Työläisasutuksen synty Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle oli teollistumisen seuraus mutta myös edellytys. Kasvavat teollisuuslaitokset tarvitsivat runsaasti työvoimaa, jota saatiin erityisesti Uudenmaan ja Hämeen maaseudulta. Kaupunkiin työn perässä muuttivat varsinkin tilattomat nuoret, jotka sijoittuivat erilaisiin tehdas-, satama-, rakennus- ja palvelualan tehtäviin.
Kaupunki ei ollut osannut varautua työväestön joukkomuuttoon, ja pian asumiskustannukset ja asuntopula nostivat asumisen hinnan asemakaavoitetuilla alueilla työväestön ulottumattomiin. Niinpä teollisuuden nopeasti kasvavan työvoiman tarpeen tyydyttämiseksi päätettiin luovuttaa Kallion, Alppiharjun ja myöhemmin Vallilan alueella olevat huvilatilat asuntotonteiksi. Tonttien hinnat pidettiin alhaisina mm. tinkimällä kaupungin rakennusjärjestyksen säännöksistä.
Aluksi tehtailijat rakennuttivat huvilatonteille kaksikerroksisia puutaloja työläistensä asuinrakennuksiksi. Asunto kuului työsuhteeseen luontoisetuna ja oli merkittävä osa työläisen palkkaa. Alueen väkiluku kasvoi teollisuuden vanavedessä nopeasti: vuonna 1850 asukkaita oli ollut noin 270, vuonna 1870 heitä oli jo 1 090 ja vuonna 1900 peräti 21 731.
1880-luvulle tultaessa työväenasunnoista alkoi olla huutava pula, ja myös rakennusten kellarit ja ullakot otettiin asuinkäyttöön. Samalla asutus alkoi levitä Hämeentien länsipuolelle, kun yksityiset talonomistajat alkoivat rakentaa Kallioon Linjoille ja Harjuun vuokrataloja, joissa oli tiilistä tai kivestä tehty sokkelikerros liikehuoneistoille ja sen päällä puinen asuinkerros.
Kallion vuokrakasarmeissa asuttiin ahtaasti. Yhdellä tontilla, yhteisen sisäpihan ympärillä oli yleensä kaksi tai kolme rakennusta. 1900-luvun alun Kalliossa tällaisessa korttelissa asui keskimäärin sata henkeä. Melkein jokaisessa asunnossa oli alivuokralaisia, ja tyypillisesti yhdessä ns. hellahuoneessa asui kokonainen perhe, tilastojen mukaan noin neljä henkeä.
Piirroksen esittämässä huoneessa oli vain lämmitykseen tarkoitettu uuni, jota ei ollut tarkoitettu ruuan valmistukseen. Ruoka kypsennettiin keittoastiassa kolmijalan päällä, mikä oli hankalaa. Siksi lämmintä ruokaa syötiin harvoin ja se oli joko puuroa tai muhennosta, jota saattoi valmistaa alkeellisissa oloissa. Ruoka oli lähinnä leipää ja sen päälle mahdollisuuksien mukaan voita tai laardia. Heikki Waris kertoo tutkimuksessaan, että työläislapset kävivät päivällä viemässä isilleen kahvia ja ruokaa, usein pelkkää leipää, jota nämä söivät tehtaan pihalla tai rakennustyömaalla. Työpaikkaruokailua ei vielä ollut, tai jos oli, siihen ei ollut varaa niillä, jotka olisivat sitä eniten tarvinneet. Sen sijaan työpaikalla usein skramlattiin eli kerättiin kokoon rahaa yhteistä viinaa varten, ja jonkun lapsi lähetettiin sitä ostamaan. Eipä ihme, että aliravitsemus oli ongelma 1800-luvun työläisyhteisössä.
Mikäli huoneessa oli hellakakluuni eli keittosyvennyksellä ja -tasolla varustettu kaakeliuuni, tilanne oli huomattavasti parempi.
Vieri viereen rakennetut puutalot olivat myös alttiita tulipaloille. Lähin paloasema sijaitsi 1890-luvulle saakka Kruununhaassa, eikä hevosrattailla liikkunut palokunta ehtinyt etenkään kelirikon aikaan ajoissa palopaikalle. Lisäksi sammutustöitä vaikeutti vesijohtoverkon puute, joten tulipalot olivat usein tuhoisia ja vaativat toisinaan myös ihmishenkiä.
Asuminen työläiskortteleissa oli paitsi ahdasta myös heikkotasoista. Asunnot olivat kosteita ja vetoisia. Pihan perällä oli puukorttelin yhteinen ulkohuone ja sen takana avotunkio. Pihat ja kadut olivat pääasiassa kiveämättömiä ja märällä kelillä liejuisia. Epähygieenisissä ja ahtaissa oloissa, viemäreiden ja likakaivojen puuttuessa, tartuntataudit, kuten lavantauti, levisivät helposti.
