rouva Maexmontan-Kniefin johtamat Helsingin Seurahuone ja Oulunkylän kylpylä ja pensionaatti menivät usein sekaisin ihmisten puheissa. Oulunkylän Seurahuoneella oli monia eri omistajia, kunnes sitä piti Stina Maria Andersson vuodesta 1920 lähtien. Hän jatkoi pensionaatin ja ravintolan toimintaa vuoteen 1927 asti. Kylpylästä tehtiin yleinen sauna, ja se paloi poroksi vuonna 1923. Ravintola oli kieltolaista huolimatta muun muassa Oulunkylän taiteilijoiden ja upseerien suosiossa, liekö sitten tee ollutkin kovaa teetä.
Vuonna 1927 Andersson joutui myymään kaiken pois. Hänen jälkeensä jäi Veräjämäkeen lauma villiintyneitä mustia kissoja, hänellä oli ollut niitä ainakin 50. Seurahuoneen talot jaettiin vuokra-asunnoiksi, ja sellaisina ne olivat vuosikymmenien ajan.
Seuraelämää ja sivistystä
Syntyi Oulunkylään muutakin kuin huvittelupaikkoja. Kylän ensimmäinen kauppias Richard Lindström alkoi pitää jonkinlaista kyläkoulua 1880-luvun alussa, ja vuonna 1886 siitä sikisi Oulunkylän ensimmäinen kansakoulu, toki ruotsinkielinen. Kansakoulu oli enimmäkseen alempien yhteiskuntaluokkien koulu, oppikouluun aikovia lapsia varten oli valmistavia kouluja. Sellainen saatiin Oulunkyläänkin, Wibergin tätien ylläpitämä Oulunkylän valmistava koulu eli Wibban koulu aloitti vuonna 1905. Koulu toimi palokunnan lähellä kelloseppä Wibergin talossa, ja opettajina olivat enimmäkseen hänen tyttärensä. Koulu toimi vuoteen 1919 asti, kun taas ruotsinkielinen kansakoulu toimi Oulunkylässä aina vuoteen 1967 asti. Silloin ruotsinkielisten oppilaiden vähyys johti koulun lopettamiseen.
Kaikenlaista seuratoimintaakin kylässä oli, kuten Åggelby Sällskapsklubb, joka järjesti Seurahuoneella kokouksia ja juhlia vuosina 1905–1908. Vuoden 1909 alussa kokoontui samoissa merkeissä Föreningen för sällskap och nöje i Åggelby, ja Svenskhetens Vänner i Åggelby järjesti juhlan helmikuussa, jolloin paikalla oli myös uusi Åggelby Damkör, Oulunkylän naiskuoro. Missä määrin kyseessä olivat eri yhdistykset, ei enää ole tiedossa. Samaan aikaan enimmäkseen ruotsinkieliseen kylään muutti yhä enemmän suomenkielisiä, jolloin päätettiin perustaa yhdistys turvaamaan ruotsin kielen tulevaisuutta ja ruotsinkielistä sivistystä Oulunkylässä. Uudenmaan kuvernööri hyväksyi Svensk Förening i Åggelbyn säännöt vuonna 1909 ja Oulunkylän ruotsalaisseura aloitti oitis toimintansa.
Ruotsalaisseuralla oli erilaisia toimintamuotoja, mutta tärkeimmäksi nousi pian ruotsinkielisen oppikoulun aikaansaaminen. Siinä onnistuttiinkin, ja Åggelby svenska samskola aloitti toimintansa vuonna 1911. Se sai vuonna 1916 tilat nykyisen Mikkolantie 4:n paikalla olleesta Central-nimisestä talosta, ja vuonna 1927 siitä tuli yliopistoon johtava koulu. Peruskoulu-uudistuksen myötä Oulunkylän ruotsinkielinen koulu yhdistettiin Andra svenska lyceum -nimiseen kouluun ja molemmat jatkoivat Sturenkadulla Alppiharjussa nimillä Åshöjdens högstadium ja Åshöjdens gymnasium.
Oulunkylässä asui paljon taiteilijoita, nimekkäimpänä kirjailija Larin-Kyösti, jolla on oma katukin Seurahuoneen lähellä. Joel Lehtonen ei asunut Oulunkylässä, mutta hänen kahdessa romaanissaan, Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki (1922) ja Henkien taistelu, Kertomus tunnetuista kansalaisistamme (1933), on miljöönä hyvin kovasti Oulunkylää muistuttava Krokelby. Muuten kylän asujaimiston enemmistö oli pitkään ruotsinkielistä, ja lisäksi siellä asui muiden muassa venäläisiä upseereja. Juuri kukaan heistä eikä muistakaan pannut merkille, että Venäjän bolševikkien johtajat V. I. Lenin ja Lev Trotski sekä Leninin vaimo Nadežda Krupskaja majailivat vuonna 1907 muutaman viikon Winsténin neitien täysihoitolassa nykyisellä Ylänkötiellä. Huvila on sittemmin purettu.
