Hyppää pääsisältöön

Helsingin pelastuslaitoksen historiaa

Helsingin kaupungin pelastuslaitoksella on takanaan pitkä ja perinteikäs historia. Yli 163 vuoden ajan se on huolehtinut kaupunkilaisten turvallisuudesta. Varsinaisen toimensa ohella se on pyrkinyt huolehtimaan myös kulttuuriarvoista ja historiastaan. Vuonna 1986 Erottajan pelastusaseman yhteyteen perustettiin erillinen palomuseo ja seuraavalla vuosikymmenellä vanhaan väestönsuojaan Siltavuorenrantaan väestönsuojelumuseo. Palokunnan soittokunta perustettiin jo vuonna 1898.

Lokakuun ensimmäistä päivää pidetään kaupungin vakinaisen palokunnan (nyk. pelastuslaitoksen) perustamispäivänä. Tuona päivänä vuonna 1861 Helsingissä aloitti toimintansa uuden palojärjestyksen mukainen palokunta. Tuolloin kaupungissa oli kuitenkin jo toiminut yli kahdenkymmenen vuoden ajan kaupungin palkkaama palokunta, vaikkakin toisin organisoituna. Ainoa uudistus vuonna 1861 oli se, että palotoimessa aikaisemmin noudatettu käytäntö vahvistettiin palojärjestyksessä. Päällystöä lisättiin ja palomiehistö majoitettiin kokonaisuudessaan palotorneihin tai niiden välittömässä läheisyydessä sijaitseviin majoituspaikkoihin.

Helsingin vakinainen palokunta keskittyi perustamisaikanaan alan yleisen ja kansainvälisen käytännön mukaisesti sammutustoimintaan ja siihen liittyvään pelastustoimintaan. Laitos oli lähes pelkästään sammutusorganisaatio 1900-luvun alkuvuosiin asti. Vuonna 1905 palolaitos sai uuden ja vastuunalaisen tehtävän, kun sairaankuljetus määrättiin sen hoidettavaksi. Kuljetustoiminta aloitettiin maaliskuun 10. päivänä. Aikaisemmin oli terveydenhoitolautakunta vastannut sairaankuljetuksista, joskin vaatimattomissa puitteissa. Tästä alkoi yhdistetty sammutus- ja sairaankuljetusorganisaation toiminta. Sairaankuljetuksesta muodostui vuosien saatossa laitoksen toiseksi tärkein tehtävä.

Vuonna 1914 esitettiin ambulanssiautojen hankintaa tapaturmakuljetuksien varalta, mutta hankinta siirtyi ensimmäisen maailmansodan syttymisen vuoksi vuosia eteenpäin. Ensimmäinen ambulanssiauto voitiin hankkia vasta vuonna 1923. Ensimmäiset ”Pulmoottori”-hapenantolaitteet hankittiin sairaankuljetusta varten 1920-luvulla.

Tehokkaampaa hälyttämistä

Merkittävä edistysaskel palotoimessa 1880-luvulla oli palolennättimen rakentaminen. Aluksi palokelloja laskettiin tarvittavan kaikkiaan 20, jolloin kellojen välimatkaksi olisi tullut enintään 150 metriä. Johtoina käytettiin ilmajohtoja, jotka vedettiin eristimien varassa talojen seinien vierustoja ja kattoja pitkin kellolta toiselle. Yhden piirin pituus oli 10 km. Ne asukkaat, joilla ei ollut omaa puhelinta, pystyivät hälyttämään palokunnan palokaapista (”palokellosta”) rikkomalla lasin ja vetämällä kahvasta. Lennätinverkosto laajeni 1950-luvulle tultaessa niin, että pääpaloasemalla oli kuusi lennätinpiiriä, joissa yhteensä 250 palokelloa. Kallion paloaseman piirissä oli 80 palokelloa ja Käpylän aseman piirissä 32 palokelloa.

