Hyppää pääsisältöön

Vuoden 1918 muistopaikat Helsingissä

Vuosikymmenten kuluessa sisällissodan muistamisen tavat ovat vaihdelleet. Heti sodan jälkeen näkemykset sota-ajan tapahtumista noudattivat voittajien eli valkoisen puolen tulkintaa. Valkoisten muistopaikoille pystytettiin muistomerkkejä sodan voittajille. Punaisten puoli jäi virallisen historiankirjoituksen ja valtiollisen muistamisen ulkopuolelle. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui poliittinen käänne, jonka myötä myös hävinneen osapuolen kokemus nousi arvokkaammaksi. Samalla syntyi uusi sisällissodan muistomerkkien aalto, kun myös punaisten haudoille alettiin pystyttää muistomerkkejä. Muistamisen politiikka on vaikuttanut siihen, millaisia muistomerkkejä eri osapuolille tärkeille paikoille on pystytetty.

Tämä 1918 muistopaikat Helsingissä -sivusto on toteutettu osana Helsingin kaupunginmuseon ja Helsingin kaupungin historiatoimikunnan hanketta Santahaminan vankileirin yhteyteen haudattujen vainajien nimien esiintuomiseksi. Hankkeessa on samalla kartoitettu muita sisällissodan muistopaikkoja Helsingissä. Sivuston ja Santahaminaan haudattujen punavankien nimet esiin tuovan virtuaalisen muistomerkin taustalla on Helsingin kaupunginvaltuuston päätös.

Hankkeen yhteistyökumppaneina ovat toimineet Kansan arkisto, Työväen arkisto, Suomalaisen kirjallisuuden seura (SKS), Svenska litteratursällskapet (SLS). Toteutuksessa ovat olleet suureksi avuksi puolustusvoimat Santahaminassa ja Helsingin sotasurmat -hankkeen johtaja Jarmo Nieminen.

Santahamina

Kun saksalaiset ja valkoiset Helsingin valtauksen jälkeen saivat kaupungin haltuunsa huhtikuussa 1918, ottivat saksalaiset Santahaminan tukikohdakseen. Siitä tuli saksalaisten joukkojen koulutus- ja huoltotukikohta, mutta saareen perustettiin myös kaksi eri vankileiriä.

Santahaminan leiritilat olivat pienempiä kuin Suomenlinnassa, sillä suuri osa Santahaminan kasarmeista varattiin saksalaisten käyttöön. Ensimmäiset vangit tuotiin Santahaminaan Helsingin valtauksen jälkeen huhti-toukokuussa, mutta heidät siirrettiin Suomenlinnaan ja Tammisaareen, sillä suunnitelmat suuresta vankileiristä eivät toteutuneet saksalaisten omien varuskuntatarpeiden takia. 15. kesäkuuta Santahaminan vankileiri perustettiin uudelleen, tällä kertaa naisvankilana, jonne keskitettiin vankeja Etelä-Suomen leireiltä. Enimmillään Santahaminassa oli 1100 naisvankia.

Santahaminassa kuolleisuus oli muita leirejä vähäisempi, koska siellä oli parempi muonitus. Naisvangit toimivat muun muassa saarella laiduntavan venäläisiltä jääneen karjan paimenina, jota teurastettiin vankileirien ja sotaväen tarpeisiin. Elokuun lopussa vankileirin toiminta lopetettiin ja viimeiset 250 vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Santahamina on monen vangin viimeinen leposija, sillä Helsingin vankileirien yhteinen hautausmaa perustettiin Santahaminaan. Santahamina valikoitui joukkohaudan paikaksi, sillä kivikkoisiin Suomenlinnaan ja Isosaareen ei vainajia pystytty hautaamaan. Myös iso osa teloituksista toimeenpantiin Santahaminassa.

Santahaminan vankileirin pastori Johannes Kunila siunasi ja kirjasi kaikki Santahaminaan haudatut vainajat. Hän myös antoi tietoja omaisille ja lähetti vainajien kotiseurakuntiin kuolintodistukset. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun vainajien tietoja on pyritty selvittämään, Kunilan laatimat luettelot kuolleista ja haudatuista ovat olleet arvokkain lähdeaineisto.

Helsingin vankileireillä menehtyi huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välillä noin 1550 vankia. Lisäksi 46 punavankia kuoli heti vapatumisensa jälkeen. Valtiorikosoikeuden päätöksellä teloitettiin 71 henkilöä ja loput kuolivat nälän ja tautien heikentäminä odottaessaan oikeudenkäyntiä. Santahaminasta viimeisen leposijan sai hieman yli 1300 Helsingin vankileireillä menehtynyttä. Osa heistä luovutettiin omaisille uudelleenhaudattavaksi.

Santahaminaan haudatuista suomalaisia on 1242, venäläisiä 72, liivinmaalaisia kaksi ja latvialaisia kaksi. Venäläisten ja suomalaisten vainajien määrä voi olla suurempikin, sillä kaikkien henkilöllisyyttä ei ole kyetty varmistamaan.

Vainajat haudattiin Santahaminan keskiosassa olevan hiekkatasanteen puuttomalle länsireunalle vankien valmistamissa arkuissa. Aluksi arkut laskettiin venäläisten kaivamaan juoksuhautaan ja korsurakenteisiin, ja niiden täytyttyä hiekkamaahan riveihin, joiden pituus oli noin 300 metriä. Vainajia haudattiin kolme arkkua päällekkäin. Viimeiset vankileireillä kuolleet haudattiin Santahaminaan 11.3.1919.

Saksalaisten sotilaiden jälkeen Santahaminasta tuli Suomen puolustusvoimien tukikohta ja Santahaminan joukkohauta jäi suljetulle sotilassaarelle.

Vuonna 1920 Santahaminan hiekkakankaalle perustettiin Helsingin ensimmäinen lentokenttä. Punaisten joukkohauta jäi lentokentän alle. 1920-luvulla heräsi kohu, kun selvisi, että rykmentin sikala oli vanhan joukkohaudan päällä. Kohun myötä sikala siirrettiin ja 1930-luvulla alue metsittyi.

Punaisten teloitettujen ja vankileirillä kuolleiden hautamuistomerkki

Vasta 1940-luvulla talvi- ja jatkosodan jälkeen tuli mahdolliseksi muistaa Santahaminaan haudattuja, vankileireillä kuolleita punaisia. Santahaminan muistomerkin pystytti Helsingin Entiset Punakaartilaiset ry vuonna 1949. Työväen taidekerhon järjestämän punavankien muistomerkkikilpailun voitti taidemaalari Uuno F. Inkisen ehdotus ja muistomerkin veisti kiviveistäjä Jorma Silfsten.

Punaisten teloitettujen ja vankileirillä kuolleiden muistomerkin etusivulla on vuosiluku 1918 ja kohokuva, joka esittää maassa makaavaa seppelöityä sotilasta ja häntä surevaa naista ja lasta. Hautamuistomerkki on valmistettu vertauskuvallisesti sopivaksi katsotusta punagraniitista. Kivipaaden sivuilla ovat kullatut tekstit: “Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhriksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan v. 1949.” ja “Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista, se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta.”