Palokunta-aate Oulunkylässä
Hjeltin tehtaan tulipalo sai oulunkyläläiset miettimään puisia talojaan ja paloturvallisuutta. Meni silti neljä vuotta, ennen kuin vuonna 1900 perustettiin Oulunkylän vapaapalokunta, VPK. Se harjoitteli raviradalla ja varoja hankkiakseen järjesti juhlia, joissa toki soitti VPK:n torvisoittokunta. Laulukuorokin palokunnalle perustettiin ja sen tueksi ostettiin oikein flyygeli. Soitinta ei kuitenkaan pystytty maksamaan vaan se päätyi Svensk Föreningille.
Vuonna 1910 Oulunkylän VPK osti Villa Ilmarinen 2 -nimisen talon nykyiseltä Jokiniementieltä, ja siellä myös järjestettiin kaikki juhlat siitä lähtien. Vuonna 1929 palokunta sai ensimmäisen paloautonsa, ja toisen maailmansodan jälkeen VPK:n talossa toimi Oulunkylän elokuvateatteri Biola. Palokunnalla ei kuitenkaan ollut varoja talonsa ylläpitoon, ja 1970-luvun öljykriisi teki sen lämmittämisestäkin liian kallista. Talo purettiin, ja vuonna 1976 sen tontille valmistui asuinkerrostalo, jonka alakerrasta palokunta sai oman toimitilansa.
Vuonna 1909 myös Kottbyn eli Välitaipaleen eli nykyisen Metsälän huvilanomistajat alkoivat puuhata omaa palokuntaa. Vuonna 1916 Kottby Frivilliga Brandkår tai Kottbyn vapaaehtoinen palokunta aloitti sitten virallisesti toimintansa. Vuonna 1916 palokunta sai viralliset luvat ja pian myös paikan kalustovajalle ja tanssilavalle nykyisen Krämertintien ja Maunulanpuron varrelta. Käpylän kaupunginosan synnyttyä radan toiselle puolen alettiin Metsälää ja sen lähiseutuja kutsua Vanha-Käpyläksi. Näin ollen palokunta muutti nimensä Vanha-Käpylan Vapaapalokunnaksi vuonna 1951 ja vuonna 1999 perinteitään kunnioittaen Vanhan Käpylan VPK:ksi. Tanssilava väistyi aikanaan ja nykyinen palokunnantalo on vuodelta 2012. Vuonna 2023 Vanhan Käpylän VPK ja Haagan VPK yhdistyivät, ja uusi palokunta on nimeltään Länsi-Helsingin Sopimuspalokunta.
Maailmansota ja sisällissota
Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset rakensivat Helsingin ympärille linnoitusvyöhykkeen, ja linnoitteet kulkivat Oulunkylänkin läpi. Eteläisemmän linnoitusketjun laitteita rakennettiin Niittylään, nykyisen Metsälän eteläosaan Asesepäntien ja Tuusulantien risteyksen eteläpuolelle, vaan niistä ei ole paljonkaan jäljellä. Oulunkylän pohjoislaitamilla kulki toinen linnoitusten ketju, nykyisestä Pirkkolasta nykyiseen Maunulaan ja varsinaisessa Oulunkylässä pitkin Pakilan rajaa ja myös hieman etelämpänä aina Vantaanjokeen saakka. Kustaankartanon pihalla on pieni plotti eli vesilampi, joka on alkuaan louhittu siihen tykkipatteria varten. Tärkein linnoitustöiden aikaansaannos oli kuitenkin Ryssänsilta, silta Oulunkylästä Pukinmäkeen.
Vuonna 1917 oli kumouksia ja mellakoita sekä Venäjällä että Suomessa. Ajat olivat levottomia ja järjestysvalta heikko, aikaa myöten sekin romahti. Oulunkylässä oli ylemmillä yhteiskuntaluokilla hallitseva asema, joten sinne perustettiin Åggelbyn suojeluskunta vuonna 1917. Seuraavan vuoden puolella lähistölle perustettiin Pakilan punakaarti, joka sisällissodan aikana piti valtaa. Sodassa kuoli oulunkyläläisiäkin, punaisen terrorin uhreja oli kaksi Oulunkylässä ja yksi oulunkyläläinen Helsingissä. Valkoisten vallattua Oulunkylän suojeluskunta asettui vuorostaan Seurahuoneeseen ja alkoi tutkia punaisia ja tuomita heitä leireille ja kuolemaan. Valkoisessa terrorissa teloitettiin kaikkiaan 15 Pakinkylän eli Pakilan työväenyhdistyksen jäsentä, heidän joukossaan epäilemättä jokunen oulunkyläläinenkin.
