Suojeluskuntien historia voidaan jakaa kahteen merkitykseltään erilaiseen ajanjaksoon. Ennen sisällissotaa, sen aikana ja välittömästi sen jälkeen Suomessa oli toiminnassa monenlaisia kaarteja, joita muodostettiin niin poliittisen oikeiston kuin vasemmiston piirissä. Näillä oli monenlaisia nimiä, kuten suojeluskaarti, suojelusvartio, suojeluskunta, helsingegård, skyddskår, punakaarti, työväenkaarti, miliisi, kansalliskaarti, järjestyskaarti, järjestyskunta ja järjestysmiehistö. Ensimmäiset kaartit perustettiin vuoden 1905 suurlakon yhteydessä, ja ne toimivat osittain myös ensimmäisen maailmansodan aikana. Sisällissodan aikana vuonna 1918 hallitus julisti suojeluskunnat (ja muunkin nimiset oikeiston kaartit) hallituksen virallisiksi joukoiksi ja niiden pohjalta muodostettiin sen aikainen Puolustusvoimien vastine.
Vasta sodan jälkeen kuitenkin perustettiin varsinainen Suojeluskuntajärjestö, jonka asema vahvistettiin ensin asetuksella ja sitten lailla, mikä teki siitä huomattavasti enemmän kuin maanpuolustusjärjestön. Suojeluskuntajärjestö olikin silloisten Puolustusvoimien toinen puolisko, vakinaisen väen ohella operoinut eräänlainen kansalliskaarti. Tässä artikkelissa keskitytään virallisen Suojeluskuntajärjestön toimintaan nykyisen Helsingin alueella.
Suojeluskuntajärjestö jakautui piireihin, joista silloinen Helsinki muodosti yhden, kaksikielisen piirin. Monet nykyiseen Pohjois- ja Itä-Helsinkiin kuuluvat alueet olivat kuitenkin aikaisemmin osa Helsingin maalaiskuntaa (Vantaan entinen nimi) tai omia pieniä kuntiaan (Kulosaari, Huopalahti, Haaga, Oulunkylä). Näiden alueiden suojeluskuntapiiri oli toimintakielestä riippuen joko Uudenmaan pohjoinen suojeluskuntapiiri tai Nylands Södra Skyddskårsdistrikt.
Arkipäivän suojeluskuntatoiminta oli tyypillisesti paikallistoimintaa. Tavallisesti suojeluskunnan muodosti yksi kunta tai suuremmissa kunnissa kylä. Niinpä esimerkiksi Kulosaaren kunnassa toimi Kulosaaren suojeluskunta (Brändö Skyddskår) ja Helsingin maalaiskunnassa useita suojeluskuntia, kuten Malmin suojeluskunta ja Helsinge södra skyddskår. Itse Helsinki oli kuitenkin hieman poikkeuksellinen, sillä sen suojeluskunnat oli nimetty pääasiassa aselajien mukaan, ja ne toimivat koko silloisen kaupungin alueella. Siellä oli esimerkiksi Merisuojeluskunta, Ratsuväkisuojeluskunta ja Tykistösuojeluskunta. Suurissa aselajeissa, kuten jalkaväessä, suojeluskunnan nimenä toimi Helsingissä pataljoonanumero yhdistettynä rykmentin nimeen. Esimerkiksi Helsingin suojeluskunnan II/Sininen rykmentti.
Suojeluskunnat järjestivät monenlaista maanpuolustustoimintaa. Keskeistä oli paitsi sotilaalliset perustaidot, kuten aseenkäsittely ja taisteluharjoitukset, myös urheilu, etenkin hiihto. Pesäpallon kehitti Lauri ”Tahko” Pihkala erityisesti suojeluskuntien liikuntakoulutusta varten. Suojeluskuntien toiminnassa tärkeänä yhteistyökumppanina oli Lotta Svärd -järjestö. Suojeluskunta rakennutti usealle paikalle suojeluskuntatalon, ja myös Helsingin suojeluskuntapiirillä oli päämaja ensin Yrjönkadulla, sitten Töölöntorinkadulla.