Muistomerkin pystyttämiseen varuskunta-alueelle saatiin lupa silloiselta puolustusministeriltä Emil Skogilta, joka oli itsekin entisenä punakaartilaisena ollut Suomenlinnan vankileirillä. Muistomerkki paljastettiin 18.9.1949.

Santahaminan joukkohauta ja myöhemmin pystytetty muistomerkki sijaitsevat suljetulla sotilasalueella. Pystytyksen jälkeen Santahaminan joukkohaudan muistomerkille on järjestetty kunniakäyntejä ja vierailuja.

Santahaminaan haudattujen henkilöllisyys ja nimitietojen esiin tuominen

Santahaminan joukkohauta oli 2000-luvun alkuvuosina laajasti esillä mediassa. Haudattujen lukumäärästä esitettiin erilaisia arvioita muutamasta sadasta kaikkiin Etelä-Suomessa kadonneisiin tuhansiin punaisiin asti. Joukkohaudan sijaintia epäiltiin, ja oli epäselvää missä laajuudessa Santahamina oli toiminut Helsingin vankileirien hautausmaana.

Toukokuussa 2005 kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen teki aloitteen Santahaminan joukkohaudan selvittämisestä. Aloitteen allekirjoitti 44 valtuutettua. Vuodenvaihteessa 2006–2007 käynnistettiin tutkimustyö Helsingissä ensimmäisen maailmansodan sotasurmissa menehtyneistä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Venäjän vallankumouksen ja Suomen sisällissodan tapahtumissa nykyisen Helsingin alueella kuolleiden tai haudattujen henkilöiden kuolin- ja hautaustiedot sekä niihin liittyvät tapahtumat.

Vuodesta 2009 alkaen Helsingin sotasurmat -tutkimushanke sai tukea kaupungin historiatoimikunnalta ja tietokeskukselta. Vuonna 2015 hankkeen tuloksista julkaistiin tutkimushankkeen johtaja Jarmo Niemisen toimittama painettu teos Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917-1918, sekä verkkosivu http://www.helsinginsotasurmat.fi/ .

Tutkimushanke muotoiltiin täydentämään 2000-luvun alussa julkaistua professori Heikki Ylikankaan johtamaa Suomen sotasurmat 1914­–22 -tutkimusta. Tutkimuksen tietokanta  päivitetään vuoden 2019 aikana.

Tämä 1918 muistopaikat Helsingissä -sivusto on toteutettu osana Helsingin kaupunginmuseon ja Helsingin kaupungin historiatoimikunnan hanketta Santahaminan vankileirin yhteyteen haudattujen vainajien nimien esiintuomiseksi.

Tutkimuksessa varmistuneet nimitiedot löytyvät tältä sivustolta, sekä virtuaalitodellisuuskokemuksesta (VR), joka on nähtävissä keskustakirjasto Oodissa.

Lähteet:

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Liisa Lindgren: Monumentum. Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Karisto 2000.

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/punaisten-teloitettujen-ja-vankileirilla-kuolleiden-hautamuistomerkki-uuno-f-inkinen/

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/punaisten-muistomerkki-21/

Suomenlinna

Helsinki siirtyi punaisilta valkoisten käsiin, kun saksalaiset valtasivat Helsingin 11.-13.4.1918. Valtaukseen liittyneiden taisteluiden aikana kuoli yli 400 ihmistä ja tuhansia punaisia jäi vangiksi. Heti Helsingin valtauksen jälkeen ongelmaksi tuli, mitä tehdä punavangeille. Ensimmäiset vangit sijoitettiin pääasiassa kaupungin kouluille ja kasarmeille, mutta jo 14.4. vankeja alettiin siirtää Suomenlinnaan eli silloiseen Viaporin linnoitukseen, josta venäläiset sotilaat olivat luopuneet edellisenä päivänä. 16.4. Helsingin alueella oli yli 6000 vankia: 2000 sijoitettuna kaupunkiin ja 4200 Viaporissa. Vankien lukumäärä kasvoi koko ajan, kun vielä vapaana olleita punaisia etsittiin, kuulusteltiin ja vangittiin.

Aluksi Helsingin vankileirien järjestäminen oli paikallinen projekti, mutta jo huhtikuun lopulla perustettiin valtakunnallinen sotavankilaitos, joka otti hoitaakseen myös Helsingin vankileirien järjestämisen. Vankeja alettiin keskittää muutamiin paikkoihin Helsingissä ja niin muodostuivat Suomenlinnan vankileirin alaisuudessa toimineet vankileirit Suomenlinnaksi nimensä vaihtaneeseen Viaporiin sekä Isosaareen, Santahaminaan ja Katajanokan kasarmille. Kaikkiaan Helsingin vankileireillä oli kesän ja syksyn 1918 aikana yhteensä noin 20 000 punavankia. Näistä vangeista yli 8000 oli sijoitettuna Suomenlinnaan.

Loppukeväällä 1918 valkoisten puolella käytiin sisäistä keskustelua siitä, mitä vangituille punaisille tulisi tehdä. Armeija ajoi sotaoikeutta ja ankaria tuomioita, mutta lopulta päädyttiin Suomen senaatin kannalle ja vangitut tuomittiin Suomen lakien mukaan valtiorikosoikeuksissa. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa 18.6.1918, mutta jo tätä ennen punaisille oli jaettu tuomioita kenttäoikeuksissa. Kenttäoikeuksien tuomiot olivat valtiorikosoikeutta useammin kuolemantuomioita välittömällä toimeenpanolla.

Vankileirien perustaminen ja huolto oli lähes mahdoton tehtävä niin Helsingissä, kuin koko maan tasollakin. Maan sisäisten ongelmien lisäksi tilannetta vaikeutti Euroopassa edelleen jatkunut maailmansota, jonka takia ei saatu esimerkiksi elintarvikkeita helpottamaan Suomen nälänhätää. Elintarvikepula oli erityisen paha vankileireillä.

Sotavankilaitos ei pystynyt käsittelemään leirien suurta vankimäärää. Lievimmistä rikoksista epäiltyjä lukuun ottamatta kaikki vangit pidettiin vankileireillä oikeudenkäyntiin asti. Odotus tutkintavankeudessa oli kohtalokas sadoille Helsingin alueen vankileireillä olleille, sillä leirien ahtaissa ja likaisissa elinoloissa vailla kunnollista ruokaa monet kuolivat tuomioita odottaessaan nälkään ja tauteihin.

Kun valtiorikosoikeudet alkoivat antaa tuomioita, alkoi vankimäärä nopeasti laskea, sillä tuomioita seurasivat hyvin pian Suomen senaatin antamat armahdussäännöt. Armahdusten avulla pyrittiin vähentämään vankien määrää leireillä ja näin helpottamaan vankileirien huoltoa. Armahdusten vaikutuksesta vankien määrä laskikin niin, että syyskuussa vankien määrä oli laskenut puoleen enimmäisluvusta ja vuoden 1919 koittaessa vankeja oli enää hieman yli 100. Armahduspäätökset tulivat kuitenkin liian myöhään sadoille Helsingin leirien vangeille, jotka kuolivat kesän vankileirikatastrofin aikana.

