Kallio

Kallion varhainen kehitys

Vielä 1800-luvun alussa Kallion alue oli Helsingin kaupungin ulkopuolista, lähes asumatonta, kallioista takamaata, jonka läpi kulki Itäinen Viertotie, nykyinen Hämeentie. Kaupungin väkiluvun kasvaessa alkoi asutus levitä varsinaisen kaupungin ulkopuolelle. Kaupunki päättikin jakaa omistamansa alueet Pitkästäsillasta ja Töölönlahdesta aina Vanhaankaupunkiin ja Vantaanjokeen asti 1840-luvulla vuokra-alueiksi. Itäisen Viertotien vasemmalla puolella oli Kallion (Berghäll) alue, jonka vieressä sijaitsivat Kaiku ja Surutoin. Siltasaaren ja Töölönlahden pohjoisperukan välille sijoittuivat Eläintarhan huvilapalstat nro 38–41, joiden takana oli edellisiä laajempi Alppila. Kallion pohjoispuolinen alue oli vuokrattu viljelysmaiksi (ns. Janssonin viljelykset).

Kallioon kohosivat 1850- ja 1860-luvuilla ensimmäiset asuintalot, jotka olivat pääasiassa yksityisten henkilöiden perhetaloja, huviloita tai pienten tehtaiden työväenrakennuksia. 1800-luvun jälkipuolella Helsingin väkiluku alkoi teollistumisen seurauksena kasvaa nopeasti ja uusia teollisuuslaitoksia syntyi runsaasti. Niiden sijoittuminen ohjattiin Sörnäisten ja Kallion suunnille. Suuri osa maaseudulta muuttaneesta väestä ansaitsi elantonsa ruumiillisella työllä muodostaen uuden yhteiskuntaluokan, kaupunkilaistyöväen. Itäisen Viertotien varteen nykyisen Kurvin tuntumaan nousi asuintaloja, joista suurimmat olivat työväen vuokra-asunnoiksi vuosina 1875–76 rakennetut Suruttomain huvilat eli ”puulaakivillat”. 

Linjojen puukaupunginosan synty

Vuonna 1886 vapautui vuokrasopimuksestaan suurin ja nimensä mukainen huvila-alue, Berghäll (Kallio). Aluetta koskevan tonttijakoehdotuksen ("förslag till indelning i mindre tomter") laati kaupungininsinööri Otto Ehrström vuonna 1887. Ehdotuksen mukaisesti Kallio ja sen naapurialueet, Kaiku ja Surutoin, jaettiin säännöllisiin, suorakaiteen muotoisiin kortteleihin. Aikakaudella vallinneen ihanteen mukaisesti kadut eli ”linjat” oli vedetty suoraviivaisesti, jyrkimpiäkin rinteitä pitkin Itäisestä Viertotiestä Josafatin laaksoon saakka. Alkuperäisessä jaotuskaavassa oli yhdeksän linjaa, joista Kallion huvila-alueella sijainneet viisi ensimmäistä toteutettiin. Kaiun ja Suruttomain katujen rakentamisen estivät tuolloin voimassa olleet vuokrasopimukset (Kaiku vuoteen 1906, Surutoin vuosiin 1909 ja 1923 asti). Linjojen nykyinen korttelirakenne ja katuverkko perustuvat pääpiirteiltään jakokaavaan.

Asutus levisi nopeasti Itäiseltä Viertotieltä pohjoiseen ja saavutti Linjojen alueella nykyisen laajuutensa 1800-luvun loppuun mennessä. Tontit vuokrattiin rakentajille. Asutuksen nopeaan leviämiseen vaikutti Kallion maantieteellinen asema: seudulla sijaitsi useita tehtaita sekä Sörnäisten satama- ja varastoalue asuntoa tarvitsevine työntekijöineen sekä hyvät liikenneyhteydet muuhun Helsinkiin. Samaan aikaan kaupunkiin vakiintuivat porvarien ja työväestön asuinalueet.