Kuntoilua ja koulutusta

Palopäällikkö Wasenius jatkoi virkaan tullessaan edeltäjänsä Mauritz Waenerbergin alulle panemaa palomiehistön koulutuksen tehostamista. Päivittäiseen palvelusohjelmaan kuuluivat voimisteluharjoitukset. Apuvälineinä käytettiin muun muassa rautatankoja, keiloja ja puisia irtotikkaita ulkona tapahtuvalla urheilutunnilla. Tanko- ja keilavoimistelu oli pakollista 1930-luvun alkuun saakka. Säännöllisellä voimistelulla palomiesten fyysinen kunto ja toimintakyky kohosivat huippuunsa verraten lyhyessä ajassa.

Palopäällikkö Rainer Alho kannusti päällikkökaudellaan (1972–1997) alusta alkaen henkilöstöään liikkumaan. Hyvän fyysisen kunnon ylläpitämiseksi pyrittiin määrätietoisesti järjestämään jokaiselle asemalle sopivat tilat liikunnan harrastamiseen. Työajan ulkopuolella pelastuslaitoksen liikuntatilat, mukaan lukien Kalliossa sijaitseva Keskusaseman harjoitusallas, mikäli se ei ollut koulutus- tai harjoituskäytössä, olivat koko henkilöstön käytettävissä myös vapaapäivinä. Operatiivisella henkilöstöllä vuosittaiset kuntotestaukset ovat pakollisia.

Autot syrjäyttävät hevoset

Palopäällikkö Waseniuksen aikana 1886–1931 palolaitos kehittyi voimakkaasti. Henkilökuntaa lisättiin, ja polttomoottorin keksimisellä oli laajakantoiset vaikutukset koko pelastustoimeen. Autot syrjäyttivät vähitellen hevoset. Niiden lukumäärä alkoi laskea vuodesta 1915, jolloin hevosia oli kaikkiaan 29. Hevosia siirrettiin pienemmille paloasemille ja lopuksi kalusto myytiin. Osaa, varsinkin rekikalustoa, pidettiin kuitenkin vielä varalla. Sitä jouduttiin joskus käyttämään, kun lumi oli tukkinut tiet esikaupungeissa eikä autoilla päästy eteenpäin. Vuonna 1915 miehistönä oli 30 palokorpraalia ja 70 palokonstaapelia (palomiehistöä). Vuoden 1929 jälkeen hevosajoneuvoja ei enää säännöllisesti käytetty millään paloasemalla hälytysajoihin. Vuonna 1923 oli käytössä vielä 20 hevosta ja seuraavana vuonna vain 16. Viimeistä hevosta käytettiin enää vain lumen ja puun ajoon. Tämä hevonen nimeltä Pilkku myytiin vuoden 1934 lopulla sitä viimeisinä vuosina hoitaneelle palokorpraali Hjalmar Jokiselle hänen siirtyessään eläkkeelle.

Uutta sammutuskalustoa

Ensimmäinen paloauto hankittiin Saksasta vuonna 1909. Se oli Braun-merkkinen sähköauto, joka toimi akkuparistolla. Yhdellä latauksella voitiin ajaa 25 km, enimmäisnopeus oli 35 km/h. Ensimmäisen bensiinikäyttöisen paloauton laitos sai hankittua vuonna 1916. Se oli Scania-Vabis-merkkinen avopaloauto. Se rakennettiin Tukholman palokunnalta saatujen piirustusten ja ohjeiden mukaisesti. Autossa oli saksalainen kiertomäntäpumppu, joka oli sijoitettu auton takaosaan. Auton huippunopeus oli 45 km/h. Autokalusto olisi varmasti näinä vuosina lisääntynyt nopeamminkin, ellei maailmansota olisi jarruttanut autojen hankintoja.

Palolaitoksen perinteisiin ovat kuuluneet myös omatekoiset paloautot. Ensimmäinen niistä oli ”Vanha vitonen” eli Fiat-ruiskuauto vuodelta 1924. Auto oli varustettu italialaisella Tamini-nokkapumpulla ja vanhalla hyväksi koetulla kaasuruiskulla. Nokkapumpun teho oli 500 litraa minuutissa. Fiat-avopaloautojen hankinta osui vuosiin 1914–1926, jolloin ei vielä ymmärretty yhdistää auton pumppua vesisäiliöön. Palopaikalle tultaessa käytettiin kaasuruiskua niin kauan, kunnes saatiin nokkapumpun letkut selvitettyä ja lisäveden saanti turvattua.