Syyskuussa 1918 sotavankilaitos yhdistettiin siviilivankeinhoitolaitokseen. Muutoksen myötä Suomenlinnan vankileiri muuttui pakkotyölaitokseksi. Loppuvuodesta pakkotyölaitos päätettiin lopettaa ja vangit siirtää Hämeenlinnan ja Tammisaaren pakkotyölaitoksiin. Viimeiset vangit poistuivat Suomenlinnasta 14.3.1919 eli 11 kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäiset vangit oli saarille tuotu.

Vaikka vankeja armahdettiin ja vapautettiin, sadat ihmiset menettivät henkensä leireillä. Suomenlinnan vankileirillä toimeenpantiin 71 kuolemantuomiota ennen kuin joulukuussa 1918 annettiin valtakunnallinen armahduspäätös, jolla estettiin kuolemantuomioiden täytäntöönpano. Kaikkiaan Helsingin vankileireillä menehtyi noin 1550 henkeä. Heistä 934 kuoli Suomenlinnan leireillä. Useimpien kuolinsyynä oli aliravitsemus tai taudit kuten keuhkotauti.

Suomenlinnan vankileirin muistomerkki
Iso Mustasaari, lähellä lauttarantaa

Suomenlinnassa kuolleet haudattiin sen kivikkoisten saarten sijaan Santahaminaan hiekkakankaalle. Santahaminasta tuli Helsingin vankileirien virallinen hautausmaa, jonne haudattiin noin 1400 Helsingin vankileireillä teloitettua ja kuollutta punaista. Santahaminan joukkohaudalle pystytettiin vuonna 1949 hautamuistomerkki punaisille teloitetuille ja vankileireillä kuolleille. Suomenlinnaan vankileirin muistomerkki pystytettiin vasta 86 vuotta sisällissodan ja vankileirien jälkeen vuonna 2004. Muistomerkki on ympäristöteos, jonka suunnitteli kuvataiteilija Marja Kanervo ja maisemoinnissa avusti Saara Pyykkö. Iso-Mustasaaren pohjoisrannan Kasinopuiston kalliorinteessä sijaitsevassa muistopaikassa yhdistyvät kallio, sammal, kivet ja valuva vesi. Muistomerkin ainoa teksti on kallioon kaiverretut vuosiluvut “1918-1919”.

Vuoden 1918 tapahtumia muistetaan myös Suomenlinnan Susisaareen 1951 pystytetyssä muistokivessä. Arkkitehti Elsi Borgin suunnittelema obeliskimainen muistokivi Mortuis (kuolleille, menehtyneille) on pystytetty eri katastrofeissa menehtyneiden muistoksi. Muistomerkkiin on kaiverrettu vuosiluvut 1808, 1855, 1906, 1917, 1918, 1937 ja se on sijoitettu Vallisaaren räjähdysonnettomuuden uhrien hautapaikalle Piiperin puiston itäpuolelle.

Lisätietoja:

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Suomenlinnan viralliset sivut: https://www.suomenlinna.fi/linnoitus/suomalainenaika/sotavankileiri-1918/

Elämää Suomenlinnnan vankileirillä Työväenliikkeen historiaa esittelevällä sivustolla: http://www.tyovaenliike.fi/tyovaenliikkeen-vaiheita/alasivu-3/suomenlinna-1918-1919/

HS:n artikkeli merkin paljastuksesta: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004255414.html

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/mortuis-elsi-borg/

Isosaari

Vakaumuksensa puolesta kuolleiden muistomerkki
Keskimetsä, Isosaari

Suomenlinnan vankileirin alaisuudessa toimi leirejä myös Santahaminassa, Katajanokalla ja Iso-Mjölössä eli Isosaaressa.

Isosaari oli osana Viaporin linnoitusta venäläisten käsissä aina Helsingin valtaukseen asti. Venäläisten sotilaiden lähdettyä saarelta kehittyivät suunnitelmat ottaa myös Isosaari vankileirikäyttöön. Ensimmäiset vangit Isosaareen tuotiin toukokuun 1918 loppupuolella ja enimmillään saarella oli 1500 vankia kesäkuun lopussa.

Isosaareen keskitettiin Suomessa tuomittavia venäläisiä sekä valkoisten poliittisesti vaarallisimpina pitämiä punaisia. Saarelle siirrettiin myös eri puolilta Suomea ne kuolemanrangaistukseen tuomitut, jotka valittivat valtiorikosoikeuden langettamista kuolemantuomioista valtiorikosylioikeuteen. Helsingissä toimineen valtiorikosoikeuden asettamista kuolemantuomioista toimeenpantiin 11, mutta koska kuolemaantuomittuja siirrettiin Isosaareen myös muualta Suomesta, on lopullinen Suomenlinnan vankileireillä teloitettujen lukumäärä 71 henkilöä.

Isosaaressa vangit majoitettiin venäläisten kasarmeihin ja linnoitusrakennelmiin, joissa elinolot olivat huonot. Vankeja pidettiin vangittuina leireillä siihen asti, kunnes heidän asiansa käsiteltiin valtiorikosoikeudessa. Isosaaren vankileirillä kuoli 261 suomalaista ja venäläistä muuten kuin kuolemaan tuomittuna. Heistä ensimmäiset haudattiin Isosaaren etelärannan hietikkoon joukkohautaan. Näiden hautausten jälkeen lähes kaikki Helsingin vankileireillä kuolleet haudattiin keskitetysti Santahaminaan, jonka hiekkaiseen maastoon oli helpompi haudata kuin kivikkoiseen Isosaareen. Helsingin vankileireillä kuoli kaikkiaan noin 1550 henkilöä.

Isosaaren vankileiri oli toiminnassa elokuun puoliväliin 1918 saakka, jolloin loput vangit siirrettiin Suomenlinnaan. Isosaaresta tuli yksi Suomen armeijan suljetuista linnakesaarista. 1950-luvun puolivälissä saaren etelärannalta ryhdyttiin kaivamaan soraa varuskunnan uudisrakennusta varten. Tässä yhteydessä rantahietikosta paljastui sisällissodan vankileirin aikainen joukkohauta. Löytyneet vainajat siirrettiin ja haudattiin uudelleen saaren keskiosaan Keskimetsään.

Vuonna 1955 uudelle hautapaikalle pystytettiin työväenjärjestöjen varainkeruulla rahoitettu muistomerkki vakaumuksensa puolesta kuolleille. Hautamuistomerkki on mustaa kiveä. Kiveen on kaiverrettu lipun ääriviivat ja sen sisälle kirjoitettu kultaisin kirjaimin vuosiluku 1918. Lipun alapuolella on teksti: “Vakaumuksensa puolesta punaisten puolella henkensä antaneiden muistolle.” Hautapaikkaa ympäröi musta rautaketju.

