Markkinoilla oli kahta lajia, hyvää virginialaista sekä vähemmän laadukasta kotimaista ”plantaasitupakkaa”, nykysanoin mahorkkatyyppistä ”kessua”. Tupakkaa pidettiin aluksi lääkekasvina, mutta myös sen haitat huomattiin. Tupakkaa ”juotiin”, mikä tarkoitti tavanomaista polttamista ja savun nielemistä. Se aiheutti ”juopumuksen kaltaisen tilan”. Oli myös pureskeltavaa tupakkaa. Ruotsin ja Suomen lähdeaineistossa tupakka ei vielä 1500-luvulla esiinny, mutta 1600-luvulla se oli hyvin usein esillä raastuvassa ja maaseutukäräjillä. Hollannin kultakauden maalauksissa miesten tupakointi on tyypillinen aihe (naisten tupakointi tuli muotiin vasta 1920-luvulla). 1700-luvulla se oli erittäin kysytty tuote ja alan manufaktuurit valtakunnan suurimpia. Valtiovaltaa uusi riippuvuutta aiheuttava stimulantti kiinnosti erityisesti hyvänä verotuskohteena.
Tupakan valmistus ja vaikeudet
Tupakan valmistuksessa oli kolme vaihetta. Tupakkamanufaktuurissa työvaiheet tehtiin pöydillä, joita olivat kehräys-, rullaus- ja prässäyspöytä. Pöytien lukumäärä kertoi tehtaan kapasiteetin. Aluksi tupakka kehrättiin pitkiksi köysiksi. Rullaaja leikasi köydet pienemmiksi paloiksi, kiinnitti puutikuilla toisiinsa ja kääri rullaksi. Ne liotettiin mausteliemessä (jonka koostumus oli tarkkaan varjeltu salaisuus), kuivattiin ja puristettiin. Pressaaja puristi tupakasta nesteen pois. Työ oli sorminäppäryyttä vaativaa ja ajan käsityksen mukaan erityisen sopivaa lapsille, köyhille ja naisille.
Vallitseva 1700-luvun talousoppi, merkantilismi, pyrki minimoimaan tupakan tuonnin ja suosimaan kotimaisten lehtien käyttöä. Ongelma oli, kuten monen muunkin tuontituotteen kohdalla, että tupakan viljely, puhumattakaan kilpailukykyisen tupakan, oli pohjoisessa vaikeaa tai mahdotonta. Tuontikieltojen ja veropolitiikan takia salakuljetus kukoisti. Se oli helppoa. Laitonta hyvää virginialaistupakkaa tuli itärajan yli Haminasta, joka vuodesta 1743 kuului Venäjälle. Vaikeasta toimintaympäristöstä huolimatta hyödyn ajan toiveikkaassa ilmapiirissä aloitettiin Helsingissäkin tupakan viljely, valmistus ja piipputuotanto.
Helsingin tupakkaplantaasit
Ensimmäiset tupakkaplantaasit perustettiin Helsinkiin 1700-luvun puolimaissa. Taustalla oli Viaporin monituhatpäisen väestön kysyntä. Helsingin ensimmäisen historian Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors (1757) kirjoittanut Henrik Forsius kuvailee kaupungin viljelymaan soveltuvuutta tupakanviljelyyn käyttäen kauppias Byströmiä esimerkkinään:
Kaupungin viljelymaa koostuu pääosin hiekasta, jossa on jonkin verran multaa mutta vähän savea. Siksi se soveltuukin hyvin tupakanviljelyyn, jota kauppias ja ravintoloitsija Byström on hyvin menestyksellisesti harjoittanut kahdella pellollaan, jotka hän otti tuon ei niin hyödyllisen mutta samalla nykyisin korvaamattoman kasvin viljelykseen. Olisikin toivottavaa, että muut seuraisivat hänen jäljissään.
Byströmin vuonna 1753 perustama tupakkaplantaasi oli nykyisen Bulevardin varrella Sinebrychoffin puiston kohdalla. Byström piti ravintolaa (ja kaupungin ensimmäistä biljardisalia) Viaporissa, mikä sopi hyvin tupakkatuotantoon. Viljelykset olivat logistisesti hyvässä paikassa Hietalahden sataman tuntumassa. Toiseen suuntaan meni reitti keskustaan ja satamaan. Tupakanviljelyn vaikeutta kuvaa hyvin Byströmin viljelyksilleen antamat nimet. Ranskantaitoinen Byström antoi hiekkamaalla olevalle puutarhalleen (trädgård) nimen Sanssouci eli Huoleton, mutta niistä erillään olevien tupakkalohkojen nimet olivat Perible, Inqvietude ja Fatigue eli Katoava, Huoli ja Rasite. Puutarhassaan Byström viljeli huolettomasti muita kasveja, mutta lohkojen nimet kertovat siitä, miten työlästä tupakan viljely oli. Eikä vain Helsingissä: Porvoossa tupakanviljely oli epäonnistunut monta kertaa liian ankaran ilmaston seurauksena.
