Lemmikkejä ja loisia

Ihmisen seurana saloilla ja salongeissa

Ihmisen vanhin kotieläin, sudesta kesytetty koira, tuli Suomeen ensimmäisten jääkauden jälkeisten asukkaiden mukana noin 9000 eaa. Alkuun koiraa käytettiin metsästyksessä ja vetoeläimenä, kenties myös lihakarjana ja turkiseläimenä. Myöhemmin koiran tehtävänä on ollut vuosituhansia talon ja karjan vartioiminen. Lemmikkikoiria oli vain ylhäisimmillä ennen 1800-lukua, jolloin seurakoirat alkoivat yleistyä.

Tunnettu helsinkiläinen seurapiirikaunotar ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Aurora Karamzin rakasti koiria, etenkin Šamil-italianvintti­koiraa, jonka hänen miehensä toi Tbilisistä Kaukasukselta. Se sai nimensä kuuluisan tšerkessikapinallisen mukaan. Kun Šamil kuoli 1860, Aurora hautasi sen Hakasalmen huvilan puutarhaan ja laittoi haudalle pienen kivilaatan, joka on siellä yhä. Muistoksi hän maalautti koirastaan muotokuvan. Auroran myöhemmistä koirista on valokuvia, koska 1800–1900-lukujen vaihteessa oli muotia kuvauttaa lemmikki ateljeessa.

Koirat omilla teillään

Koirat juoksivat ennen vapaina pitkin kaupunkia. Joskus ne kävivät pikkulasten kimppuun, minkä takia helsinkiläisiä käskettiin jo 1700-luvulla pitämään isot ja vihaiset koirat kiinni – tosin huonolla menestyksellä.

1800-luvun alkupuolella karanneista koirista alettiin ilmoittaa lehdissä. Salaneuvos Walleen (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)omisti hienon metsästyskoiran, joka karkaili usein. Kun hän lupasi koiran löytäjälle hyvän palkkion, hänen kotiinsa Hakasalmen huvilaan tuotiin jos jonkinlaisia piskejä palkkion toivossa. Koirarotuja kun ei vielä silloin juuri tunnettu.

Helsingin koirat pantiin kuriin 1860-luvulla, kun pelättiin sairaiden eläinten puremista ihmisiin tarttuvaa raivotautia (rabies). Koirille piti laittaa kaulapanta, jossa oli omistajan nimi ja osoite, ja mätäkuussa vielä kuonokoppa. 1870–80-luvuilla kulkukoirat hävitettiin ja rotukoiria alettiin arvostaa ja kasvattaa. Raivotautiin keksittiin 1880-luvulla rokote, ja sairaus saatiin ennen pitkää katoamaan Suomesta.

Aina vuoteen 1945 asti koirat saivat kulkea Helsingissä ilman hihnaa. Nykyään järjestyslaki (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)velvoittaa pitämään koirat hihnassa ja keräämään niiden ulosteet. Samaisen lain mukaan kissoja ei saa päästää vapaasti kuljeskelemaan.

Hiirien ja pikkulintujen kauhu

Helsingissä lienee ollut kissoja alusta alkaen, koska kissat olivat ennen tärkeitä hyötyeläimiä. Niiden tehtävä oli jahdata aittojen viljaa himoitsevia hiiriä ja rottia. Kun arkeologit tutkivat Helsingin keskustassa Snellmaninkatu 4–6:n pihan alla säilyneitä 1600-luvun navetan jäännöksiä, he löysivät myös kissojen luita. Lämmin navetta oli kissojen koti. Muuten ne saivat kuljeskella omilla teillään, mikä oli pikkulintujen kannalta valitettavaa.

Liikenteen vilkastuessa ja raivotaudin uhatessa kissojen vapaa liikkuminen kiellettiin kaupungissa 1870-luvulla. Kissoja alettiin pitää sisällä kodeissa lemmikkeinä. Jos Titi, Pia, Masti, Nisu tai Mikko karkasi, laitettiin ilmoitus lehteen.

Suomalaiset kissat olivat vuosisatoja kirjavia maatiaisia. Vasta 1950-luvulla Helsingissä alettiin harrastaa hienoja rotukissoja ja pitää kissanäyttelyitä.

Pörröiset ja pehmeät eläimet, kuten kanit, herättävät usein ihmisissä hellyyttä. Sata vuotta sitten kaneja kasvatettiin ensisijaisesti syötäväksi ja turkiseläimeksi, ja se on edelleen suosittu koe-eläin siinä missä rotta ja hiirikin. Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, jotka ovat kyseenalaistaneet ihmisen oikeuden alistaa ja käyttää hyväkseen muita lajeja. Suomalaisen eläinsuojelun pioneeri Agnes von Konow(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) oli tällainen henkilö.

Loitsuja ja Lapin myrkkyä

Ennen Suomessa asuttiin maalla ja kaupungissa ahtaasti puutaloissa, joiden lämpimissä ja kosteissa raoissa ja koloissa kuhisi elämää. Täit, luteet, torakat, kirput ja kärpäset olivat kaikille tuttuja, eikä niistä päästy eroon sen ajan keinoin. Syöpäläisiä yritettiin hävittää ja häätää naapuriin jopa taikomalla. Hetken helpotuksen toi vain ”Lapin myrkky” eli talon jättäminen kylmilleen pakkasella.

Ötököitä piti vain sietää: lapset leikkivät lattialla vipeltävillä torakoilla ja täitä nypittiin tottuneesti toisten hiuksista. Täikammalla täit irtosivat paremmin, ja täilautaa vasten ne murskattiin kynnellä. Joskus lasten päät vielä ajeltiin ja pantiin lääkekääreeseen.

Syöpäläisiä on osattu 1950-luvulta lähtien torjua tehokkaasti myrkyin ja pesuainein, mutta eivät ne vielä ole Helsingistä kadonneet. Matkatavaroiden mukana ulkomailta kulkeutuu pikkuruisia epätoivottuja salamatkustajia, joille ilmastonmuutos tuottaa suotuisat olosuhteet. Syöpäläisille voi myös kehittyä vastustuskyky myrkyille, ja myrkyistä voi olla haittaa muillekin eliöille, kuten ihmisille.

Puutteellinen elintarvikehygienia altisti ihmiset sisäloisille kuten lapamadolle, joka oli Suomessa yleinen vielä 1950-luvulla. Vaarallisia sisäloisia pesiytyy nykyajan suomalaisiin ainoastaan kaukaisissa matkakohteissa

Lapamadon kitkeminen kansasta vaati sinnikästä valistusta. Lapamadon vastaisista taistelijoista tunnetuin oli Mato-Alli (1918–2006), joka syntyi Karjalan Impilahdella ja opiskeli Helsingissä kätilöksi ja sairaanhoitajaksi. Hänestä tuli ylihoitaja, kansanedustaja ja sosiaalineuvos.

Lue lisää Mato-Allista Tehy-lehden artikkelista.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)