Lapsenpäästäjistä kätilöihin

Suomessa terveydenhuolto alkoi kehittyä 1600-luvulta lähtien, jolloin partureista tuli välskäreitä ja kätilöitä. Ensimmäiset viralliset kätilöitä koskevat määräykset Ruotsi-Suomessa sisältyvät vuoden 1571 kirkkojärjestykseen, vuoden 1686 kirkkolakiin ja vuoden 1688 lääkintöasetukseen. Ensimmäinen kätilöohjesääntö vuodelta 1711 määräsi kätilötutkinnon suorittamisesta Tukholman Collegium Medicumissa. Kätilön ammatin harjoittaminen kiellettiin muilta kuin laillistetun tutkinnon suorittaneilta, mutta vaatimusta ei ollut mahdollista toteuttaa käytännössä vielä pitkään aikaan. Perinteiset lapsenpäästäjät auttoivat tavallisimmin synnytyksissä. 

Kätilöiden koulutus vauhdittui Tukholmassa 1750-luvulla. Koulutusta varten perustettiin lapsenpäästöopin professuuri ja annettiin määräys, että jokaiseen pitäjään oli hankittava kätilö. Tukholmaan perustettiin vuonna 1755 ensimmäinen synnytyslaitos, jossa annettiin lapsenpäästökoulutusta. Helsingissäkin oli koulutettu kätilö jo vuonna 1753. 

Helsingissä kätilötilanne vaihteli, ja kaupungissa toimi 1810-luvulla kaksi maistraatin laillistamaa kätilöä. Koulutettujen kätilöiden määrä Suomessa lisääntyi, kun ensimmäinen oma kätilöiden koulutuslaitos perustettiin Turkuun vuonna 1816. Kätilöopetus siirtyi Helsinkiin yliopiston yhteyteen vuonna 1833 ja siitä vastasi kirurgian ja lapsenpäästöopin professori. Uusi synnytyslaitos valmistui samaan aikaan Kliinisen instituutin yhteyteen. Tartuntatautien takia synnyttämistä laitoksella pidettiin kotisynnytystä vaarallisempana. Lapsivuodekuumeen ja hygienian keskinäinen riippuvuus ymmärrettiin vasta vuosisadan lopulla bakteriologian kehittyessä. 

Vuoteen 1850 mennessä kätilöitä oli koulutettu jo noin 170, joista työssä oli noin 100. Uusi kätilöohjesääntö, ”Keisarillisen Majesteetin uudistettu armollinen Ohje-Säännöstö lastenmuorille eli kätilöimille Suomessa”, astui voimaan vuonna 1859. Kätilöiden koulutus muuttui kaksivuotiseksi, ja sitä piti antaa sekä suomeksi että ruotsiksi. Koulutusuudistuksella kätilöiden toimialaa laajennettiin sukupuolitautien hoitoon ja rokotuksiin. Heille turvattiin viranhoidossa vapaa asunto ja lämmitys, tietty palkka rahana tai luontoistuotteina sekä ilmaiset kyydit ja ylläpito hoitotapahtumien yhteydessä. Kätilöiden toimenpidetaksat vaihtelivat potilaiden mukaan niin, että varattomat saivat ilmaista palvelua, työväestö, torpparit ja muut vähävaraiset maksoivat perustaksan, varakkaammat tilalliset ja käsityöläiset kaksinkertaisen ja varakkaat talonpojat ja säätyläiset nelinkertaisen taksan. 

Vuodesta 1878 Helsingissä toimi vain yksi terveyslautakunnan valitsema kaupunginkätilö, jolle luotiin oma ohjesääntö vuonna 1895. Hänen maksuttomia palvelujaan käytettiin vain vähän, sillä kaupungissa oli 1890-luvulla noin 70 tutkinnon suorittanutta kätilöä. Kätilöiden määrä kaupungissa alkoi vähentyä sairaalasynnytysten lisääntyessä 1900-luvun alusta lähtien.

Rokotustoimintaa varten koko maahan pestattiin 76 kätilöä, joille maksettiin korvausta valtion varoista. He toimivat lääkintöylihallituksen, piirilääkärien ja papiston valvonnassa.