Vaikka vesijohtoverkon rakentaminen Helsinkiin oli aloitettu jo 1880-luvulla, oli monissa Sörnäisten alueen pihoissa vielä vuonna 1900 yhteinen kaivo tai pahimmillaan vesitynnyri. Kaivojen vedenlaatu oli 1900-luvun vaihteessa yleisesti huono. Kaivon läheisyydessä sijainneet käymälät ja tallit aiheuttivat sen, että kaivovedestä saattoi löytyä ulostebakteereja. Yhteiskäytössä olleisiin kaivoihin saatettiin heittää myös jätteitä ja jopa eläinten raatoja.
Parannusta työläisten asuinoloihin
Hyväntekeväisyysliikkeen piirissä alettiin 1850-luvulla kiinnittää huomiota työväen kurjiin asuinoloihin. Tuolloin huomion kohteena olivat kantakaupungin työläiset, joiden saastaiset asumukset sijaitsivat kaupungin silloisilla kaavoittamattomilla reuna-alueilla, kuten nykyisellä Katajanokalla ja Punavuoressa. Tunnetuimpia työväen asuinolojen parantamisen puolestapuhujia oli Zacharias Topelius. Helsingfors Tidningar -lehden toimittajana hän kartoitti Helsingin rouvasväenyhdistyksen pyynnöstä köyhien asuinoloja ja arvosteli niitä ankarasti artikkeleissaan 1858 ja 1859. Topelius esitti, että asuntokurjuus johtaa vakaviin yhteiskunnallisiin seurauksiin. Nykyään ajatellaan yleisesti, että kunnollinen asunto on ihmisoikeus ja edellytys yhteiskuntaan sopeutumiselle, mutta näkemys ei ole aina ollut itsestään selvä.
Työväenyhdistykset alkoivat 1850-luvulla ajaa asuntoasiaa. Helsingin Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Viktor Julius von Wright oli tunnetuimpia asuntoaktivisteja, ja hänen mielestään työläisen olisi hyvä omistaa oma asuntonsa, koska silloin hän sitoutuisi paremmin kotiinsa ja työhönsä. Perhe oli yhteiskunnan perusyksikkö, joka ei voi kukoistaa surkeissa asuinoloissa. Ajatukset saivat aikaan käytännön toimintaa: alettiin perustaa erityisiä työväen asunto-osakeyhtiöitä. Niin sanottuja sadan markan villoja rakennettiin puusta nykyiseen Punavuoreen, Kamppiin ja Alppilaan, ja ne toivat työväen asunto-oloihin huomattavaa parannusta.
Väinö Tannerin vanhemmat muuttivat Alku-yhtiöön vuonna 1888 pojan ollessa noin 7-vuotias. Tanner muisteli, että kukin asunto käsitti noin 30 neliömetrin kokoisen kamarin, 18-neliöisen keittiön sekä eteisen ja siihen kuului myös pinta-alaltaan vastaavat vintti ja halkokellari sekä erityinen lämmin juures- ja perunakellari. Keittiössä oli kunnollinen hella ja uuni sekä vesijohto ja viemäri. Kaasua ja sähköä ei ollut. Kuhunkin asuntoon oli oma sisäänkäynti, josta pääsi porraskäytävään tai porstuaan. Lyhyen portaikon yläpäässä oli eteisen ovi, jonka luona oli peräti soittokello. Työläisperheillä ei kuitenkaan ollut varaa näin tilavaan asumiseen vaan kamari vuokrattiin talvikaudeksi esimerkiksi herrasväen nuorukaiselle eli ylioppilaalle ja omistajaperhe majoittui itse keittiöön.
-
Ruotsissa syntynyt pika-ajuri Anton Berndtson (1842–1911) asui perheineen Vaasankatu 20:ssä. Hänellä oli kahdeksan lasta, joista Anton Julius (1875–1961) oli valokuvaaja ja kemigrafi. Oikealla näkyy perheen kotitalo tontilla Harju 24. Ei ole tietoa, oliko talo pika-ajurin rakentama, mutta hänen perhettään siinä asui 1930-luvulle asti, jolloin talo purettiin. Kuvaaja: Helsingin kaupunginmuseo / Julius Berndtson -
Pika-ajuri Anton Berndtsonin kodin kamari noin vuonna 1900 osoitteessa Harju 24 (Vaasankatu 20). Kysymyksessä ei ole majapaikka, jossa on vain välttämättömät huone- ja tarvekalut, vaan huolella vaalittu koti, jossa on tilaa niin viherkasveille kuin suurmiesten painokuville. Kuvaaja: Helsingin kaupunginmuseo -
Pika-ajuri Anton Berndtsonin kodin keittiö noin vuonna 1900 osoitteessa Harju 24 (nykyinen Vaasankatu 20). Puuhellan päällä on spriikeitin nopeaa kahvinkeittoa varten. Oikealla seisovista ämpäreistä huomaa, että vesi ja viemäri sijaitsevat ulkona tai kellarissa. Kuvaaja: Helsingin kaupunginmuseo
Lähteet
Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja 1905.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Rönkkö, Marja-Liisa & Lehto, Marja-Liisa & Lönnqvist, Bo: Koti kaupungissa. 100 vuotta asumista Helsingissä. Tammi 1986.
Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Osa I & II. Helsinki. 1932 & 1934.