Lähteet:

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Anu Vuorinen: Isosaari – pääkaupungin etuvartio. AV-Taitto 2011.

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/vakaumuksensa-puolesta-kuolleiden-muistomerkki-15/

Vanha kirkkopuisto

Vanha kirkkopuisto

Suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden haudat

Helsingin valtauksen yhteydessä toukokuussa 1918 kaatui 54 saksalaista ja 23 valkoista. Nämä voittajien puolella taistelleet saivat viimeisen leposijansa keskeiseltä paikalta kaupunkia Vanhasta kirkkopuistosta, joka muuten ei ollut toiminut hautausmaana enää lähes sataan vuoteen. Valkoisten puolella kaatuneet 54 saksalaista haudattiin juhlavin menoin Helsingin valtauksen jälkeen 16.4.1918 ja 16 kaatunutta helsinkiläistä suojeluskuntalaista 19.4.1918. Kesäkuussa 1918 Helsingin kaupunginvaltuusto alkoi selvittää hautamuistomerkkien pystyttämistä haudoille. 31.10.1920 paljastettiin sekä valkoisten että saksalaisten hautamuistomerkit. Muistomerkkien paljastustilaisuus oli suuri tapahtuma, jossa oli paikalla valtioneuvoston, sotilas- ja suojeluskuntapäällystön, kaupunginvaltuuston ja yliopiston edustajia sekä tuhansia kaupunkilaisia. Lisäksi tapahtuman yhteydessä järjestettiin sotilasparaati.

Kuvanveistäjä Elias Ilkka ja arkkitehti Erik Bryggman voittivat valkoisten sotilaiden muistomerkin suunnittelusta järjestetyn kilpailun. Toteutunut muistomerkki on mustagraniittinen kivipaasi, jonka sivuja koristavat kreikkalaishenkiset ratsastavia ja hevosta suitsivia nuorukaisia esittävät matalat reliefit. Paadessa on teksti: “Kaunis on Isänmaa, Elo kuolo sun kasvojes eessä, Helppo nukkua on, Mullassa maan vapahan. Fallna för Finland sönerna slumra, Lugnt i den friköpta, Fädernejorden. Kiitollisuudella Helsingin kaupungilta. Med tacksamhet av Helsingfors stad. Kaatuivat Helsingin vapautuksessa 12 IV 1918“. Lisäksi muistomerkkiin on kaiverrettu Vanhaan kirkkopuistoon haudattujen, Helsingin valtauksessa kaatuneiden suojeluskuntalaisten nimet.

Saksalaisten sotilaiden muistomerkin suunnittelivat kuvanveistäjä Gunnar Finne ja arkkitehti J.S.Sirén. Gunnar Finne suunnitteli myös Liisanpuistikossa olevan Pellingin retken muistomerkin sekä Habsburg-höyrylaivan muistomerkin Tähtitorninmäellä. Vanhan kirkkopuiston saksalaisten sotilaiden muistomerkki noudattelee samoja kreikkalaishenkisiä ihanteita kuin valkoisten sotilaiden hautamuistomerkki. Mustasta graniitista tehdyn kivipaaden etupuolella on surevaa nuorukaista esittävä reliefi ja saksankielinen teksti: “Den in Kampf um Helsingfors im April 1918 gefallenen Deutschen. Helden Errichtete dieses Denkmal die dankbare Stadt.” (Huhtikuussa 1918 Helsingin taisteluissa kaatuneille saksalaisille sotilaille. Kiitollinen kaupunki pystytti tämän muistomerkin sankareille.)

Heti sisällissodan jälkeen sodan voittajien keskuudessa oli suunnitelmia pystyttää Helsinkiin suuri muistomerkki tai sankaripatsas sodan voiton kunniaksi. Moniin Suomen kaupunkeihin pystytettiinkin vapaussodan muistomerkkejä keskeisille paikoille, mutta Helsingissä vastaavat suunnitelmat eivät toteutuneet. Näin Vanhan kirkkopuiston valkoisten ja saksalaisten hautamuistomerkit jäivät sisällissodan näkyvimmiksi muistomerkeiksi Helsingissä.

Lähteet:

Liisa Lindgren: Monumentum. Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Karisto 2000.

Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Helsingin kaupunginmuseo (Narinkka-sarja) 2008.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto:

Suomalaisten sotilaiden hauta: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/suomalaisten-sotilaiden-hauta-erik-bryggman-elias-ilkka/

Saksalaisten sotilaiden hauta: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/saksalaisten-sotilaiden-hauta-gunnar-finne-j-s-siren/

Sisällissodan valkoisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://vapaussota.com/vapaussodan-muistomerkkeja/

Mäntymäki

Vuoden 1918 kansalaissodan muistomerkki Crescendo Eläintarhalla

Mäntymäki oli 1800-luvulta lähtien helsinkiläisten työväenjärjestöjen perinteinen kokoontumispaikka. Sinne keräännyttiin juhliin, kokouksiin ja mielenosoituksiin. Sisällissodan kuukausina perinteikkäästä ja arvokkaasta Mäntymäestä tuli punaisten sankarivainajien hautapaikka.

Ensimmäiset sisällissodassa kaatuneet punaiset haudattiin Mäntymäelle 17.2. Koko sodan aikana paikalle haudattiin 146 punaista. Myös muualla Suomessa kaatuneet helsinkiläiset punakaartilaiset pyrittiin hautaamaan Helsinkiin Mäntymäelle. Punakaartilaisten sankarivainajien hautaukset olivat arvokkaita tapahtumia. Kaatuneiden hautaaminen yhteisiin sankarihautoihin kehittyi samoihin aikoihin niin punaisten kuin valkoistenkin puolella. Punakaartilaisten hautajaisiin kuuluivat hautajaissaattueet, sotilaalliset arkunkantajat ja kunniavahdit, ammattikuntien liput, poliittisten johtajien puheet sekä runonlausunta ja musiikki.

Saksalaisten vallattua Helsingin huhtikuun 12.-13. päivänä valta vaihtui Helsingissä ja saksalaiset ja valkoiset asettuivat kaupungin johtoon. Tämä toi muutoksen myös punaisten hautaustapoihin. Valkoisten tulkinnan mukaan Mäntymäen hautapaikka oli perustettu kirkkolain vastaisesti ja siksi Helsingin kaupunginvaltuusto katsoi, että paikalle ei voinut perustaa hautausmaata. Toukokuussa 1918 kaupunginvaltuusto myönsi varat Mäntymäelle haudattujen ruumiiden esiinkaivamiseen ja siirtämiseen. Siirtoa perusteltiin hautapaikan laittomuuden lisäksi terveydellisillä syillä.

Kesän 1918 aikana Mäntymäelle haudatut punaisten sankarivainajat kaivettiin ylös ja heidät haudattiin uudelleen yhteishautaan Malmin hautausmaalle korttelin 22 riviin 11. Sodan punaisille vainajille pystytettiin muistomerkki Malmin hautausmaalle vuonna 1943. Mäntymäen vainajien haudasta nostamisen ja hautauksen kesällä 1918 suorittivat punavangit.