Kallion rakentamista ohjasi vuonna 1889 hyväksytty asemakaava-alueen ulkopuolella olevia ns. asuntohuviloita koskeva rakennusjärjestys. Se oli asemakaavaa sallivampi rakennustavan ja -materiaalien suhteen. Kallioon sai rakentaa yksikerroksisia puutaloja tai kaksikerroksisia taloja, mikäli alakerta rakennettiin kivestä. Viranomaisen luvalla sai rakentaa korkeammankin puurakennuksen. Puutalot sai lisäksi rakentaa lähemmäksi toisiaan kuin muualla kaupungissa. Sisäänkäynnit asuntoihin järjestettiin tavallisesti pihan puolelta. 

Muuttoliike, asukkaiden vähävaraisuus ja asukasluvun nopea kasvu näkyivät ahtaina asumisoloina; Kallion pienissä asunnoissa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yli neljä asukasta yhtä huonetta kohden. Tämän lisäksi asunnoissa asui tilapäisluontoisesti ns. asukkeja.

1900-luvun vaihteessa alettiin rakentaa työmiesten varoilla perustettuja työväenasunto-osakeyhtiöitä, joissa työmiehet asuivat omissa kodeissaan. Ensimmäiset olivat syntyneet Ruoholahdenkadulle (Taimi vuonna 1887 ja Alku 1888). Kallion ensimmäinen työväen-asuntoyhtiö Askel vihittiin käyttöön vuonna 1890 Toisen ja Kolmannen linjan välissä olevalle alueelle. Kun vuoden 1897 valtiopäivillä hyväksyttiin ehdotus työväenasuntoyhtiöille myönnettävistä halpakorkoisista valtiolainoista, perustettiin sen jälkeisinä vuosina useita yhtiöitä. Suurin osa Kallion yhtiöistä sijoittui Linjojen loppupäähän (kuva). Useat työväenasuntoyhtiöiden nimet huokuvat kalevalaista ajan henkeä. Kun valtion lainatoiminta lakkasi vuonna 1904, asuntorakennustoiminta hiipui. 

Nykypäivään on jakokaavan ajalta säilynyt muutamia kivirakennuksia, joita ovat Panttilainakonttori (1894) Toisella linjalla, Sokeainkoulu (1898) ja Diakonissalaitoksen korttelin ensimmäiset rakennukset. Säilyneitä puutaloja löytyy Toisen linjan varrelta korttelista 302, jossa ovat ”tornihuvila” (1893) ja Barnavårdsföreningen i Finland rf. -lastenhoitoyhdistyksen rakennukset (1898–1905).

Eläintarhan huvila-alue

Eläintarhan alueen kehittyminen alkoi 1800-luvun puolivälissä, kun Kaivopuiston isänä tunnettu Henrik Borgström vuokrasi alueen ja perusti puistoyhtiön. Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie valmistui vuonna 1862. Rautatien takia puistoyhdistys tilasi ruotsalaiselta arkkitehdilta Knut Forsbergilta suunnitelman Pitkänsillan ja Eläintarhan välistä aluetta varten. Forsbergin suunnitelma poikkesi tuolloin vallinneesta ruutukaavasommittelusta muodostaen asemakaavallisen kontrastin viereiselle Linjojen alueen ruutukaavalle. Kun vuokrasopimus puistoyhtiön kanssa päättyi, kaupunki lunasti Forsbergin suunnitelman huvila-alueista ja alkoi vuokrata niitä.

Huviloiden rakentaminen alkoi 1870-luvulla. Huvilat rakennettiin ympärivuotiseen asuinkäyttöön, ja useimmat niistä olivat puisia ja pitsikoristeisia. Rautatien länsipuolen neljä puuhuvilaa ovat säilyneet ja ovat nykyisin pääasiassa asuin- ja taiteilijakäytössä. Rautatien itäpuolen asuinkäytössä olleista huviloista viisi on purettu. 