Oulunkylän suojeluskunta jatkoi luonnollisesti toimintaansa aina toiseen maailmansotaan asti. Työväenyhdistyskin Oulunkylään syntyi vuonna 1922. Kummallakaan ei ollut omaa taloa, ei suojeluskuntataloa eikä työväentaloa. Sen sijaan useimmat Oulunkylän yhdistykset kokoontuivat VPK:n talolla.
Kylästä seurakunnaksi ja kunnaksi
Oulunkylä kuului tietysti Helsingin pitäjän seurakuntaan. Seurakunnassa levisi 1800-luvun lopulla evankelinen herätysliike, se oli eronnut 1840-luvulla herännäisyydestä eli körttiläisyydestä. Oulunkylässä oli paljon heränneitä, sekä maanviljelijöitä että alempaa porvaristoa, mutta ei juuri varsinaista herrasväkeä. He pitivät seurojaan Bamsaksen talossa, mutta kun sinne ei mahtunut riittävästi väkeä, he alkoivat suunnitella oman rukoushuoneen rakentamista. Se valmistui vuonna 1905 Siltavoudintien varteen, ja siinä se on edelleen.
Oulunkyläläiset perustivat vuonna 1905 kylätoimikunnan ajamaan kylän yhteisiä etuja. Samaan aikaan Helsingin pitäjässä ja myös maan hallituksessa pohdittiin Oulunkylän ja muiden nopeasti kasvavien yhdyskuntien ongelmia. Vuonna 1906 senaatti julisti Oulunkylän taajaväkiseksi yhdyskunnaksi ja sen johtoon tuli kylälautakunta, joka muuttui sitten yhdyskuntavaltuustoksi, ja lopulta vuonna 1916 yhdyskunta aloitti varsinaisesti toimintansa. Oulunkylän alueeksi tuli Åggelbyn kylä ja Kottbyn tilasta se osa, jota ei ollut liitetty Helsingin kaupunkiin, toisin sanoen Oulunkylän kaupunginosan nykyinen alue, Metsälä, Maunula ja Pirkkola mukaan lukien.
Yhdyskunnan toiminnan alkamisen aikoihin virisi Oulunkylässä ajatus omasta seurakunnasta. Sen puuhaamisessa meni aikansa, mutta vuoden 1920 alusta alkaen Oulunkylä ei enää kuulunut Helsingin pitäjän seurakuntaan. Oulunkylän rukoushuone oli Suomen evankeliumiyhdistyksen omistama, mutta nyt siitä tuli Oulunkylän seurakunnan kirkko. Kirkko sai kellotapulin vuonna 1931, ja vuonna 1950 Oulunkylän seurakunta osti kirkon itselleen.
Samaan aikaan seurakunnan perustamisen kanssa puuhattiin myös Oulunkylästä omaa kuntaansa – oma seurakunta oli kunnan edellytys siihen aikaan. Oulunkylästä tuli itsenäinen Åggelbyn kunta vuoden 1921 alusta ja saman vuoden marraskuussa sen suomenkieliseksi nimeksi tuli Oulunkylä. Oulunkylä oli oma kuntansa aina vuoteen 1945 ja suureen kuntaliitokseen asti.
Vuonna 1972 Teinintielle rakennettiin Oulunkylän uusi kirkko ja seurakuntatilat. Vuonna 2022 kirkon todettiin olevan niin sanotun elinkaarensa päässä ja se aiottiin purkaa. Museovirasto katsoi kuitenkin kirkon olevan arvokas, joten kirkkoa ei purettu. Kirkon maiden vuokra-aika umpeutui kuitenkin vuonna 2025 ja jumalanpalvelukset ovat Oulunkylän vanhassa puukirkossa. Uudessa kirkossa järjestetään konsertteja ja muuta toimintaa.