Vuonna 1970 kansalaissodan valtakunnallinen punaisten muistomerkki Crescendo pystytettiin Eläintarhaan lähelle entistä punaisten sankarihautausmaata. (ks. Eläintarha)

Lähteet:

Liisa Lindgren: Monumentum. Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Karisto 2000.

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Helsingin kaupunginmuseo (Narinkka-sarja) 2008.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/crescendo-vuoden-1918-kansalaissodan-uhrien-muistomerkki-taisto-martiskainen/

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/punakaartilaisten-valtakunnallinen-muistomerkki/

Eläintarhan muistomerkki

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki eli Crescendo

Valtakunnallinen punaisten muistomerkki sisällissodalle pystytettiin vuonna 1970 Eläintarhan alueelle Nordenskiöldinkadun ja Stadionintien kulmaan. Talvi- ja jatkosodan jälkeisen poliittisen ilmapiirin muutosten myötä vuoden 1918 tapahtumien muistaminen monipuolistui vähitellen. Tätä ennen sisällissodan julkinen muistaminen oli rajoittunut vahvasti voittaneen osapuolen muistomerkkeihin ja niihin liittyneisiin muistamisen tapoihin. Hävinneiden punaisten julkinen sureminen ja muistaminen oli monilla paikkakunnilla vaikeaa ja osittain voittaneen osapuolen kontrollin alaisena.

Vuonna 1965 hanke valtakunnallisen punaisten muistomerkin pystyttämisestä lähti liikkeelle Entiset Punakaartilaiset ry:n toimesta. Muistomerkkiä suunniteltaessa ilmassa oli työväenliikkeen ja -puolueiden sisäistä erimielisyyttä siitä, haluttiinko muistomerkillä muistaa sotaa vai Suomen työväenliikkeen nousua. Kun muistomerkin keskiöön nostettiin sodan sijaan sodan uhrit, saatiin koko työväenliike ajamaan muistomerkkiä. Taloudellista tukea muistomerkin pystyttämiseksi saatiin lukuisilta järjestöiltä, laitoksilta ja yhteisöiltä sekä valtiolta, eduskunnalta, Helsingin kaupungilta ja 40 muulta kaupungilta ja kunnalta. Muistomerkin tekijäksi valittiin muistomerkkikilpailun kautta kuvanveistäjä Taisto Martiskainen.

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki on Suomen suurin sisällissodan muistomerkki. Graniittisella jalustalla seisovan, 5500 kiloa painavan pronssivaloksen muoto symboloi liehuvaa punalippua. Lipun poimuista nousee esiin ihmishahmoja. Muistomerkin taustapuolella on Maiju Lassilan, Elmer Diktoniuksen ja Elvi Sinervon runonsäkeitä, katkelma Kansainvälisestä sekä teksti: “Kun kaikki tiet päättyvät täytyy ajatella.” Etusivulla on graniittilaattaan kiinnitetty pronssilaatta, jossa on teksti: “Punaisten puolella taistelleiden, kaatuneiden ja vankileireillä tuhoutuneiden naisten ja miesten muistolle.” Muistomerkin suunnitellut Taisto Martiskainen halusi monumentilla kuvata dramaattista kansannousua ja sitä seurannutta suurta kärsimystä, mutta myös eteenpäin vievää voimaa ilman katkeruutta. Muistomerkki tunnetaan myös nimellä Crescendo, joka tulee italiankielisestä musiikkitermistä ja tarkoittaa “nousten, voimistuen”.

Muistomerkki paljastettiin 30.8.1970 ja tilaisuutta vietettiin sovittelevassa hengessä. Paljastustilaisuudessa kuultiin puheita, kuorolaulua sekä runonlausuntaa. Paikalla oli tuhansia entisiä punakaartilaisia.

Vuoden 1918 kansalaissodan muistomerkki sijoitettiin Eläintarhaan paikalle, joka on lähellä perinteistä helsinkiläisten työväenjärjestöjen kokoontumispaikkaa Mäntymäkeä. Työväestöllä oli ollut 1800-luvulta lähtien tapana kokoontua Mäntymäelle juhliin, kokouksiin ja mielenosoituksiin. Sisällissodan kuukausina perinteikkäästä ja arvokkaasta Mäntymäestä tuli punaisten sankarivainajien hautapaikka. (ks. Mäntymäki)

Lähteet:

Liisa Lindgren: Monumentum. Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Karisto 2000.

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. SKS: Helsinki 2003.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/crescendo-vuoden-1918-kansalaissodan-uhrien-muistomerkki-taisto-martiskainen/

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/punakaartilaisten-valtakunnallinen-muistomerkki/

https://www.tiedonantaja.fi/artikkelit/m-ntym-ki-t-rke-muistinpaikka

Etelä-Haaga

Kurt Seibtin ja Arthur Beukertin muistomerkki

Lapinmäentien ja Korppaantien risteys, Haaga

Lapinmäentien ja Korppaantien välissä Etelä-Haagassa on kahden saksalaisen sotilaan hauta. Saksilaisen karabinieerirykmentin tiedustelijat Kurt Seibt ja Arthur Beukert kaatuivat 11.4. Etelä-Haagassa punaisia vastaan käydyssä taistelussa. Leppävaarassa ja Etelä-Haagassa käydyt taistelut olivat saksalaisten ja punaisten ensimmäiset yhteenotot saksalaisten Helsingin valtauksen yhteydessä. 12.4. saksalaiset hyökkäsivät kaupungin keskustaa kohti.

Kurt Seibtin ja Arthur Beukertin muistokivi pystytettiin heidän haudalleen heti vuonna 1918. Harmaaseen graniittipaateen on kaiverrettu saksalaissotilaan kypärä ja ristikkäiset miekat. Kivessä on vainajien tietojen lisäksi saksaksi muistokirjoitus: ”Treue und Dankbarkeit erictete dieses Denkmal”. Kiven sivuilla on suomeksi ja ruotsiksi teksti: “Kiitollisuus pystytti patsaan”.

Lähteet:

Tuomas Hoppu: Vallatkaa Helsinki. Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918. Gummerus 2013.

Seppo Vainio: Saksalaiset kaatuneet sotilaat ja muistomerkit Suomessa 1918. Tikkurilan kopiopalvelu 2009.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/kurt-seibtin-ja-arthur-beukertin-muistomerkki-tuntematon-okand-unknown/

Hietaniemen hautausmaa

Veljessodassa 1918 kaatuneiden muistolle

Hietaniemen hautausmaa

Hietaniemen hautausmaan korttelissa 22 on 34 muualla Suomessa kaatuneen, valkoisten puolella taistelleen helsinkiläisen hauta. Muualla Suomessa kaatuneiden suojeluskuntalaisten hauta-alue muodostaa oman alueensa Hietaniemen hautausmaalla, kun taas Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneet suojeluskuntalaiset on haudattu pääosin yhteishautaan Vanhaan kirkkopuistoon.