Kätilökoulutus siirtyi vuonna 1878 Helsingin yleisen sairaalan yhteyteen uuteen ja ajanmukaiseen lapsenpäästölaitokseen. Kätilöiden määrä kasvoi 1860-luvulta lähtien. Osoitekalenterin mukaan vuonna 1859 Helsingissä toimi 10 kätilöä ja vuonna 1861 jo 21 kätilöä. Lääninsairaaloiden yhteyteen oli vuodesta 1865 perustettu pieniä synnytyslaitoksia, joissa oli kaksi vapaavuodetta köyhiä, naimattomia synnyttäjiä varten. Varsinaisten synnytyslaitosten määrä kasvoi todella hitaasti, sillä vuoteen 1880 asti niitä oli vain yksi, vuonna 1900 laitoksia oli viisi, mutta sitten vuonna 1920 laitosten määrä olikin jo 29. 

Koulutettua synnytysapua sai 7,3 % synnyttäjistä vuonna 1880, ja näistä kätilön apua sai 5,9 %. Vuonna 1900 vastaavat luvut olivat 25,9 % ja 22,2 %. Vuonna 1920 synnytysapua sai 44,6 % synnyttäjistä, joista kätilön avustamia oli 34,4 %. Helsingin osoitekalenterin mukaan vuonna 1900 pääkaupungissa toimi 67 kätilöä eli noin 10 % koko maan 650 kätilöstä. Lääkintöhallitukseen saapuneiden ilmoitusten mukaan vuonna 1915 Helsingissä toimi enää 35 kätilöä, mikä oli vain viitisen prosenttia koko maan kätilöistä. Tämä johtui siitä, että synnytykset siirtyivät sairaaloihin. 

Kätilöopetusta uudistettiin vuoden 1926 asetuksella. Koulutukseen otettiin mukaan äitiyshuoltokurssi käytännön harjoitteluineen. Kätilöoppilaitos itsenäistyi lopullisesti uudella asetuksella vuonna 1934, kun se siirrettiin suoraan lääkintöhallituksen alaiseksi oppilaitokseksi, jolla oli oma synnytyslaitos. Kätilöiden koulutusaika piteni kahteen vuoteen, ja uutena oppiaineena tuli äitiysneuvonta, jota varten laitokselle perustettiin oma äitiysneuvolakin. Lakisääteinen äitiyshuolto kehittyi voimakkaasti 1930- ja 1940-luvuilla. Kätilöt liitettiin entistä selkeämmin äitiyshuoltotyöhön. Vuonna 1938 enää vain kymmenen kätilöä oli jättänyt toimintailmoituksensa Helsingistä. Samaan aikaan Helsingissä toimivien lääkärien määrä oli jo 532. Lääkärin johtamat äitiys- ja lastenneuvolat tulivat pakollisiksi kaikissa kaupungeissa, kauppaloissa ja kunnissa vuonna 1949. Vuonna 1945 lääkärit tai kätilöt hoitivat yli 90 % synnytyksistä, joista puolet tapahtui sairaaloissa. Sairaalaverkon kasvaessa synnytyksetkin siirtyivät sairaaloihin. 1960-luvulle tultaessa lähes kaikki synnytykset tapahtuivat ammattihenkilöstön avustuksella ja enää vain 3 % synnytyksistä tapahtui kotona.

Vuonna 1972 kansanterveyslailla virkanimike kätilö lakkautettiin perusterveydenhuollossa ja kätilöiden sekä terveyssisarten virat muutettiin terveydenhoitajien viroiksi. Kätilö-nimi koulutusammattina tuli jälleen käyttöön 1980-luvulla ja se pätevöitti avoterveydenhuollon ja sairaalakätilön sekä naistentautien sairaanhoidon tehtäviin. Uusi koulutus kesti 3,5–4,5 vuotta pohjakoulutuksen mukaan. 

Teksti on osa laajempaa artikkelia, joka on julkaistu teoksessa Helsinki Helsingfors: Historiallinen kaupunkikartasto. Historic towns atlas (toim. Marjatta Hietala, Martti Helminen, Merja Lahtinen). Helsingin kaupunki, Tietokeskus, 2009 (painopaikka Hämeenlinna, Kariston Kirjapaino).