Suomenkielisiäkin kouluja
Pian Suomen itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1919, perustettiin Oulunkylän Suomalainen Seura. Seuran tarkoituksena oli suomen kielen edistäminen, olihan kylässä jo ruotsalainen seura ja nyt oli alkamassa aitosuomalaisuuden ja uusien kieliriitojen aika. Oulunkylän kieliriidat eivät kovin hurjia olleet, seura katsoi tärkeimmiksi suomenkielisten koulujen aikaansaamisen ja nimen ’Oulunkylä’ saaminen viralliseksi ’Åggelbyn’ rinnalle. Seura järjesti iltamia, joilla kerätiin varoja koulua varten ja joissa sen näytelmäseura ja lauluseurue esiintyivät. Seuralla oli muutakin sosiaalista ja valistavaa toimintaa, oli ompeluseura ja lukurengas, ja urheiluakin Seurassa harrastettiin, useimpia sen ajan lajeja.
Suomenkielinen kansakoulu saatiin aikaan lopulta vuonna 1921, ja se aloitti toimintansa ensin Winsténin huvilassa Jokiniementiellä (huvila paloi vuonna 1987). Omat tilat koulu sai nykyiseltä Teinitieltä vuonna 1925. Nykyään talo on lasten ja nuorten harrastuksia ja kesäsiirtolaa pyörittävän siirtolayhdistyksen kulttuurikeskuksena.
Jahka kansakoulu oli saatu aikaan, Suomalainen Seura alkoi puuhata oppikoulua Oulunkylään, eihän sellaisia ollut lähempänä kuin Helsingissä ja Tikkurilassa. Puuha tuotti tulosta, Oulunkylän yhteiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1924 Villa Lindebossa, sittemmin Mikkolantie 3:ssa. Vuonna 1942 koulu laajeni viereiseen taloon ja vuonna 1956 se muutti upouuteen rakennukseen Siltavoudintielle. Siellä se on edelleenkin, tänään koulussa on yläkoulu ja lukio.
Urheilua ja muuta vapaa-ajan reippailua
Oulunkylän ensimmäinen urheiluseura oli siis lopahtanut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1924 joukko nuoria kokoontui erääseen halkovajaan ja perusti Idrottsföreningen Gnistanin. Seura oli periaatteessa ruotsinkielinen mutta käytännössä varsin kaksikielinen ja lajivalikoimakin oli laaja: pesäpalloa, hiihtoa, uintia ja yleisurheilua. Oulunkylään perustettiin myös jalkapalloseura, IF Sportaren, mutta se jäi varsin pieneksi ja liittyi siksi Gnistaniin. Siitä lähtien jalkapallo nousi seuran tärkeimmäksi lajiksi, ja nykyäänhän Gnistan on nimenomaan jalkapalloseura.
Muitakin seuroja Oulunkylään perustettiin, Oulunkylän Tähti vuonna 1927 ja Oulunkylän Urheilijat (OKU) vuonna 1935, ja vuonna 1947 Oulunkylän Työväen Urheilijat (OTU) erosi Tähdestä. Nämä olivat kaikki työväen urheiluseuroja, siis Työväen Urheiluliiton (TUL) jäseniä, kun taas Gnistan oli porvarillisen Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) jäsen. Kansakunta oli jakautunut ja sellaisena pysyi ainakin 1960-luvulle saakka.
Oulunkylän Tähden riveissä urheili muuan Tapio Rautavaara, joka heitti keihästä olympialaisissa ja työläisolympialaisissa ja voitti myös jousiammunnan kansainvälisiä kisoja. Sittemmin hänestä tuli koko kansan tuntema laulaja. Vuodesta 2000 lähtien hänen patsaansa on hänen mukaansa nimetyssä Rautavaaran puistossa Oulunkylän torin vieressä. Hän oli muuttanut Ogeliin kolmivuotiaana ja asui siellä koko ikänsä.
Oulunkylän urheilijat harjoittelivat varsinkin raviradalla. Toiminnan lakattua siitä tehtiin vuonna 1934 urheilukenttä ja vähitellen sinne kehittyi kokonainen liikuntapuisto. Vuonna1977 sinne valmistui tekojääkenttä ja vuonna 1984 jäähalli. Oulunkylän jäähalli uusittiin vuonna 2025.
Jalkapallokenttä sai tekonurmen vuonna 2006, ja vuonna 2010 se sai katetun katsomon saunoineen, pukuhuoneineen, kahviloineen ja myös kokoustiloineen. Urheilukentästä oli muotoutunut jalkapallostadion. Vuodesta 2017 lähtien se on ollut Gnistanin hallinnassa ja sponsorinimeltään Mustapekka Areena, ruokakaupan mukaan. Vuonna 2024 Oulunkylän jalkapallostadion paloi. Nyt on suunnitteilla uusi, entistä isompi ja ehompi, kansainvälisen tason jalkapallostadion.