Valkoisten hauta-alue on reunustettu matalalla kivireunalla ja jokaisella kaatuneella on oma yhdenmukaisen ilmeen mukainen hautakivensä. Alun perin haudoista huolehti Helsingin naisten hätäapukomitea, mutta jo vuoden 1918 aikana vastuu siirtyi Helsingin kaupungille.

Hautoja reunustavaan matalaan kivireunukseen lisättiin vuonna 1994 suomen- ja ruotsinkieliset muistolaatat, joissa lukee:

Vuonna 1918 Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta henkensä antaneiden sankareiden hauta-alue. Vapaussodan Helsingin Seudun Perinneyhdistys kiinnitti muistolaatan 12.4.1994.”

“Helgad viloplats för medborgare vilka 1918 offrat livet för ett fritt och självständigt Finland. Frihetskrigets södra Finlands svenska traditionsförening r.f. 12.4.1994.”

Lähteet:

Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Helsingin kaupunginmuseo (Narinkka-sarja) 2008.

Anna Sirola: Puhukoon paatinen pylväs. Vuoden 1918 vapaussodan sankarihautojen muistomerkit ja vapaudenpatsaat. Väyläkirjat 2017.

Helsingin seurakuntayhtymän kartta Hietaniemen hautausmaasta. Valkoisten sankarihauta merkitty karttaan O-kirjaimella. https://www.helsinginseurakunnat.fi/material/attachments/hautausmaat/hietaniemi/3QbXCaoz9/hietaniemi_merkkihenkilot_kartalla2013.pdf

Pohjois-Haaga

Pohjois-Haagan veljeshauta

Pohjois-Haagan rautatieaseman lähellä on 12.4.1918 Etelä-Haagassa teloitettujen punaisten joukkohauta. Punaisten teloituksen suorittivat Saksan Itämeren-divisioonan sotilaat, mutta syyt joukkoteloitukseen ovat jääneet historian hämärään. Nykytieto tapahtumista perustuu muistitietoon, sillä vuoden 1918 aikalaislähteissä tapahtumista ei puhuta.

12. huhtikuuta kello kahdeksan illalla saksalaiset veivät noin 40 punaisten puolella taistellutta miestä turvesuolle nykyisen Riistavuoren palvelukeskuksen ja Haagan liikenneympyrän välimaastoon, Eliel Saarisen tiestä hieman täyttömäen reunaan päin. Siellä miehet ammuttiin ja teloituksen jälkeen vainajat jätettiin suolle, josta haagalaiset veivät omansa pois. Suojeluskuntalaiset hautasivat suolle jääneet vainajat Pohjois-Haagaan joukkohautaan. Teloituspaikalle turvesuolle ilmestyi tapahtumien jälkeen suuri puinen risti, joka purettiin lopullisesti 1940-luvulla.

Haagan joukkoteloitus on Helsingin valtauksen ajan suurin yhdellä kertaa tapahtunut teloitus. Teloitettujen suuri määrä on yllättävä, sillä ei ole tiedossa, että paikkakunnalla olisi tätä ennen tapahtunut erityisiä veritekoja tai ollut suuria ristiriitoja punaisten ja valkoisten välillä.

Kesällä 1919 paikallisen työväenyhdistyksen jäsenet kunnostivat hautoja ja Helsingin kivimiesten ammattiosasto pystytti Pohjois-Haagan joukkohaudalle muistomerkin. Merkki on graniittinen hautakivi, jossa on vain vuosiluku 1918. Vuonna 1939 hauta ympäröitiin metallisella aidalla. Aitaan on kiinnitetty muistolaatta, jossa lukee: “Vuoden 1918 sodan lopulla teloitettiin 12.4.1918 Haagassa nykyisen Riistavuoren palvelukeskuksen eteläpuolella 45-46 henkilöä, joista 28 haudattiin tälle paikalle.” Alun perin haudasta huolehtivat vainajien läheiset ja Haagan sosiaalidemokraattinen yhdistys, mutta nykyään Pohjois-Haagan veljeshautaa hoitaa Helsingin kaupunki.

Ennen nykyistä vuonna 2015 haudalle asetettua laattaa hauta-alueen aidassa oli Helsingin kaupungin toukokuussa 1996 Pohjois-Haagan sosiaalidemokraattisen yhdistyksen aloitteesta kiinnittämä laatta, jossa oli seuraava teksti: “Punaisten hauta. Tässä yhteishaudassa on haudattuna 28 punakaartilaista ja siviilihenkilöä, jotka kuolivat 12.4.1918 Huopalahden kunnan Pikku-Huopalahden kylässä saksalaisten toimeenpanemassa teloituksessa. Tässä olivat haudattuina myös 13.4.1918 – 9.9.1920 Viron ulkoministeri Jüri Vilms, kuriirit Arnold Jürgens ja Johannes Pleistik sekä perämies Aleksei Rünk, jotka saksalaiset teloittivat 12.4.1918 Töölön sokeritehtaan pihalla. Heidät siirrettiin Viroon 1920. Helsingin kivimiesten ammattiosasto pystytti muistokiven 1919.” Vanha muistotaulu päätettiin vaihtaa uuteen, sillä uusimpien tutkimusten mukaan Pohjois-Haagan veljeshautaan ei ole haudattu virolaista Jüri Vilmsiä seurueineen. Myös tarkat merkinnät punakaartilaisista ja siviileistä poistettiin uudesta laatasta, sillä haudattuja ei missään vaiheessa tunnistettu kunnollisesti. Toisin kuten vanha muistolaatta väitti, Huopalahden kuntaa ei tuolloin vielä ollut olemassa, vaan alue kuului Helsingin maalaiskuntaan.

Uuden laatan paljastusta 5.12.2015 juhlistettiin puhein ja seppeleenlaskuin.0

Lähteet:

Tuomas Hoppu: Vallatkaa Helsinki. Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918. Gummerus 2013.

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Seppo Zetterberg: Jüri Vilmsin kuolema: Viron pääministerin teloitus Helsingissä 13.4.1918. Otava 1997.

Haagalainen 9.12.2015. Pohjois-Haagan 1918-haudan laatta uusittiin. s. 5. Saatavilla sähköisenä: http://www.haagalainen.com/lehdet/2015-9/sivu5.htm

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/punaisten-hauta-muistomerkkeineen/

Liisanpuistikko

Pellingin retken muistomerkki

Kruununhaan Liisanpuistikossa on valkoisille Pellingin ja Sigurdsin joukoille omistettu muistomerkki. Sisällissodan aikaan Uusimaa oli pitkälti punaisten hallussa, mutta alueella oli myös paikallisia valkoisten keskittymiä. Tällaisia oli esimerkiksi Kirkkonummella Sigurdsin maatilalla ja Porvoossa. Helmikuun alkupuolella joukko Itä-Uudenmaan ja Helsingin suojeluskuntalaisia vetäytyi Porvoon saaristoon. Pellingin saarella joukot joutuivat taisteluun punakaartilaisten kanssa. Taistelun jälkeen osa valkoisista jäi piilottelemaan Porvoon sisäsaaristoon ja maaliskuussa meren jäädyttyä pakeni Suomenlahden yli Viroon. Osa joukoista pyrki kohti Helsinkiä, mutta suurin osa heistä jäi punaisten vangiksi Helsingin itäpuolella.