Byströmin plantaasi oli ajan oloon suuri, noin 10 tynnyrinalaa eli viisi hehtaaria. Porvoon tupakkamanufaktuurin viljelykset olivat vain kaksi tynnyrinalaa. Tupakka oli työvoimaintensiivinen kasvi. Kun Porvoossa oli töissä 12 henkeä, on Byströmin plantaasilla täytynyt olla yli 20 henkeä.
Byströmin viljelys kannusti, kuten Forsius kirjassaan oli toivonut, myös kaupungin muuta säätyläistöä seuraamaan perässä. Alun perin Haminasta Helsinkiin muuttanut monialayrittäjä ja kaupungin eliittiin kuulunut Jacob Tesche aloitti 1757 tupakanviljelyn Gumtäckgårdin (Kumpulan) kartanossaan. Tesche kuoli jo seuraavana vuonna, minkä jälkeen poika, Henrik Jacob Tesche, jatkoi isänsä tiellä.
Lapsityövoimaa Brändön plantaasilla
Suuri tupakkaplantaasi oli Augustin Ehrensvärdin vuonna 1752 hankkimassa Brändön kartanossa, jonka yhteyteen hän perusti lastenkodin (Barnhuset). Lastenkoti oli ensimmäinen Suomessa ja yksi Viaporin mukanaan tuomista sosiaalisista uudistuksista. Lapset, Viaporin sotilaiden ja upseerien orpoja, työskentelivät kartanon tupakkaviljelyksillä ja puutarhassa. Lapsia oli töissä 30–50. Plantaasityön ohella annettiin opetusta lastenkodin koulussa.
Viaporista siirrettiin Brändöhön vanha puumakasiini lasten asunnoksi. Plantaasin rakennuksiin kuului tupakankuivauslato, mikä kertoo, että tuotantoa oli paljon. Brändön mailla viljeltiin myös raparperia. Silläkin uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia vatsa- ja kuppalääkkeenä. Raparperi oli niin ikään tuontituote, joka haluttiin kotimaistaa. Raparperia tuotiin Siperiasta Volgan varrella, mistä se on saanut nimensäkin (Rha Barberi = barbaarien joki). Raparperi oli tupakkaa paljon helpompi viljelykasvi. Nykyisin plantaasin paikalla on Kivinokan siirtolapuutarha.
Liitupiippujen massatuotantoa
Piiput olivat savesta tehtyjä ns. liitupiippuja. Niitä tehtiin ennen teollistumista Euroopassa satoja miljoonia. Piipun perustyyppi kehittyi 1580-luvulle mennessä ja säilytti mallinsa 1800-luvulle asti. Englannista piipun valmistus levisi Hollantiin, josta tuli alan johtava maa. Hollannin piipputuotannon keskus oli Gouda. Liitupiippu oli heikko halpatuote, jota valmistettiin massoittain. Niitä on löydetty maasta, yleensä rikkinäisinä, sekä laivanhylyistä. Hollantilaisen Turun ulkosaaristossa 1771 uponneen Vrow Marian hylyssä piippuja on röykkiöittäin pitkin hylkyä. Ne oli valmistettu Goudassa ja matkalla Pietariin. Liitupiiput olivat sen verran tavanomainen osa lastia, ettei niitä mainita Helsingin 1700-luvun haaksirikkohuutokaupoissa. Ne päätyivät ohi kirjanpidon halukkaille. Hollantilaistutkijat ovatkin osuvasti verranneet liitupiippuja nykyisiin kertakäyttöisiin BIC-tupakansytyttimiin, jotka heitetään pois käytön jälkeen.
Sunnin piipputehdas ja kaupungin palo 1761
Helsinkiläinen monialayrittäjä ja laivanvarustaja Per Hansson Sunn perusti piipputehtaan vuonna 1757. Tehdas tosin on harhaanjohtava nimitys piippupajalle, jossa oli töissä kahdeksan miestä ja kaksi naista. Piiput muotoiltiin savesta ja poltettiin. Niiden pesä oli pieni tupakan kalleuden takia. Piippumanufaktuuri sijaitsi Sunnin omassa talossa Rantakadun varrella Kirkkokadun kulmassa. Piipputehtaat olivat potentiaalisia tulipalon aiheuttajia, koska savipiippuja poltettiin kovassa kuumuudessa avotulilla. Oscar Nikulan mukaan ”savenvalajien uunit olivat vaaraksi ympäristölleen. Ne olivat siihen aikaan rakenteeltaan sellaisia, että tuli kohosi niistä soihtuna ulos polton ollessa käynnissä”. Helsingin palo vuonna 1761 alkoikin Sunnin talosta. Palon aiheutti piipputehtaan uuni.