Liikennettä
Valtatie Hämeenlinnan suuntaan oli kulkenut Malmin kautta, kunnes 1930-luvulla rakennettiin uusi valtatie Helsingistä Hyrylään ja siitä kohti Hämettä. Uuden tien alkupää valmistui vuonna 1933 ja kulki Etumetsän ja koko Oulunkylän läpi. Kun uusi valtatie Hämeenlinnaan valmistui 1930-luvulla ja Lahteen 1950-luvulla, tuli tästä tiestä nykyinen Tuusulanväylä. Siitä tuli moottoritie vuonna 1967.
Helsinkiin alettiin 1930-luvulla tarvita myös öljysatamaa, ja se päätettiin sijoittaa paloturvallisuuden takia kaupungin ulkopuolelle Herttoniemeen. Sinne tarvittiin rautatie, ja se taas rakennettiin alkamaan Oulunkylästä, hieman Oulunkylän aseman pohjoispuolelta suoraan itään, silloisten Myllypellon ja Vantaalan alueiden välistä ja Vantaanjoen yli. Aika pian ratojen haarakohdan ja Myllypellon väliin syntyi varastoja, ja 1960-luvun alussa Myllypellon ja siirtolapuutarhan väliin perustettiin kaupungin varikkoalue.
Herttoniemen satama lakkautettiin vuonna 1992. Satamarataa käytettiin jonkin verran metron apuna, mutta vuonna 2012 oli aika purkaa koko rata. Radan ympärille oli jo rakennettu tie ja sitä pitkin niin sanottu Jokeribussi eli runkolinja 550. Bussilinjasta tuli arvaamattoman suosittu, ja kun eivät nivelbussitkaan riittäneet, rakennettiin raitiovaunurata koko matkalle Keilaniemestä Itäkeskukseen. Rata avattiin vuonna 2023, ja Oulunkylästä Herttoniemeen raitiovaunu numero 15 kulkee pääasiassa vanhan satamaradan paikalla. Yksi Oulunkylän raitiovaunupysäkeistä on luontevasti juna-aseman vieressä. Rautatien purkamisen yhteydessä korvattiin myös vanha, sekä junia että jalankulkijoita palvellut silta Vantaan yli kahdella uudella sillalla.
Maailmansota ja Oulunkylä
Oulunkylän rakentaminen jatkui pitkin 1900-luvun alkupuolta. Helsingin kaupunki osti Oulunkylän kartanon maat vuonna 1908 mutta ei rakentanut niille pitkään aikaan mitään. 1930-luvulla kaupunki alkoi kaavailla asuinaluetta Pakinkylän länsipään eteläpuolelle, Oulunkylän keskustasta katsoen siis Läntisen huvilaryhmän taakse. Talvisodan syttyminen lykkäsi ensin rakentamista, mutta sodan jälkeen tarvittiinkin asuntoja Karjalan evakoille. Ruotsista tarjouduttiin apuun, ja lopulta Ruotsissa rakennettiin suomalaisten tyyppipiirustusten mukaisia taloja, jotka sitten tuotiin osina Suomeen. Vuoden 1940 lopulta lähtien niitä pystytettiin Pirkkolaan ja muuallekin Suomeen. Jatkosodan jälkeen vuosina 1945–1947 rakennettiin lisää, hieman toisenlaisten piirustusten mukaisia rintamamiestaloja Pirkkolan reunoille, Viidenrajantielle ja Lampuotilantielle – jälkimmäinen tosin on jo Maunulaa.
Pirkkolan asukkaat muodostivat yhdistyksen heti talojen valmistuttua. Yhdistys toimi pontevasti alueensa asioiden edistämiseksi, mutta vuonna 1951 se sai aikaan merkittävimmän saavutuksensa. Silloin laskettiin ensimmäistä kertaa vedet Pirkkolan Plottiin, metsän keskellä sijaitsevaan hiekkapohjaiseen uima-altaaseen. Plotin viereen syntyi 1960-luvulta lähtien Pirkkolan liikuntapuisto kenttineen, halleineen ja muine rakennuksineen.
Siirtolapuutarhoja oli perustettu Helsinkiin ja muuallekin Suomeen ensimmäisen maailmansodan ajoista alkaen. Helsingissä ja sen ympäristössä niitä oli 1930-luvulla jo muutama ja Oulunkyläänkin sellainen päätettiin rakentaa. Vuonna 1940 avattiin sitten Oulunkylän siirtolapuutarha Vantaanjoen rannalle, pääradan ja satamaradan väliselle alueelle. Siirtolapuutarha sai myös oman vesitorninsa palstojen kastelua helpottamaan. Koska Vantaanjoki tulvi aina joskus siirtolapuutarhaan ja viereiselle tulvaniitylle, rakennettiin vuonna 2016 joen rantaan tulvavalli siirtolapuutarhaa ja sen rakennuksia suojelemaan.
