Köydenpunonta oli meri- ja linnoituskaupungissa tuottavaa liiketoimintaa mutta vain niin kauan kuin kysyntää riitti. Manne ja Röö rikastuivat Viaporin rakennuskaudella, mutta riippuvuus Viaporista oli riski. Vuosina 1758–62 Pommerin sota keskeytti linnoitustyöt ja aiheutti Viaporin alihankkijoille konkurssiaallon. Manne ajautui 1760-luvun puolivälissä vararikkoon, mikä johti hänen omaisuutensa pakkohuutokauppaan 1766. Röö selvisi paremmin. Hän oli Mannen huutokaupassa ostajana Mannen seuratessa vierestä omaisuutensa pakkomyyntiä.
Mannen konkurssihuutokaupasta laadittiin pöytäkirja, jossa hänen kiinteistönsä, mukaan lukien köydenpunontarata ja irtain omaisuutensa kuvaillaan ja hinnoitellaan tarkkaan. Tavarat oli ryhmitelty kokonaisuuksiksi – kiinteistö, huonekalut, kodin taloustarvikkeet, miesten vaatteet, petivaatteet – ja kohteet oli numeroitu. Paikkana oli Mannen kiinteistö. Ostajina huutokaupassa oli runsaat kaksikymmentä helsinkiläisporvaria. Huutokauppapöytäkirjat ovat yksityiskohtainen lähde 1700-luvun Helsingin materiaaliseen ja kirjojen takia myös henkiseen kulttuuriin.
Pientila nykyisen Erottajan kulmilla
Mannen kiinteistö köysiratoineen sijaitsi Espoon tullin ulkopuolella täällä kaupungissa niin sanotussa Kampissa, kuten huutokauppapöytäkirjan johdannossa kerrotaan. Se sijaitsi suurin piirtein Vanhankirkon hautausmaan ja Erottajan välissä. Kamppi oli, kuten edellisestä lainauksestakin ilmenee, uusi kaupunginosa, jonne kaupunki oli vähitellen laajenemassa. Ensimmäisenä alueelle perustettiin tuotantolaitoksia, kuten Johan Sederholmin buldaanitehdas eli purjeneulomo ja vähän matkaa Hietalahteen päin tultiin Byströmin tupakkaplantaasille. Kummatkin työllistivät yli toistakymmentä henkeä.
Mannen köydenpunontarata oli sopivassa paikassa. Sen kohdalta lähti tie kaupungin kumpaankin satamaan (Hietalahti, Pohjoisranta) ja sekä Ullanlinnan laivatelakan suuntaan. Pitkä köydenpunontarata olisi ollut hankala saada mahtumaan kaupungin sisälle. On täysin mahdollista, että Mannen köydenpunontarata on vaikuttanut myöhempään Bulevardin linjaukseen. Rata on ainoa suora linjaus 1700-luvun Helsingin keskustan ulkopuolella. Koska paikka oli Espoon tullin ulkopuolella se ei kuulunut varsinaiseen kaupungin alueeseen.
Mannen kiinteistöön kuului päärakennus (en bygging på gården). Sen ulkonäöstä ei ole tarkempaa tietoa, mutta talot olivat 1700-luvun lopulla melko samanlaisia. Päärakennus oli puinen, yksikerroksinen ja todennäköisesti harjakattoinen. Päärakennuksen vieressä oli pienempi rakennus. Siinä oli kamari, eteinen (förstuga), keittiö ja ruokavarasto (skafferi). Pihalla oli pariaitta, jonka alla muurattu ja holvattu kellari. Aitassa oli erillinen renginkamari. Tontilla oli myös talli, navetta ja muita tarpeellisia pieniä ulkorakennuksia. Näihin kuului varmasti mm. ulkohuone. Sitä ei suoraan nimeltä mainita. Se sisältyi kuitenkin ilmaisuun ”flera nödiga små uthus” (käymälästä käytettiin yleensä nimitystä hemlighus).