Sigurdsin tilalle Kirkkonummelle oli puolestaan kerääntynyt noin viidensadan suojeluskuntalaisen joukko, jotka antautuivat helmikuun loppupuolella punaisten piirityksen jälkeen. Sigurdsin joukoista 467 jäi vangiksi ja punaiset sijoittivat heidät Ruotsalaisen reaalilyseon tiloihin Kruununhakaan.

Liisanpuistikon muistomerkki on pystytetty Pellingin ja Sigurdsin taisteluiden lisäksi Sipoossa, Keravalla ja Siuntiossa kaatuneille suojeluskuntalaisille. Helsingin kaupunginvaltuusto käsitteli ensimmäisen kerran muistomerkin pystyttämistä joulukuussa 1918. Vuonna 1921 paljastettiin arkkitehti Armas Lindgrenin ja kuvanveistäjä Gunnar Finnen tekemä muistomerkki. Gunnar Finne suunnitteli myös Vanhassa kirkkopuistossa olevan saksalaisten sotilaiden hautamuistomerkin sekä Habsburg-höyrylaivan muistomerkin Tähtitorninmäellä.

Pellingin retken muistomerkin punagraniitista valmistetun mieshahmoisen patsaan jalustassa on teksti “In memoriam 1918”. Jalustaan on kaiverrettu 51 Uudenmaan taisteluissa kuolleen suojeluskuntalaisen nimet. Etelän puoleiselle sivulle on kaiverrettu Pellingin joukkoihin kuuluneiden kaatuneiden nimet ja pohjoispuolella on Sigurdsin joukoissa kaatuneet. 16.5.1921 vietetyn voittajien puolella kaatuneiden suojeluskuntalaisten muistomerkin paljastustilaisuutta juhlistettiin puhein, isänmaallisin lauluin sekä seppeleenlaskuin.

Lähteet:

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/pellingin-retken-muistomerkki-gunnar-finne-armas-lindgren/

Sisällissodan valkoisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://vapaussota.com/vapaussodan-muistomerkkeja/

Malmin hautausmaa

Vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden muistopatsas

Sisällissodan ensimmäisten kuukausien ajan – kun Helsinki oli punaisten pääkaupunki – eri rintamaosuuksilla kaatuneita punakaartilaisia haudattiin sankarivainajina helsinkiläisen työväestön perinteiselle kokoontumispaikalle Mäntymäelle. 17.2.-7.4. välisenä aikana sinne haudattiin 146 kaatunutta.

Kun saksalaiset joukot valtasivat Helsingin 11.-13.4. ja valta kaupungissa vaihtui, loppui punaisten kaatuneiden hautaaminen sankarivainajina, sekä Mäntymäen käyttäminen hautauspaikkana. Valkoiset katsoivat hautausmaan olevan laiton, sillä se oli perustettu kirkkolain vastaisesti. Maistraatti ryhtyi kaupunginvaltuuston toimesta siirtämään Mäntymäelle haudattuja Malmin hautausmaalle. Kaivuu- ja siirtotyön suorittivat pääasiassa punavangit.

Malmille haudattiin myös suuri osa Helsingin valtauksen taisteluissa kuolleista punaisista. Kaupungin kaduille ja ympäristön metsiin jääneet sekä sairaaloissa kuolleet punaiset siirrettiin aluksi kaupungin ruumishuoneelle Koleraparakille, josta omaiset saivat käydä hakemassa perheenjäsenensä. Vainajista noudettiin 70, loput haudattiin joukkohautaan Malmille. Kaiken kaikkiaan Malmin hautausmaalle haudattiin vuoden 1918 huhti-kesäkuussa 458 punaista.

Myös Helsingin vankileireillä teloitetut ja kuolleet haudattiin aluksi Malmille. Käytännöstä kuitenkin luovuttiin, sillä Malmille haudatessa jokaisesta vainajasta tuli maksaa hautausmaksu seurakunnalle. Maksun välttämiseksi vainajia ryhdyttiin hautaamaan Santahaminaan, jonne haudattiin yli 1300 vankileireillä kuollutta ja teloitettua. Tämänkin jälkeen Malmille haudattiin vielä noin 30 vankileireillä kuollutta, jotka oli luovutettu omaisille haudattavaksi. Kaikkiaan Helsingin vankileireillä kuolleista 106 haudattiin Malmin hautausmaalle.

Viimeiset vainajat Malmin punaisten joukkohautaan siirrettiin vuonna 1971. Kyseessä olivat Suutarilan Puustellinmetsässä toukokuussa 1918 teloitettujen jäännökset. (ks. Puustellinmetsä)

Sisällissodan jälkeen vainajien omaiset ja toverit hoitivat hautoja talkoovoimin ja vainajia muistettiin hiljaisuudessa. Malmin punaiset vainajat lepäsivät hautausmaalla 25 vuotta ennen kuin heille pystytettiin muistomerkki vuonna 1943. Muistomerkin pystyttämisen teki mahdolliseksi talvi- ja jatkosodan myötä alkanut muutos poliittisessa ilmapiirissä. Muistomerkin teki kuvanveistäjä Aarre Aaltonen.

Vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden muistopatsas on kolme metriä korkea punagraniittinen kivipaasi, johon on kuvattu matalana reliefinä hulmuavaa lippua kantava mies.

Muistopatsaan punagraniittia pidettiin vertauskuvallisesti sopivana materiaalina punaisten muistomerkkeihin. Kiveen hakattu lippua kantava mies kuvastaa vapautta ja sankarillisuutta. Nämä olivat teemoja, joita ei ollut voitu kuvata ennen talvisotaa niissä harvoissa punaisten muistomerkeissä, joita oli jo pystytetty.

Muistopatsaan reliefin alapuolella on teksti: “Tämän kiven pystytti Helsingin ja sen ympäristön työväki vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden muistolle.” Muistomerkki on omistettu myös niille Helsingissä ja sen ympäristössä kaatuneille, joita ei ole löydetty. Sen vieressä on matala hautakivi, jossa muistetaan Puustellinmetsässä teloitettuja ja Malmille siirrettyjä vainajia.

Lähteet:

Laura Kolbe & Samu Nyström: Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva Kustannus 2008.

Liisa Lindgren: Monumentum. Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Karisto 2000.

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Gummerus 2015.

Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Helsingin kaupunginmuseo (Narinkka-sarja) 2008.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/vakaumuksensa-puolesta-henkensa-uhranneiden-muistopatsas/

Puustellinmetsä

Puustellinmetsässä teloitettujen haudan muistokivi

Puustellinmetsän muistokivi on pystytetty metsässä toukokuussa 1918 teloitettujen tapanilalaisten muistoksi. 15.5.1918 Tapanilassa tapahtui ampumavälikohtaus, jonka seurauksena yksi suojeluskuntalainen sai surmansa. Ampumavälikohtauksen ja sitä seuranneiden tapahtumien kulku on epäselvä, mutta seuraavana päivänä paikallinen Malmin suojeluskunta pidätti useita kymmeniä miehiä epäiltynä sekaantumisesta tapahtumiin. Pidätetyistä noin 5-15 miestä vietiin ilman oikeudenkäyntiä Puustellinmetsään 17.5.1918 ja siellä heidät ammuttiin ja haudattiin joukkohautaan, jonka ammutut olivat viimeisenä työnään itselleen kaivaneet. Koska teloitetut edustivat sisällissodan hävinnyttä osapuolta, ei heidän haudalleen pystytetty muistomerkkiä. Vainajien läheiset kuitenkin huolehtivat hautapaikasta.