Uusi kaupunginosa
Toisen maailmansodan jälkeen Oulunkylän kunta liitettiin Helsinkiin. Samalla liitettiin muutama muukin kunta sekä huomattava osa Helsingin pitäjästä, ja kaupungin raja siirtyi Käpylästä Haltialan ja Puistolan taakse. Oulunkylässä liitos ei aluksi tuonut paljonkaan muutoksia kylän elämään. Asemakaavaa oli Oulunkylään yritetty hommata koko sen itsenäisyyden ajan, mutta turhaan. Vuonna 1953 sellainen lopulta vahvistettiin, jos kohta se ei yksityiskohtainen kaava ollutkaan. Hieman ennen kaavan valmistumista oli jo alettu rakentaa uutta kaupunginosaa Oulunkylän Läntisen huvila-alueen viereen ja tilalle. Uusia alue sai nimekseen Maunula, ja siitä on oma artikkelinsa tässä sivustossa.
Oulunkylässä alkoi rakentaminen 1950-luvun lopulla, ja sitä on jatkunut siitä lähtien. Sitä mukaa kun uusia taloja ja kortteleita syntyi, rakennettiin myös uusia katuja. Veräjämäessä ja Metsälässä uusia teitä tarvitsi rakentaa vain vähän. Suuri osa uusista kadunnimistä saatiin alueen vanhasta nimistöstä, ja muiden aihepiiriksi valittiin entisajan ammatit ja muut tittelit, esimerkiksi Tinasepäntie, Teinitie ja Torivoudintie. Oulunkylän pohjoisreunalle rakennettiin Käskynhaltijantie ja sen jatkeeksi uusi silta Vantaanjoen yli vanhan Ryssänsillan tilalle vuonna 1960.
Ensimmäisenä uuteen Oulunkylään rakennettiin kerrostaloja vanhan Etumetsän pohjoispuolelle, Kivalterintien varteen ja Käskynhaltijantien tuntumaan. Sinne rakennettiin vuonna 1953 myös Kustaankartano, Suomen ensimmäinen ja pitkän aikaa suurin vanhainkoti. Vanhainkodin luonne ja palvelut ovat vuosikymmenien mittaan kehittyneet ja nykyään se on Kustaankartanon seniorikeskus, siellä on erilaisia osastoja erilaisia ikääntyneiden palvelutarpeita varten.
Seuraavalla vuosikymmenellä rakennettiin Oulunkylän uusi pääväylä, Mäkitorpantie ja sen varret täyteen kerrostaloja. Mäkitorpantie yhtyi aseman lähellä Siltavoudintiehen, joka kaartuu vanhan kirkon ohi Käskynhaltijantielle. Myös tänne rakennettiin uusia kerrostaloja samoin kuin Oulunkylän aseman ympärille ja risteyksen pohjoispuolelle Norrtäljentielle – ruotsalainen Norrtälje oli itsenäisen Oulunkylän kunnan ystävyyskunta. Aseman eteen rakennettiin Oulunkylän tori ja sen ympärille syntyi kaupunginosan keskusta. Haagasta rakennettiin vielä Metsäläntie Metsälään, josta oli jo rakennettu Asesepäntie Oulunkylään, jossa se jatkuu Mäkitorpantienä.
Kerrostaloja rakennettiin 1960-luvulla myös Veräjämäen etelälaitaan, Pukkilantien ympärille (Pukkilantien ja Myrskyläntien nimet noudattavat viereisen Koskelan linjaa). Omakotitaloja ja rivitaloja rakennettiin Metsälään, Veräjämäelle ja muuallekin Oulunkylään, milloin vanhojen talojen väliin, milloin niiden tilalle. Oulunkylän keskusta asettui luontevasti aseman lähelle, Mäkitorpantien, Norrtäljentien, Siltavoudintien ja Oulun kyläntien risteyksen ympärille. Kuvaavaa 1960-luvun ajattelulle on, että Oulunkylän torille suunniteltiin ja saatiin paljon parkkipaikkoja. Vanhan huvilayhdyskunnan tilalle oli tullut uudenaikainen, moderni lähiö.