Kaupungistumisen ja teollistumisen aikoihin heikossa asemassa olevia pyrittiin auttamaan vapaaehtoisvoimin. Ylä- ja keskiluokan naiset järjestäytyivät mm. rouvasväenyhdistyksiksi ja perustivat erilaisia kouluja ja laitoksia. Helsingissä moni niistä sijoittui Eläintarhan huvila-alueelle ja sen lähistöön. Laitoksia sijoitettiin kolmelle rautatien itäpuoliselle huvilatontille. Laitoksista yksi purettiin 1960-luvulla rautatiealueen levennyksen yhteydessä. Varsinaisten huvila-alueiden viereen muuttivat Diakonissalaitos vuonna 1897 ja Raajarikkoisten auttamisyhdistys Alppikadun varrelle vuonna 1897. 

Asemakaava tuo kivikaupungin

Kallion asemakaavan laadinta liittyy Suomen kaavoitushistorian taitekohtaan: insinöörikaavoituksen arvosteluun ja Camillo Sitten kaupunkisuunnitteluoppien omaksumiseen. Asemakaavan kaupunkirakennustaiteelliseksi oppaaksi valittiin arkkitehti Gustaf Nyström. Nyströmin tuella laaditun 11. ja 12. kaupunginosien kaava vahvistettiin vuonna 1901. Samalla Kallio liitettiin kaupungin asemakaavoitettuun alueeseen Helsingin yhdentenätoista kaupunginosana. Asemakaava mahdollisti vuokratonttien myynnin talonomistajille. Kallioon nykyisin kuuluva Siltasaari oli saanut asemakaavan jo vuonna 1893. 

Asemakaava käsitti Sörnäisten satamaan ja Rautatieasemalle johtavien junaratojen välisen alueen. Ratoja reunustavien tehdaskorttelien ja Eläintarhan puiston välille muodostettiin asuinalue, jota jäsensivät kolme toria (Hakaniementori, Harjutori ja Helsingintori) ja keskeisellä paikalla sijaitseva kirkko. Unioninkadun linjaus jatkui esplanadipuistojen ja julkisten rakennusten monumentaalisommitelmana nykyiselle Sturenkadulle saakka. Jakokaavaan verrattuna nykyisen Torkkelinmäen alueen maastonmuotoja seurasi sokkeloinen katuverkko, ja myös Linjojen alueella tehtiin pieniä muutoksia katuverkostoon.

Kaava määritteli tontin rajat, ei niiden sisällä tapahtuvaa rakentamista. Kun asemakaava oli vahvistettu, astui Kalliossa voimaan Helsingin 1895 rakennusjärjestys, joka sisälsi määräykset rakennusoikeuden laajuudesta. Suuren rakennusoikeuden takia kivitalojen pihasiivet olivat tyypillisiä, ja niihin oli ahdettu pimeitä asumuksia. Kivitaloissa kerroksia sai olla aukeilla paikoilla viisi ja muualla neljä.

Asemakaavan mukaisesti rakentaminen painottui kivitaloihin. 1900-luvun alkupuolella arkkitehtuurityylinä oli jugend ja siihen läheisesti liittyvä kansallisromantiikka. Ajan julkisista rakennuksista ovat säilyneet Rukoushuone (1905), Kallion kansakoulu (1910, nykyinen ala-aste), poliisiasema (1908, nykyisin osa Kallion lukiota), kirkko (1912), kirjasto (1912) ja puhelinkeskus (1915). Säilyneitä asuinkivitaloja on etenkin Karhupuiston ympäristössä ja Hämeentiellä. 

Kallion 1900-luvun alkupuolen kaavamuutoksista merkittävin kohdistui vuonna 1914 Torkkelinmäen alueen keskiosaan. Alue kaavoitettiin osittain kolmikerroksiseksi avointa rakennustapaa noudattavaksi. Torkkelinmäkeä käsitellään tarkemmin toisessa artikkelissa.

