Keittiön varustus
Ennen vanhaan lämmitys ja ruuanlaitto kytkeytyivät tiiviisti yhteen, koska polttopuu oli pitkään ensisijainen energianlähde. Asunnoissa oli usein vielä 1920- ja 1930-luvuilla kiinteästi muuratut puuhellat, jotka ruuan kypsentämisen ohessa tietysti tarjosivat lämpöä. Erillinen jaloilla seisova liesi toimi Helsingissä kaasulla. (Suomen kaupungeista kaasuverkko oli tuohon aikaan Helsingin lisäksi vain Turussa ja Viipurissa.) Mikäli keittiössä oli tilaa ja asukkaalla varaa, hän saattoi hankkia erillisen puu- ja kaasulieden yhdistelmän, jossa toisen puolen keittotasot ja uuni lämpenivät puulla ja toisen kaasulla. Puulämmitteistä osaa käytettiin talvella, mutta kesällä ruoka valmistettiin kaasulla, kun asuntoa ei tarvinnut lämmittää.
Keskuslämmityksen yleistyessä puuhellan päälle hankittiin erillinen kaasukeitin esimerkiksi veden lämmittämistä varten. Monissa helsinkiläisasunnoissa oli kaasukeitin vielä 1960-luvulla, mutta sähkönkulutuksen säännöstelyn loputtua sähköliedet alkoivat yleistyä. Myös kaasuliedet yleistyivät puuliesien sijaan. Monet kokivat kaasuliedet jopa pelottavina, mutta etenkin Itä-Helsingissä kaupungin maille rakennetuissa lähiöissä vuosina 1959–1975 kaasuliedet olivat asunnoissa kaupunginvaltuuston päätöksellä pakollisia. Helsingin kotitalouksista 40 % oli 1980-luvulla kaasuverkon piirissä.
Vesijohto ja viemäri tarkoitti käytännössä kylmävesihanaa ja kaatoallasta keittiössä. Hanasta laskettu vesi lämmitettiin itse ja tiskaaminen tapahtui erillisessä pesuvadissa. Kaatoallas oli nimensä veroinen: sen kautta kaadettiin vesi viemäriin, mutta siinä ei mahtunut tiskaamaan eikä siihen ollut tulppaa.
Erilaiset sähköllä toimivat laitteet ilmestyivät markkinoille 1920-luvulla, mutta ne yleistyivät hitaasti koska olivat kalliita eikä sähkökään ollut ilmaista. Nykymittapuulla niiden käyttö oli hankalaa ja jopa vaarallista, sillä niissä ei ollut termostaatteja vaan käyttäjän piti itse vahtia leivänpaahdinta ja silitysrautaa saadakseen toivomansa lopputuloksen. Huonoimmassa tapauksessa syttyi tuhoisa tulipalo, lievemmässä leipä tai vaatekappale kärähti pilalle. Asenteetkin tietysti vaikuttivat uutuuksien yleistymiseen, ihan kuten nykyisin.
Ensimmäiset maininnat sähkökäyttöisistä pölynimijöistä tai tomunimijöistä ilmestyivät lehtiin vuonna 1907. Ensimmäiset laitteet olivat kömpelöitä ja kalliita, eikä niitä kannattanut hankkia pieneen asuntoon, varsinkaan sähköttömään sellaiseen. Putkilomaiset käytännöllisemmät mallit tulivat markkinoille 1920-luvulla, ja niitä suositeltiin esimerkiksi sairaanhoitajien Epione-lehdessä. Pölynimureita kaupattiin aktiivisesti ovelta ovelle, mikä kirvoitti monia pakinoita 1930-luvulla.
Ruuan säilytys
Ruuan säilytys oli maaseudulla helpompaa kuin kaupungissa, koska maalla oli enemmän tilaa rakentaa jääkellareita. Ensimmäiset jääkaapit eli jäälohkarekaapit otettiin käyttöön Englannissa 1800-luvun alussa ja Suomessa vuosisadan loppupuolella. Ne olivat eristettyjä puisia kaappeja, jotka jäähdytettiin jääpaloilla, jotka oli leikattu suurista merijäästä sahatuista lohkareista. Jääkauppa oli ennen kannattavaa liiketoimintaa. Jäälohkareet säilyivät sahanpuruilla peitettyinä maanalaisissa kellareissa pitkään. Ensimmäiset sähköjääkaapit tulivat Suomeen 1920-luvun lopulla. Ne yleistyivät kaupungeissa 1950-luvulla, joskin työläisten puutaloasunnoissa niitä ei ollut vielä 1960-luvullakaan.