Käskynhaltijantien pohjoispuolelle alettiin 1970-luvun alussa rakentaa kokonaan uutta aluetta. Osalle alueesta rakennettiin omakotitaloja, mutta suurimmasta osasta tuli harmaan betonin leimaamaa kerrostaloaluetta. Alueen kadut saivat vanhojen ammattien lisäksi nimiään erilaisista padoista, kuten Hirsipadontie ja Risupadontie, joten ihmisten puheissa alue sai pian nimen Patola. Patolana alue edelleen tunnetaan, eikä muu Oulunkylä ole Patolaa.
Käskynhaltijantien eteläpuolella ja radankin eteläpuolella rakennettiin uusia taloja 1970- ja 1980-luvulla jo rakennettua täydentäen ja kaupunkirakennetta kiinteyttäen. Oulunkylän aseman itäpuolelle, aseman ja upouuden Hankkijan pääkonttorin väliselle alueelle rakennettiin uusia kerrostaloja 1970-luvulla ja 1980-luvulla. Samoin Kylänvahimmantien ympärille rakennettiin kerrostaloja niin, että koko Oulunkylä Tuulantieltä aina Hankkijan toimintakeskukseen asti oli nyt yhtenäistä kaupunkialuetta.
Hankkija rakensi tosiaan vuonna 1975 Oulunkylän itäpäähän valtakunnallisen toimintakeskuksensa. Siihen kuului pääkonttori, tietokonekeskus, keskusvarasto, huoltokeskus ja muita tiloja. Seuraavina vuosikymmeninä Hankkija-konserni ensin laajeni 1980-luvulla ja sitten joutui vaikeuksiin 1990-luvulla ja monien vaiheiden jälkeen muutti pois Oulunkylästä. Tiloissa on sittemmin ollut muun maussa rautakauppa, Staran kierrätyskeskus ja muita yrittäjiä. Ohikulkevat junamatkustajat voivat panna merkille pistoraiteen, joka johti joskus Hankkijan varastolle.
Seurahuoneen myöhemmät vaiheet
Kun Oulunkylän taloja oli aikansa purettu ja uusia rakennettu, kiinnittyi huomio Seurahuoneen ravintolarakennukseen. Pensionaattirakennukset oli jo purettu, sauna oli palanut ja itse Seurahuoneen talo pahasti rapistunut. Aika oli 1970-luvulla kuitenkin muuttumassa, ja nyt monet eri tahot ehdottivat Seurahuoneen kunnostamista ja ottamista kuka mihinkin tarkoitukseen. Lopulta kaupunki osti sen vuonna 1979 ja ryhtyi korjaamaan sitä.
Oulunkylän Yhteiskoulussa taas oli muuan Klaus Järvinen ollut jo pitkään musiikinopettajana. Hän järjesti normaalin musiikinopetuksen ja kuoron lisäksi myös pop- rock- ja jazz-musiikin opetusta koulun jälkeen ja perusti 1960-luvun lopulla kouluun big bandin, Suomen ensimmäisen koulumusiikin jazz-orkesterin – tuohon aikaan jazzia ei juuri arvostettu ja poppia tai rockia vielä vähemmän. Seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna 1972, tästä kerhotoiminnasta kehkeytyi Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopisto, Suomen ensimmäinen niin sanotun kevyen musiikin oppilaitos.
Opisto pääsi muuttamaan Seurahuoneen tiloihin vuonna 1985 ja vuonna 1987 remontti lopultakin valmistui. Opisto sai opetukseensa ammatillistakin koulutusta ja siitä tuli Pop & Jazz Konservatorio vuonna 1986. Vuonna 1995 Oulunkylän opisto muutti Arabianrantaan ja muutti nimensä muotoon Pop & Jazz Konservatorio.
Oulunkylän opiston jälkeen Seurahuoneen talossa toimi Mellersta Nylands yrkesskola vuoteen 2002 asti. Silloin Seurahuoneesta tuli Oulunkylän asukastalo. Siellä voivat alueen yhdistykset ja yksityisetkin järjestää tilaisuuksiaan, siellä on kahvila ja siellä on tarjolla psykososiaalista apua tarvitseville ja myös apua sähköiseen asiointiin.
Rakentaminen jatkuu
Oulunkylän rakentaminen on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Oulunkylän keskustaan, Mäkitorpantien, Siltavoudintien ja muiden teiden risteyksen eteläpuolelle rakennettiin vuonna 1987 uusi ostoskeskus, Ogelin liikekeskus eli Ogeli nimeltään. Liikekeskuksen viereen valmistui samana vuonna Oulunkylän uusi kirjasto. Vuonna 1993 rakennettiin liikekeskuksen viereen uusi terveysasema sekä Oulunkylätalo, jossa toimivat nuorisotalo ja työväenopisto. Nyt on siis yhdessä korttelissa melkoinen palveluiden keskittymä.