Suojeluskuntalaiseksi pääsi jo 17-vuotiaana eli ennen varusmiespalvelusta. Tätäkin aikaisemmin 12–16 -vuotiaiden poikien oli mahdollista, huoltajiensa luvalla, liittyä suojeluskuntapoikana niin sanottuihin oravakomppanioihin. Niissä koululaiset harjoittelivat maastossa liikkumista, urheilivat, ampuivat pienoiskiväärillä, osallistuivat isänmaalliseen ja kristilliseen kasvatukseen sekä lukivat sotahistoriaa. Suojeluskuntapojat-nimi vaihdettiin poliittisesti neutraalimpaan Sotilaspoikiin ”talvisodan hengessä” vuonna 1941. Suojeluskuntapojat/Sotilaspojat oli jatkosodan aikana maamme suurin nuorisojärjestö, johon kuului noin 65 000 poikaa. Suosituinta toiminta oli Pohjanmaalla, vähiten suosittua Turunmaan ja Helsingin suojeluskuntapiireissä.
Etenkin järjestön alkuaikoina suojeluskuntalaiset olivat selvästi oikeistoa, mikä heijasteli sisällissodan jakolinjoja. Oli yleistä, että suojeluskunnat valmistautuivat estämään uuden vasemmiston vallankumouksen. Esimerkiksi Herttoniemen työväenyhdistyksen asiakirjojen mukaan suojeluskunta kyttäsi heidän toimintaansa. Toisaalta ajan kuluessa tämä vastakkainasettelu hieman väheni ja ykkösuhaksi nousi kotimaisten punaisten sijaan vakiintunut ja alati voimistuva Neuvostoliitto. Jopa Kulosaaressa, joka oli tuolloin pitkälti ruotsinkielisen eliitin huvilakaupunki, noin neljäsosa jäsenistöstä oli ammattitaustaltaan työväkeä.
Sodan aikana Suojeluskuntajärjestö jatkoi toimintaansa supistetussa muodossa. Kutsuntaikäiset olivat rintamalla, mutta liian nuoret ja vanhat järjestön jäsenet muodostivat sodan ajan armeijan kotijoukkojen selkärangan. Ikämiehet ja pojat toimivat muun muassa vartiointi-, ilmavalvonta-, suojelu- ja desantinetsintätehtävissä. Tämä ei kuitenkaan enää ollut virallisesti suojeluskuntatoimintaa, vaikka taidot olikin hankittu suojeluskunnan palveluksessa.
Sodan päättyessä suojeluskuntatoiminta nähtiin Neuvostoliitossa ja osin kotimaisessa vasemmistossa uhkana, ja siksi liittoutuneiden valvontakomissio vaati sekä suojeluskuntien että Lotta Svärdin lakkauttamista. Monet suojeluskunnat onnistuivat kuitenkin ennen lakkautusta siirtämään omaisuutensa paikallisille yhdistyksille, kuten kotiseutusäätiölle, vapaapalokunnille tai urheiluseuroille. Näin tietyssä mielessä ympyrä sulkeutui, sillä koko suojeluskuntaliike sai aikanaan alkunsa juuri samojen yhdistysten piirissä.
Aiheesta muualla verkossa:
Kirjallisuutta:
Halonen, Marko 2014. Kulosaaren suojeluskunta. SKS, Helsinki.
Halonen, Marko 2018. Brändö skyddskår. SKS, Helsinki.
Pylkkänen, Ali 2001. Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? Vapaaehtoisen maanpuolustajien sosiaalinen kerrostuneisuus 1917–1944. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki.
Roudasmaa, Stig 1997. Helsingin suojeluskuntapiirin historia. Helsingin suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirien perinnekilta, Helsinki.
Selén, Kari 2001. Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Selén, Kari & Ali Pylkkänen 2004. Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY, Helsinki.
Vasara, Erkki 1997. Valkoisen Suomen urheilevat soturit. Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918–1939. Helsingin yliopisto, Helsinki.