Kodeissa ei säilytetty suuria ruokamääriä, sillä kivijalkakauppoja oli tiheässä eikä kodeissa aina ollut kunnollisia säilytystiloja. Ennen jääkaappien aikaa kodin ruokakomero sijaitsi lämmittämättömässä porstuassa tai keittiössä ulkoseinän puolella. Hatarissa puutaloissa ikkunat jäätyivät pakkasella. Niinpä ruokatarpeita säilytettiin talvella ikkunanväleissä ja kesällä kellarissa. Monissa kerrostaloissa oli kellarissa erikseen asuntokohtaiset ruokakomerot, joissa oli perunalaari ja seinähyllyt hillopurkeille, mehupulloille ja säilötyille vihanneksille. Kellareissa oli viileää ympäri vuoden. Tällaiset talouskellarit on myöhemmin yleensä remontoitu lämpimiksi säilytystiloiksi.
Lämmitys
Lämmitysuunien lisäksi ainakin isommissa asunnoissa tarvittiin erillisiä lisälämmityslaitteita, kuten hiili-, öljy- tai kaasukamiinaa tai sähkölämmitintä, joka usein oli merkkiä Furniculus.
Kerrostalojakin lämmitettiin pitkään polttopuilla, jotka asukkaat hakivat kellarista yhteisistä puuvarastoista. Vähitellen asuntojen puuliedet korvattiin lämpöpattereilla ja keskuslämmityksellä. Ennen kaukolämpöä kiinteistöjen keskuslämmityslaitokset käyttivät koksia ja polttoöljyä, 1960- ja 1970-luvuilla rakennetut talot vain öljyä. Tällä sivustolla on erillinen artikkeli, jossa käsitellään energiaa ja lämmitystä.
Lämmintä vettä hanasta
Uusien asuntojen rakentaminen, vanhojen remontointi sekä asumismuotojen muuttuminen sotien jälkeisenä aikana helpotti asuntopulaa mutta paransi myös asumistasoa. Esimerkiksi lämpimän veden saaminen helsinkiläisasuntoihin oli merkittävä asumismukavuutta ja hygieniaa parantanut tekijä. Vuonna 1950 vain kahdessa helsinkiläishuoneistossa viidestä oli lämminvesijohto, kun kymmenen vuotta myöhemmin luku oli jo 2/3. Vuonna 1985 ainoastaan 3 % Helsingin asunnoista oli ilman lämmintä vettä. Vaikka alussa useat huoneistot olivat vailla lämmintä vettä, niissä saattoi olla huoneistokohtainen vedenlämmitin.
Wc ja kylpyhuone – yhteinen vai yksityinen?
Kylpyhuone ja wc oli 1910-luvulla vain isoissa kerrostaloasunnoissa. Pienten asuntojen asukkaille saattoi olla yhteinen vesiklosetti porrastasanteella tai kellarissa. Vasta 1930-luvulla wc:stä ja kylpyhuoneesta alkoi tulla pienasuntojen valiovarusteita. Noihin aikoihin wc ja kylpyhuone alettiin sijoittaa samaan tilaan eikä erikseen. Vuonna 1950 noin 40 %:ssa helsinkiläiskodeista oli kylpyhuone ja lämmin vesi. Muualla maassa luku oli 7 %.
Kaupungin Vallilaan 1920-luvulla rakennuttamissa työväen asuintaloissa oli 26 neliömetrin hellahuoneita, ja iso perhe saattoi saada haltuunsa toisenkin huoneen. Pihalla oli erillinen leivintupa, pyykkitupa ja käymälät, joita oli yksi neljää perhettä kohden. Pesutuvan yhteydessä oli vesihana ja viemäri. Asukkaat hakivat sieltä ämpärillä vettä ja tyhjensivät laski- eli likavesiämpärinsä viemäriin. (Sana laskiämpäri tulee ruotsin sanasta slaskämbare. Sillä tarkoitettiin myös ämpäriä, johon koottiin keittiöjäte.) Kun asunnot olivat pieniä ja vailla mukavuuksia, yhteiset tilat ja piha olivat tärkeitä. Naapureiden kanssa oltiin jatkuvasti tekemisissä ja toisia autettiin. Helsingin työläisperheissä 5–8 oli tavallinen lapsiluku 1950-luvulla.