Palolaitos täytti 75 vuotta 1.10.1936. Sitä juhlittiin kolmipäiväisillä tapahtumilla, joihin kuuluivat näyttävät sammutusjoukkojen katselmukset ja näytökset Kauppatorilla. Onnittelusähkösanomia saapui palolaitokselle ympäri maailmaa. 

Palonehkäisyä ja pelastustoimintaa maalla ja merellä

Palonehkäisy (nyk. riskien hallinta) käynnistyi varsin hitaasti. Ensimmäinen päätoiminen palotarkastaja saatiin palkattua vasta vuonna 1937, josta alkaen laitos on ollut täysmittainen palo-, pelastus- ja sairaankuljetusorganisaatio.

Palolaitoksen käyttöön hankittiin 1900-luvun alkuvuosista alkaen myös sellaista kalustoa, joka soveltui puhtaasti pelastustoimintaan. Hengityssuojaimet kehittyivät suurin harppauksin 1950-luvulle tultaessa. Kaupungin valtuusto vahvisti 3.11.1954 Helsingin kaupungin palolaitoksen johtosäännön, jossa määriteltiin palolaitoksen tehtävä ja asema kaupunginyleisenä pelastusorganisaationa. Sen tuli huolehtia palotoimen hoidosta, ehkäisevästä palosuojelusta sekä ihmisten ja omaisuuden pelastamisesta tulipalon tai muun onnettomuuden sattuessa kaupungin alueella. Palolaitoksen tuli huolehtia myös sairaiden ja loukkaantuneiden kuljetuksesta kaupungissa.

Palopäällikkö Pesonen ryhtyi tarmokkaasti hankkimaan palolaitokselle myös merikalustoa. Ruiskuvenehankkeen, joka oli ollut vireillä vuosisadan alusta asti, oli sota keskeyttänyt vuonna 1939. Ensimmäinen ruiskuvene valmistui vuonna 1951 ja toinen pitkän suunnittelujakson jälkeen vuonna 1954. Palolaitoksen rooli kaupungin yleisenä ja monipuolisena pelastusorganisaationa on kehittynyt jatkuvasti. Esimerkkinä tästä on vuonna 1955 alkanut pelastussukellustoiminta, jossa Helsingin palolaitos on ollut tienraivaajana maassamme. Se on ensimmäinen paloviranomainen, joka aloitti maassamme pelastussukellustoiminnan. Uuden vastuualueen eteen jouduttiin Helsingissä 1950-luvun alkuvuosina, kun poliisi siirsi ihmisten naaraamisen palolaitoksen tehtäväksi. Samoin on tapahtunut öljyntorjunnan osalta. Jo vuonna 1966, ennen öljyntorjunnan valtakunnallisia järjestelyjä, palolaitos sai kaupunginhallitukselta tehtäväkseen toimia öljyvahinkojen valvonta- ja torjuntaviranomaisena.

Helsingin palotoimen 100-vuotisjuhlaa vietettiin 1.10.1961 erityisen juhlallisesti. Juhliin oli kutsuttu kotimaan lisäksi Pohjoismaiden suurimpien kaupunkien palopäälliköitä ja palokuntien edustajia. Päiväjuhla pidettiin Kauppakorkeakoululla edustavan kutsuvierasjoukon kanssa. Sammutusjoukkojen katselmus ja ohimarssi pidettiin Senaatintorilla. Juhlien yhteydessä vihittiin ja otettiin käyttöön kaupungin uusi ja ajanmukaisesti varusteltu paloasema Haagassa. Pääpaloasemalle oli järjestetty historiallisen kaluston näyttely, jota pidettiin yleisölle avoinna koko lokakuun ajan. Näyttelyssä kävi toista tuhatta henkeä. 100-vuotisjuhlissa julkaistiin myös talouspäällikkö Nils Härkäpään kirjoittama Helsingin palotoimen historian suomenkielinen laitos.