Toisen maailmansodan jälkeen Malmin työväentalolla toimineet järjestöt ryhtyivät joka toukokuu järjestämään muistojuhlan ja -marssin Tapanilan torilta Puustellinmetsään teloitettujen haudalle. Tapa jatkui vuoteen 1971 asti, jolloin teloitettujen jäännökset siirrettiin Malmin hautausmaalle punaisten joukkohautaan. Malmin hautausmaalla on näille vainajille oma hautakivi, jossa lukee: “Vuoden 1918 Tapaninkylän Puustellin metsään haudatut punakaartilaiset on Helsingin kaupungin ja Entiset Punakaartilaiset ry:n toimesta siirretty tähän v. 1971.”

Vuonna 2011 suutarilalainen Liisa Nordman alkoi ajaa muistokiven saamista vanhalle teloituspaikalle Puustellinmetsään, josta ruumiit oli siirretty Malmille. Paikallisten työväenyhdistysten avustuksella muistomerkki saatiin pystyyn ja paljastettiin 20.10.2012. Paljastustilaisuudessa oli paikalla noin 50 henkilöä ja tapahtumaa juhlistettiin puhein, lauluin ja runonlausunnalla.

Muistomerkki koostuu luonnonkivestä ja siihen kiinnitetystä laatasta, jossa on teksti: “Tässä olleeseen joukkohautaan teloitettiin 15.5.1918 valkoisten toimesta tunnistamattomiksi jääneet 7-10 punaista miestä. Vainajat on vuonna 1971 siirretty Malmin hautausmaalle.” Muistokiveen kiinnitetty laatta varastettiin 2014, mutta se löytyi myöhemmin.

Lähteet:

Helsingin pohjoisten kaupunginosien kaupunkilehti MaTaPuPu:n keräämä tietopankki Puustellinmetsässä teloitetuista ja muistokivestä: http://www.helsinki.fi/kansalaismuisti/matapupu/suutari/historia/1918/muistokivi.htm

Työväenmuseo Werstaan sisällissodan punaisen puolen muistomerkkejä esittelevä sivusto: http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/puustellinmetsassa-teloitettujen-haudan-muistokivi/

Tähtitorninmäki

Habsburg-höyrylaivan muistomerkki

Lokakuussa 1918 saksalainen höyrylaiva S/S Habsburg oli matkalla Suomesta Saksaan mukanaan noin 650 saksalaista sotilasta. Heistä 123 kohtasi loppunsa tällä matkalla, kun laiva ajoi miinaan Hiidenmaan edustalla 15. lokakuuta. Vuonna 1939 S/S Habsburgin onnettomuudessa hukkuneiden muistoksi pystytettiin muistomerkki Tähtitorninmäelle Saksalaisen kirkon lähistölle. Muistomerkillä kunnioitettiin höyrylaivan tuhossa kuolleiden lisäksi kaikkia Suomen sisällissodassa kaatuneita saksalaisia.

Punaista graniittia olevan obeliskin on suunnitellut Gunnar Finne, joka suunnitteli myös Liisanpuistikossa olevan Pellingin retken muistomerkin sekä Vanhassa kirkkopuistossa olevan saksalaisten sotilaiden haudan.

Kaikkia Suomessa kaatuneita saksalaisia sotilaita kiitetään muistomerkkiin kaiverretulla tekstillä: “In Finnlands Erde ruhen 383 für dessen Freiheit in J. 1918 gefallene Deutsche Krieger. Suomen maankamarassa lepää 383 vapautemme puolesta v. 1918 kaatunutta saksalaista soturia. I Finlands jord vilar 383 tyska krigare fallna för vår frihet 1918.

Habsburg-laivan mukana hukkuneita sotilaita muistetaan muistomerkin sivuissa suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi olevilla teksteillä: “Kiitollisesti kunnioittaen Suomen vapauttamiseen 1918 osallistuneen 123 uskollisen saksalaisen aseveljen muistolle – jotka velvollisuutensa täytettyään saivat surmansa Itämeren aalloissa HL Habsburgin tuhoutuessa lokakuun 16 pnä 1918. In memoria liberatorum.”

Lähteet:

Marjaliisa & Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016.

Helsingin taidemuseo HAMin Helsingin julkiset veistokset esittelevä sivusto: https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/habsburg-hoyrylaivan-muistomerkki-gunnar-finne/

Toukola

Fritz Kemskin hauta

Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan alueella Jyrängöntiellä oleva muistomerkki on pystytetty saksalaisen Fritz Paul Kemskin haudalle. Kemski oli Saksan armeijan polkupyöräkomppanian jääkäri, joka kuoli 12.4.1918 saksalaisten vallatessa Helsinkiä punaisilta. Suuri osa Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneista saksalaisista haudattiin Vanhaan kirkkopuistoon yhteishautaan, mutta Kemski haudattiin ennen yhteishautausta. Kemski oli ensimmäinen saksalainen, jonka hautajaiset järjestettiin saksalaisten vallattua Helsingin ja vallan vaihduttua kaupungissa.

Joitakin vuosia hautaamisen jälkeen Kemskin haudalle tuotiin puinen risti Vanhan kirkkopuiston saksalaisten yhteishaudalta. Nykyisin haudalla kohoaa harmaa kivipaasi. “Suomen puolesta kaatuneen” Fritz Kemskin muistopaaden pystytti juhlallisin menoin Vanhankaupungin suojeluskunta 10-vuotispäivänään vuonna 1928. Hautamuistomerkissä on mustalla pohjalla kaiverrettuna saksankielinen teksti: “Hier ruht der deutsche Jäger Fritz Kemski der 1 Radf. Komp. Jägerbat. 2. am,12.4.1918 für Finnland gefallen”.

Lähteet:

Tuomas Hoppu: Vallatkaa Helsinki. Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918. Gummerus 2013.

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003.

Anna Sirola: Kumpula 1918 – mitä Fritz Kemskin hauta kertoo? Kumposti 2/2018. Saatavilla sähköisenä: https://issuu.com/kumposti/docs/kumposti2018_2_4

Seppo Vainio: Saksalaiset kaatuneet sotilaat ja muistomerkit Suomessa 1918. Tikkurilan kopiopalvelu 2009.

Kumpulan kaupunginosasivuston artikkeli Fritz Kemskin haudasta: http://kumpula.info/kumpulan-historia-mainmenu-136/tietoa-kumpulasta-mainmenu-946/12-fritz-kemskin-hauta-mainmenu-956