Ennen asuntokohtaisia vessoja ja kylpyhuoneita ihmisten vedenkulutus oli nykyistä huomattavasti pienempi ja puhtauskäsitys eri. Päivittäinen peseytyminen hoitui asuinhuoneessa pesuvadin ja pesulappujen avulla. Pesukomuutti tai komuutti oli matala kaappi, jossa säilytettiin peseytymisvälineitä ja kenties myös yöastiaa eli pottaa. Komuutin päällyslevy oli vedenkestävää materiaalia kuten marmoria, ja siinä saattoi olla pesuvadille syvennys ja saranallinen kansi. Työläisasunnon komuutti saattoi olla yksinkertainen ja itse nikkaroitu, säätyläiskodissa se saattoi olla lakattua jalopuuta. Komuutteja oli myös hotellien matkustajahuoneissa ja sairaaloiden potilashuoneissa.
Monissa vanhoissa puutalovaltaisissa kaupunginosissa wc:n virkaa toimitti vielä 1950-luvulla piharakennuksissa ollut ulkokäymälä ja käyttövesi saatiin pihalla olevasta yhteiskaivosta. Myös kerrostaloissa vuonna 1950 neljäsosa huoneistoista oli ilman wc:tä. Kylpyhuoneet ja sisävessat yleistyivät uudisrakenteisissa asunnoissa ja vähitellen myös vanhemmissa taloissa kalliiden remonttien jälkeen.
Jos asunnossa oli kylliksi tilaa, sinne saattoi jo 1800-luvulla lopulla hankkia erillisen peltiammeen, johon kuului kaasulla tai puulla toimiva vedenlämmitys- ja suihkulaite. Saksalainen Junkersin ”kuparinen lämminvesi virta-automaatti” tai helsinkiläinen Huberin ”kuparinen kylpypannu” oli suosittu lisävaruste. Moni tyytyi kuitenkin kylpemään yleisessä saunassa, jollaisia oli tiheässä.
Sotien jälkeen Helsingissä vallitsi ankara asuntopula, samoin 1960-luvulla, kun maaseudulta muutettiin sankoin joukoin kaupunkeihin ja etenkin pääkaupunkiin. Elementtitekniikan kehittyminen nopeutti kerrostalorakentamista ja alensi sen hintaa. Elementtitaloja rakennettiin etenkin lähiöihin mutta myös kantakaupunkiin, jossa niiden tieltä purettiin etenkin vanhoja puurakennuksia mutta myös laadukkaasti rakennettuja 50–70 vuotta vanhoja kivitaloja, jotka olisi voinut peruskorjata. Sellainen oli kuitenkin ajan henki. Joka tapauksessa epäkäytännöllisessä vanhanaikaisessa asunnossa eläneelle muutto uuteen, omalla wc:llä, kylpyhuoneella, keittiöllä ja parvekkeella varustettuun asuntoon, jossa ei tarvinnut murehtia lämmityksestä, tuntui ylelliseltä.
Elementtirakentaminen on tehokasta mutta tuottaa yksitoikkoisia asuinalueita. Lisäksi nopean ja halvan rakentamisen kääntöpuolena oli ja on edelleen heikko laatu.
Uudenlaiset taloyhtiön yhteiset tilat
Asukkaiden käytössä olevat yhteiset tilat, kuten pyykkitupa ja sauna, muuttuivat niin ikään sotien jälkeen. Vielä 1950-luvulla monissa pyykkituvissa oli keittopata ja huuhteluallas, jossa pyykit pestiin käsin. Pyykit kuivattiin joko kellarissa tai ullakolla. Vasta 1950-luvulta alkaen pesutupiin alettiin hankkia sähkökäyttöisiä pesukoneita, kuivatusuuneja ja linkoja, toisinaan myös sähkömankeleita. Pienet pyykit pestiin usein huoneistojen kylpyammeessa käsin, mikäli sellainen asunnosta löytyi.