Käpylän aseman viereen rakennettiin vuonna 1991 komea kerrostalo, jonka alakertaan tuli suuri kauppa, ’Musta Pekka’ nimeltään. Kaupan nimestä tuli jossain vaiheessa ongelma ja se lyhennettiin muotoon ’Pekka’. Hieman myöhemmin kauppias selitti, että nimi tuli kauppiaan itsensä mustasta parrasta eikä vanhasta tyhmästä korttipelistä, ja kauppa sai taas vanhan nimensä. Muuten rakennuksesta tuli rakennusyhtiö YIT:n pääkonttori. Vuoden 2010 molemmin puolin on Tuusulantien toiselle puolelle Metsälään valmistunut kaksi suurta toimistotaloa, Business Park Duetto, josta yritykset voivat vuokrata toimistotiloja, ja sähköyhtiö Fingridin pääkonttori. Myös radan eteläpuolelle Käpylään on 2000-luvulla valmistunut joukko korkeita toimistokerrostaloja. Tuloksena on komea konttorikeskittymä Tuusulanväylän ja rautatien tuntumassa.
Veräjämäessä rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla kerrostaloja lähinnä aseman lähelle. Seurahuone siis säästyi tuholta, ja sen lähellä säästyi myös suuri ja komea Arttulan eli Arturdalin huvila, joidenkin tietojen mukaan alkuaan venäläisille upseereille rakennettu asuintalo ja eräs Suomen suurimmista puisista kerrostaloista. Muuten Veräjämäessä rakennettiin uutta vanhan väliin ja tilalle kuten muuallakin. Koko alue on säilynyt pientalovaltaisena, ja vanhoja huviloitakin on säilynyt enemmän kuin muualla Oulunkylässä.
Pääradan ja satamaradan yhtymäkohdan välissä ollut Myllypellon alue sai väistyä kerrostalojen tieltä 1980-luvulla. Kun sen ja siirtolapuutarhan välinen varikkoalue oli jäänyt pois käytöstä, tilalle rakennettiin 1990-luvulla kokonaan uusi Veräjälaakson alue. Satamaradan tilalle tuli 2020-luvulla raitiotie ja samoihin aikoihin valmistui ryhmä uusia kerrostaloja aivan ratojen kiilakohtaan.
Myös Metsälässä rakennettiin uutta ja purettiin vanhaa, ja kehitys jatkuu aina vain. Kaikkea vanhaa ei sentään ole purettu, kuten ei muuallakaan Oulunkylässä. Niittylään syntyi 1950-luvulta lähtien yhä enemmän teollisuutta ja muita työpaikkoja, ja pikkuhiljaa omakotialue väistyi kokonaan työpaikkojen tieltä. Samalla nimi Niittylä jäi historiaan, alue on nyt osa Metsälää.
Uusinta uutta Ogelissa
Kun uusi pikaraitiovaunulinja on valmistunut, on sen varteen alettu rakentaa uutta. Patolan laitaan ja eteläpuolelle, Käskynhaltijantien molemmin puolin on rakennettu ja uusia kerrostaloja. Näiden joukossa on myös kaikkein uutukaisin uutuus eli talo, joka on rakennettu kokonaan tiilistä muuraamalla, ilman elementtejä, ja ilmanvaihtokin on painovoimainen – kuten ennen vanhaan.
Suurempaa on suunnitteilla hieman etelämmäs. Tuusulantie aiotaan bulevardisoida eli tehdä nykyisestä moottoritiestä Tuusulan kaupunkibulevardi, jonka varressa on korkeita taloja ja niissä asuntoja, palveluita ja työpaikkoja. Suunnitelma ei rajoitu vain Tuusulanväylään, vaan visionäärien kaavailuissa kangastelee Mäkelänkadun bulevardikaupunki, Pohjois-Pasilasta ja Käpylästä Pakilaan ulottuva muutaman kortteli levyinen alue. Aika näyttää, mitä suunnitelmasta toteutuu ja mitä ei.
Lähteitä
Grönroos, Matti: Kantatie 45.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Harmo, Maunu: Oulunkylä · Åggelby. Vihreä idylli. Oulunkylä-seura r.y., Helsinki 1987.
Helsingin pyörätiet, pyöräilykartta ja pyöräopas. 12. Vanhankaupungin – Oulunkylän kierros. Sivustossa Stadissa.fi
Kotikaupunkipolut. https://kaupunginosat.fi/oulunkyla/kotikaupunkipolut/(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Pirkkolan historiaa. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Pop & Jazz Konservatorio.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Svensk förening i Åggelby (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