Tila oli aidattu, koska toisen hampulle varatun pariaitan vieressä kerrotaan olleen portti. Sen vieressä oli vielä köydenpunojan työkaluvarasto. Kokonaisuuteen kuului aidattu puutarha ja yrttimaa. Tontilla oli saunarakennus, jossa oli suuri kiuas (en badstufwa med en stor basugn). Lisäksi oli laudoilla katettu 165 jalkaa (100 m) pitkä köydenpunontarata. Katettu rata suojasi sateelta. Kiinteistön lähtöhinnaksi oli asetettu 10 000 taaleria mutta vasarahinnaksi ilmeisesti vähän retuperällä olevalle kiinteistölle tuli 7010 taaleria. Kiinteistön huusi saksalaissyntyinen rykmentinvälskäri Johan Gabriel Kyhl. Mitä tontille ja rakennuksille sitten tapahtui jää epäselväksi samoin kuin se, mihin Manne väkineen muutti.
Oppipojat, kisälli ja piika kuuluivat talouteen
Mannen ruokakuntaan kuuluivat köydenpunojamestarin lisäksi vaimo Regina, kisälli Mickel, oppipojat (lärgåssar) Christian ja Gabriel sekä piika Brita. Nimien perusteella Christian ja Gabriel lienevät olleet saksankielisiä. Hankalaa opettaminen olisi suomenkielisille ollutkin, koska Manne puhui saksaa ja ruotsia mutta tarvitsi suomea varten sanakirjan avukseen. Ruokakunta oli hierarkkinen; ammattikuntajärjestelmässä kisälli oli mestarin ja oppipoikien välissä. Kun hän oli tehnyt kisällinäytteensä, hän pääsi mestariksi.
Sisätilat ja huonekalut
Päärakennuksessa oli sali ja neljä kamaria. Seinät oli tapetoitu kudotuilla (wäfs tapetter) ja öljyvärimaalatuilla seinäkankailla ja tapeteilla. Interiöörin värimaailma oli ruskeaa ja vihreää. Sisustukseen kuuluivat maalattu vaatekaappi, ruskea iso ja pieni klaffipöytä, pyöreä maalattu pöytä, yksi jalaton pyöreä pöytä, vihreäksi maalattu sohva, maalaamaton sohva ja kuusi puutuolia. Vanha ruskea puinen arkku sekä iso ja pieni kirjoituspöytä olivat niin ikään osa irtaimistoa. Tuoleja oli sama määrä kuin ruokakunnassa ihmisiä eli kaikki nähtävästi ruokailivat saman pöydän ääressä. Pöytiä varten oli pöytäliinat.
Oppipojat asuivat ilmeisesti renginkamarissaan. Päärakennuksesta huutokaupattiin neljä sänkyä, eli siellä ilmeisesti asui vastaava määrä ihmisiä: mestari, vaimo, kisälli ja piika. Kuka missäkin nukkui, jää epäselväksi. Sängyt huusi Martin-sukuniminen henkilö, jonka tittelistä ei saa selvää, mutta mielestäni kyseessä on tunnettu tademaalari ja Viaporin-kuvaaja Elias Martin. Martin huusi halvalla myös lintuhäkin. Veikkaan, että siinä pidettiin kanarialintua. Niitä sai Tallinnasta. Vuoden 1776 tallinnalaisessa Revalsche Wöchentliche Nachrichten -sanomalehdessä on eri väristen ja näköisten kanarialintujen myynti-ilmoitus. Asunnossa oli myös peili, avainkaappi ja 12 painokuvaa. Viime mainittuja ei tarkemmin kuvailla. Avainkaappi kertoo, että Helsingissäkin oli varkaita, ehkä jopa enemmän kuin muualla. Sotilaskaupungissa ja linnoitustyömaalla liikkui irtainta varatonta väkeä ja pakkotyövankeja, joille Helsinki oli vain välipysähdyspaikka. Toisaalta varas saattoi olla kuka tahansa.