Helsingin rakennusjärjestys uusittiin vuonna 1917. Kerroksia sai olla pääkaduilla seitsemän ja sivukaduilla kuusi. Rakennusjärjestyksen myötä Kallioon rakennettiin 1920-luvulla aikaisempaa suurempia rakennuksia. Rakennustyyli vaihtui klassismiksi ja rakentamiseen liittyivät kaupunkikuvan yhtenäisyyteen tähtäävät julkisivukaaviot, joita Kalliossa laadittiin lähinnä Torkkelinmäelle.

Merkittäviä julkisia rakennuksia olivat Seurakuntatalo (1926, nykyinen Kallion seurakuntatalo), Työväenopisto (1927), Kallion yhteiskoulu (1929, nykyinen Kallion lukio) ja Helsingin teollisuuskoulu (1930). Asuinrakennuksia toteutettiin etenkin Torkkelinmäen alueelle ja niiden yhteydessä lisääntyivät perustajaurakoitsijoiden eli grynderien käynnistämät rakennushankkeet. Grynderi osti tyhjän tontin tai purettavan kiinteistön, perusti asunto-osakeyhtiön, urakoi rakennukset ja myi osakkeet asunnonostajille. Muista toimijoista asuinrakentamista edisti etenkin Osuusliike Elanto, joka mm. aloitti Neljännen ja Viidennen linjan välissä olleen laajan tonttinsa rakentamisen. Yksittäisestä 1920-luvun rakennuskompleksista merkittävä on kahdessa vaiheessa valmistunut Arena-talo. 

Saneeraus tuhoaa puukaupungin

Kallion rakennetun ympäristön muutosta 1930–80-luvuilla kuvaa käsite saneeraus, joka tarkoitti uudisrakentamista vanhaa, pääosin puutalovaltaista rakennuskantaa purkamalla. Saneeraus kytkeytyi funktionalismin aatteisiin, johon liittyivät ajatukset rakennusten aikaisempaa avoimemmasta asemakaavallisesta sijoittamisesta, asuntojen valoisuudesta ja asukkaiden tasa-arvosta. Etenkin Linjojen alue koki valtavan muutoksen, kun vanhat puutalot purettiin modernien kivitalojen tieltä. Myös Eläintarhan huviloita purettiin Kallion virastotalon, kaupunginteatterin ja rautatiealueen levennyksen tieltä. 1980-luvulta eteenpäin Kalliossa yleistyi puolestaan säilyttävä saneeraus, joka tarkoitti vanhojen rakennusten kunnostamista ja asumistason nostamista.

Saneerauskauden jälkeiset muutokset kaupunkikuvassa ovat toistaiseksi jääneet vähäisiksi. Näitä ovat Porthaninkadun ja Siltasaarenkadun kulmaan rakennettu Lyyra-kortteli (2023–2024) ja 1920-luvun klassisimmista vaikutteita saanut asuintalo (2023) Kaarlenkadun varrella. Muutokset ovat toteutuneet purkamalla niiden tieltä 1980-luvulla rakennettuja kivitaloja.

Kirjallisuus

Koskinen, Juha. Kallion historia. Helsinki: Kallio-Seura r.y. – Sörkan Gibat 1990.

Kuoppamäki-Kalkkinen, Riitta. Kaupunkisuunnittelu ja -rakentaminen Kalliossa 1880–1980. Teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun laitoksen arkkitehtiosaston julkaisuja A 30: Espoo 1984.

Mäkelä, Mika. Uudistuva Kallio – saneerauksen ihanteet ja todellisuus 1933–1986. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto 2022.

Nenonen, Kaija ja Toppari, Kirsti. Herrasväen ja työläisten kaupunki. Helsingin vanhoja kortteleita 2. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö 1983. Lähteet

Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. (2., tarkistettu painos (1. painos 1932)) Helsinki: Weilin + Göös, 1973.

Åström, Sven-Erik. ”Kaupunkiyhteiskunta murrosvaiheessa”. Teoksessa Helsingin kaupungin historia IV:2, ajanjakso 1875–1918. Helsinki 1956.