Taloyhtiön saunatilat olivat kovassa käytössä etenkin, jos huoneistoissa ei ollut kylpyhuoneita tai pesutiloja tai asuntoon ei tullut lämmintä vettä. Etuoikeus jokaviikkoiseen saunavuoroon oli asukkailla, joilta nämä mukavuudet huoneistoista puuttuivat. Myös kaupunkien yleiset saunat olivat suosittuja.
Helsinkiläinen ja turkulainen erikoisuus oli taloyhtiön keskuskeittiö, vaikka niitä rakennettiin vain muutamiin Töölön ja Kallion kerrostaloihin 1920-luvulla. Asukas saattoi tilata ateriat keskuskeittiöstä, josta ne toimitettiin ruokahissillä asuntoon. Vaikka keskuskeittiöt olivat harvassa ja niiden kannattavuus ajan myötä väheni, viimeinen keittiö Helsingissä lopetti vasta 1983.
Peruskorjataanko?
Peruskorjaukset tehtiin pääsääntöisesti koko kerrostaloon kerralla, jolloin lämmitysjärjestelmä, kaasuputket ja vesijohdot asennettiin tai uusittiin. Kylpyhuoneet rakennettiin usein asukkaan omalla kustannuksella. Tosin vielä 1970-luvullakin löytyi taloyhtiöitä, joiden osakkaat olivat säästäväisyyssyistä pitäytyneet vain osittaisissa remonteissa. Yhtenä syynä saattoi olla talon asukkaiden ikärakenne, koska monet taloon nuorena muuttaneet olivat jo niin tottuneita elämään ilman mukavuuksia, etteivät halunneet niihin rahojaan käyttää. Niinpä alkeellisesti varustettuja asuinoloja esiintyi yllättävänkin myöhään. Toisinaan peruskorjausta lykättiin, kun ei tiedetty, saako talo purkutuomion vai ei.
Kotien aineelliset olosuhteet ovat aina liittyneet ympäröivän yhteiskunnan tekniseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen kehitykseen mutta myös perheiden sosiaaliseen asemaan. Tekninen kehitys ja yleinen elintason nousu ovat parantaneet kaikkien asuinoloja ja muuttaneet käsityksiä siitä, mikä on ylimääräistä ylellisyyttä ja mikä välttämätöntä. Sosiaalisen aseman ja varallisuuden vaikutus asumisen perusmukavuuteen on siis vähentynyt. Asumisen ahtaus oli pitkään paha ongelma etenkin alemmissa yhteiskuntaluokissa, mutta syntyvyyden aleneminen on lievittänyt sitä.
Lähteet
Herranen, Timo: Kaupunkisuunnittelu ja asuminen. Teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945. Osa 1. Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen, elinkeinot. Turpeinen, Oiva – Herranen, Timo – Hoffman, Kai. Helsingin kaupunki 1997. 120–243.
Makkola, Pirjo: Koti, asunto, kortteeri: näkökulmia suomalaisten työläiskotien historiaan. Teoksessa Koti kaupungin laidalla – työväestön asumisen pitkä linja. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1999. 8–34.
Rönkkö, Marja-Liisa & Lehto, Marja-Liisa & Lönnqvist, Bo: Koti kaupungissa. 100 vuotta asumista Helsingissä. Tammi 1986.
Yhdeksän pientä kotia. Arjen historiaa Työväenasuntomuseossa = Nio små hem. Vardagens historia i Arbetarbostadsmuseet.
Åström, Anna-Maria: Helsinkiläisten muistot, paikat ja kiinnekohteet. Teoksessa Kaupunkilaisten Helsinki. Helsingin historia vuodesta 1945. Osa 5. Åström, Anna-Maria – Kolbe, Laura. SKS. Helsinki 2016. 13–444.
Åström, Anna-Maria: Koti ja naapurusto – Helsingin koillislaita 1950- ja 1960-luvulla. Teoksessa Koti kaupungin laidalla – työväestön asumisen pitkä linja. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1999. 79–122.