Köydenpunojan irtaimistoon kuului heloittamaton (obeslagen) matka-arkku ja rautavahvistettu arkku. Ehkä Manne oli nämä arkut mukanaan muuttanut Helsinkiin. Laivalla matkustavilla oli aina tavaransa arkuissa. Hädän tullen ne heitettiin mereen. Useimmiten ne kelluivat ja niiden toivottiin päätyvän omistajalleen myöhemmin. Tällaisia tapauksia käsiteltiin käräjillä. Keittiövarustukseen kuuluivat puiset tynnyrit, vadit sekä tinatuoppi (mahdollisesti kiltatuoppi). Ruoka valmistettiin avotulella aikakaudelle tyypillisessä kivitakassa, ja välineistönä olivat rautapata, kolmijalka, lihahaarukka, halsteri ja ranstakka eli hiilihanko.
Vuodevaatteet ja muut tekstiilit
Kaupan oli myös kankaita. Petivaatteisiin kuuluivat patjat ja tyynyt (bolster och dynor). Niitä oli sekä untuvalla että hevosen jouhilla täytettyjä. Luulisi, että saaristokaupunki Helsingissä olisi ollut haahkan untuvaa tarjolla paljon ja edulliseen hintaan. Ainakin linnustavilla saaristolaisilla tiedetään olleen yleisesti untuvapeittoja ja -tyynyjä. Edullisia untuvatyynyt eivät kuitenkaan huutokauppahintojen perusteella olleet: huutokaupassa untuvatyynyn hinta nousi 24 taalerista 30:een. Hevosenjouhityyny oli paljon halvempi: lähtöhinta oli 4 ja vasarahinta 12 taaleria. Aktiivisin huutaja oli handelsman Myhr, joka osti kaikki tyynyt ja täkit. Hänellä näytti olevan varaa irtaimiston osteluun ja kokonaisen laivan hankintaan yksinkin.
Pietismiin viittaavaa kirjallisuutta ja saksalais-suomalainen sanakirja
Mannen kirjat olivat pääosin uskonnollista saksan ja ruotsinkielistä rukouskirjallisuutta. Huutokauppapöytäkirjassa mainitaan esimerkiksi Förklaring öfver 51 Davitz Psalm, Tysk bönebok ja Guds barnas Gyllene Klenod på Tyska. Suomeen Saksasta ja Venäjältä suuren Pohjan sodan jälkeen sotavankien mukana levinneessä pietistisessä herätysliikkeessä korostettiin yksilöllistä suhdetta Jumalaan, hurskautta ja uskoon tulemista (herätystä). Se painotti hengellistä elämää kirkon muodollisuuden sijaan. Pietismi vastusti kevytkenkäistä elämää, 1700-luvun Helsingissä Viaporin vaikutuksesta yleistyneitä tanssiaisia ja muuta vapaamielistä seuraelämää. Manne oli lukumiehiä ja hankkinut tämän tyyppistä kirjallisuutta jo aiemmin itselleen. Vuonna 1754 hän osallistui huutokauppaan, jossa myytiin kruunun leipurimestari Gabriel Schierpingille kuuluvaa uskonnollista kirjallisuutta. Joukossa oli myös latinan- ja hepreankielisiä kirjoja. Jos Manne todella osasi näitä kieliä, oli hän poikkeuksellisen oppinut käsityöläinen. Samassa huutokaupassa hän oli ostanut En trogen undersåthares böneplicht -kirjan. Kirja oli hänellä siis vuodet 1754–1766, ja sen osti huutokaupassa Erik Röö. Pietismiin viittaavan kirjan Upwäckelsens Tröst hän hankki niin ikään Schierpingin huutokaupasta. Yksi Mannen Schiwerpingiltä ostama kirja oli Richtigaste Wäg til Christum, jonka kirjoittaja oli radikaalipietisti Gottfried Arnold.