Sairaankuljetus tehostuu

Palolaitoksen sairaankuljetustoiminta tehostui kaikilta osin 1970-luvun alussa aloitetuilla hankkeilla. Kaikista paloasemista tehtiin myös ambulanssiasemia. Vuonna 1972 uudistettuun palomiesten peruskoulutusjärjestelmään sisällytettiin sairaanhoito-oppilaitoksessa annettu sairaankuljettajan koulutus. Saman vuonna toimintansa aloittanut lääkäriambulanssitoiminta kohotti sairaankuljetustoiminnan lääkärijohtoiselle tasolle. Toiminta saavuttikin melko nopeasti kansainvälisenkin mittapuun mukaan korkean tason. Palolaitos luopui 1980-luvun puoliväliin mennessä kokonaan kiireettömästä sairaankuljetuksesta, jota hoitavat yksityiset sairaankuljetusyritykset. Pelastuslaitoksen hoidossa oleva lääkinnällinen pelastustoiminta muodostaa nykyään keskeisen osan pelastusorganisaation monipuolisessa työkentässä.

Pääkaupungin turvallisuutta ja suuronnettomuuksien torjuntaa varten perustettiin Helsingin pelastuspalvelu, jonka perussuunnitelma valmistui 20.3.1972. sen tuli johtaa ja koordinoida eri viranomaisten, laitosten, vapaaehtoisten ja kansalaisjärjestöjen yhteistyötä. Perussuunnitelmassa luotiin ne päälinjat, joiden pohjalta Helsingin suuronnettomuuksien torjuntajärjestelmä toimii vieläkin.

Lokakuussa 1989 otettiin käyttöön palolaitoksen vahvuuteen uusi toimintamuoto: lentopelastuskomennuskunta eli LEKA. Tällöin 20 lentopelastuskurssin suorittanutta nimettiin lentopelastajiksi. Komennuskunnan perustaminen liittyi osaltaan kansainväliseen pelastuspalveluyhteistyöhön, jota kehitettiin voimakkaasti erityisesti Pohjoismaissa. LEKAn (nykyisin MIRG:n) tukikohtana on Malmin pelastusasema.

Väestönsuojelu + palolaitos = pelastuslaitos

Väestönsuojelua kehitettiin 1970-luvun alkuun asti itsenäisenä hallinnon alana. Tilanne muuttui, kun valtioneuvosto teki tammikuussa 1973 uuden päätöksen järjestelyistä väestönsuojelun kehittämiseksi. Uusi laki ja asetus palo- ja pelastustoimesta astui voimaan vuonna 1975. Lain myötä paloviranomaiset saattoivat järjestää paikallisesti pelastuspalvelujärjestelmän, jonka avulla pystyttiin suoriutumaan normaaliajan suuronnettomuuksista. Laki käytännössä yhdisti palo- ja pelastustoimen ja väestönsuojelun hallinnon. Väestönsuojelulakia uudistettiin 1990-luvulle tultaessa. Lain muutos poisti kokonaan muodolliset esteet kuntien pelastushallinnon muodostumiselle. Vuoden 1990 väestönsuojelulaissa oli väestönsuojien rakentamisvelvoite ulotettu koskemaan koko maata. Vuonna 1991 väestönsuojelu ja palolaitos yhdistyivät Helsingin pelastuslaitokseksi.

Vuonna 1991 otettiin käyttöön uusi ensivasteyksikkö. Se oli uuden tyyppinen pelastusyksikkö, joka oli varustettu sammutus- ja raivaustoiminnan lisäksi myös lääkinnälliseen pelastustoimintaan. Yksiköt liitettiin ensihoitojärjestelmään ensivasteyksiköiksi eli yksiköiksi, joita käytetään korkeariskisten potilaiden nopeaan tavoittamiseen tilanteissa, joissa sairaankuljetusyksiköt ovat joko varattuina tai kauempana potilaasta. 

Lähteet

Helsingin pelastuslaitoksen palomuseon perusnäyttely. Intendentti Jari Auvinen.

Helsingin Pelastuslaitos 160 vuotta -näyttely. Intendentti Jari Auvinen.

Härkäpää, Nils: Helsingin palotoimen historia. Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 11. 1961.