Palaneen tilalle perustettiin uusi tehdas, jossa vuonna 1765 oli pari ihmistä enemmän töissä – piippumestari, kaksi kisälliä ja kaksi oppipoikaa – mutta Helsingin piipputuotanto ei missään vaiheessa laajentunut tämän enempää. Helsingin liitupiiput eivät Forsiuksen mukaan olleet kestävyydeltään ruotsalaispiippujen tasoa (fast de ej hafwa den waraktighet, som de ifrån Swerige hämtade). Ruotsalaispiippujen savi oli laadukasta Skoonen savea, kun taas Helsingin savea oli vähän ja sitä saatiin Töölöstä tai Sörnäisistä. Ei tiedetä, oliko Helsingin piipuissa jokin tuotemerkkikaiverrus tai muu merkintä.
Helsingin tupakkakehräämö jää Turun jalkoihin
Viljelyn ja piipputuotannon lisäksi Helsingin tiiviisti verkostoituneiden kauppiaiden ”tupakkakonserniin” kuului 1745 perustettu Helsingin tupakkamanufaktuuri. Sen perustivat Nils Burtz, Anders Baer ja kauppias H. J. Siliacks. Manufaktuurissa oli kaksi kehruupöytää, kaksi puristinta ja varmaankin myös kaksi rullauspöytää, jollainen oli osa valmistusprosessia, kuten alussa todettiin.
Helsingin piipputehdas oli pöytien ja henkilökunnan perusteella erittäin pieni ja heikosti kannattava. Helsingin (ja varsinkin Loviisan ja Porvoon) tupakkatehtaiden kannattavuutta heikensi ulkomaisen parempilaatuisen tupakan salakuljetus rajan yli sekä Turun kilpailu. Turussa tehtiin parempaa tupakkaa. Se oli paremmin maustettu (såsad) ja kuluttajien suosimaa. (Mikä sitten oli ”soossi”, jolla Turun tupakka aateloitiin, jää arvoitukseksi.) Turun laitoksen johdossa oli osaava faktori Johan Forsman. Tuotanto oli paljon suurempi kuin Helsingin. Turun tupakkamanufaktuurissa oli useita kymmeniä työntekijöitä, vuosisadan loppua kohti 100, kun niitä Helsingissä oli vähän toistakymmentä. Laadukkaan tupakan tuottaminen ei ollut jokamiehen laji.
Tupakkaplantaasien ja manufaktuurien ongelmaksi muodostui tasapainoilu salakuljetuksen, kuluttajien mieltymysten ja valtiovallan kotimaista tupakkaa suosivien määräysten välillä. Helsingin tupakkatuotantoa haittasi laatutupakkaa suurella volyymillä tuottavan Turun kilpailu. Helsingin tupakkatuotanto kotimaisesta tupakasta oli taantuva ala mutta hyvin tyypillinen hyödyn aikaa ja Viaporin vaikutusta Helsingin elinkeinoelämään kuvaava ilmiö.
Kirjallisuus
Aalto, Seppo, Gustafsson, Sofia ja Granqvist, Juha-Matti. Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721–1808. Helsinki 2020.
Annala, Vilho. Suomen varhaiskapitalistinen teollisuus Ruotsin vallan aikana. Taloustieteellisiä tutkimuksia XXXVI. Helsinki 1928
Alvik, Riikka. Kauppa-alukset St Mikael ja Vrow Maria ja niiden lastit. Teoksessa Ehanti, Eero ym. (toim.). Mereen menetetyt, uudelleen löydetyt. Museovirasto. Keuruu 2012.
Forsius, Henrik. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors. Åbo 1757.
Hornborg, Eirik. Helsingin kaupungin historia II osa, Helsinki. Helsinki 1950.
Kulosaaren kartano. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämisperiaatteet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2019:31
Mäntylä, Ilkka: Porvoon kaupungin historia II 1602–1809. Porvoo 1994.
Nikula, Oscar. Augustin Ehrensvärd. Svenska Litteratursällskapet i Finland. Nr. 380. Abo 1960
Nikula, Oscar. Turun kaupungin historia 1721–1809. Toinen nide. Turku 1971.
Pulma, Panu 1985. Fattigvård i frihetstidens Finland. En undersökning om förhållandet mellan centralmakt och lokalsamhälle. SHS Historiallisia tutkimuksia 129. Helsinki.
de Vries, Jan & van der Woude, Ad. The First Modern Economy. Succes, Failure, and Perseverance of the Dutch Economy, 1500–1815, Cambridge: Cambridge University Press 1997.