Mannella oli jonkin verran myös ei-uskonnollista kirjallisuutta. Näitä olivat saksalais-suomalainen sanakirja, lyhyt maantieteen esitys (Kort Utdrag af Geographien), sekä ammattikuntamiehelle sopiva ja mahdollisesti itse järjestelmää tuulettava kirja nimeltään Tysk bok Lustiga Gesell Im M sekä Lots förordning. Manne ei osannut suomea ja tarvitsi siksi sanakirjaa, maantieteestäkin oli hyvä tietää jotain, kun oli laivojen kanssa tekemisissä, ja luotsiohjesääntö puolestaan liittyi haaksirikkoihin, hylkytavaraan ja luotsin vastuuseen.
Mannen loppuvaiheet Helsingissä
Miten Mannelle sitten kävi hänen omaisuutensa ja asuinpaikkansa myynnin jälkeen? Manne ei heti konkurssihuutokauppansa jälkeen lopettanut köydenpunontaa vaan harjoitti sitä jossain muodossa ainakin vuoteen 1769. Vielä vuosina 1767 ja 1768 hänen talouteensa oli kuulunut oppipoika Anders ja piika Lisa, mutta vuonna 1769 oppipoikaa ei enää ollut ja Manne asui vaimonsa ja Lena-nimisen piian kanssa samassa taloudessa, joskaan ei tiedetä missä. Vuodelta 1770 ei ole tietoja mutta kun vuonna 1771 Mannella ei edelleenkään ollut oppipoikaa taloudessaan (eikä piikaakaan sinä vuonna), voidaan todeta, että hänen toimintansa köydenpunoja oli päättynyt – viisi vuotta konkurssihuutokaupan jälkeen.
Röö jatkoi kaupungin ainoana köydenpunojana kasvattaen talouttaan. Röön asunto oli samalla ammattikuntalaitokseen opinahjo. Siihen kuuluivat mestarin lisäksi vaimo Stina, kisällit Björk ja Åberg sekä oppipojat Henrik, kaksi Johania, Karl ja toinen Henrik sekä renki Anders. Talouteen kuuluivat myös poika Henrik Röö ja vaimo Maria. Röön lapsi ja lapsenlapsi jatkoivat Röön suvun köydenpunontamonopolia ainakin autonomian ajan alkuun asti.
Mannen vaimo Regina kuoli vuonna 1779. Häntä ei enää sen vuoden henkikirjassa mainita. Mannen nimi sen sijaan vielä siitä löytyy, mutta vuosi 1779 jää tiettävästi viimeiseksi lähdemaininnaksi hänestä.
Lähteet
Arkistolähteet
Kansallisarkisto
Läänintilit. Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä. Helsingin kaupungin henkikirjat
Helsingin kaupunginarkisto
Huutokauppakamarin pöytäkirjat
Kirjallisuus
Aalto, Seppo, Gustafsson, Sofia ja Granqvist, Juha-Matti. Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721–1808. Helsinki 2020.
Hornborg, Eirik. Helsingin kaupungin historia II osa, Helsinki. Helsinki 1950.
Huhtamies, Mikko. Haaksirikkoja ja riskinhallintaa 1700-luvun Suomenlahdella. Ennen ja Nyt. Historian Tietosanomat. VOL 23 NRO 1 (2023).
Huhtamies, Mikko. Hylkytavaran huutokaupat 1700-luvun puolivälin Helsingissä – Mikä laivoissa maksoi ja mitä haaksirikkodokumentit kertovat epäsuorasti itse onnettomuudesta? Nautica Fennica 2020.
Revalsche Wöchentliche Nachrichten 29.2.1776. Tallinnan yliopiston kirjastossa.
Henrik-tietokanta. Kirjojen omistus vuoteen 1809.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
