Tulliportit olivat 1600–1700-luvuilla keskeinen osa kaupunkitilaan saapumisen ja sieltä poistumisen arkista, jokapäiväistä kokemusta. Ne olivat kontrollipisteitä, joilla valvottiin, kuka kaupunkiin tuli ja millä asioilla hän liikkui. Alun perin tulliporteilla kerättiin nimensä mukaisesti tullimaksua kaupunkiin myytäväksi tuotavista tuotteista, ja samalla tarkistettiin vieraiden kulkijoiden matkustusasiakirjat. Helsingissä oli Ruotsin ajalla kaksi maatullia, joista ei enää ole jälkiä nykyisessä kaupunkitilassa. Maatullien lisäksi satamassa oli omanlaisensa käytäntö kulunvalvontaan ja tullinkeruuseen. Myös Viaporissa oli 1700-luvulla oma tullinsa.
Varhaismodernin ajan Helsingin varsinainen asemakaavoitettu kaupunkialue sijoittui pääasiassa nykyisen Kruununhaan ympäristöön. Kaupungin omistama maa-alue kuitenkin laajeni kauas Töölöön ja Sörnäisiin, ja tällä niin kutsutulla kaupungin ulkomaalla tai lahjoitusmaalla oli esimerkiksi kaupungin porvareiden peltoja ja laidunmaita. Helsinkiin pääsi maanteitse Hämeenlinnan suunnalta pohjoisesta tai Turun ja Espoon suunnalta lännestä. Hämeen tulli (Tavaste tull) sijaitsi alun perin Kruununhaassa puisen sillan kupeessa, suunnilleen samassa paikassa, jossa nykyisin on Pitkänsillan eteläpää. Talvisin meren jäädyttyä Hämeen tullin valvonta siirtyi talvitulliin, joka oli kaupungin itärannassa. Kulkijoiden oli helpompaa käyttää jäälle syntyvää talvitietä kuin kulkea mutkittelevaa, talvisin huonokuntoista maantietä.
Toinen tulli eli Espoon tulli (Esbo tull) sijaitsi lännestä tulevan tien päädyssä, Töölön ja varsinaisen kaupunkialueen rajalla. Nykyisin Espoon tullin sijoilla on Esplanadin puisto, ja alueen maasto on muuttunut täysin. Tulliportti sijaitsi suunnilleen Runebergin patsaan ja Fabianinkadun puolivälissä. Itäpuolella avartui varsinainen kaupunkialue puutaloineen, ja tullilta kulkeva katu johti suoraan Kaupunginlahden laivalaiturille. Vastakkaisessa suunnassa lännessä siinsi kauas kaartuva maantie, jota reunustivat tiheästi kaupungin porvareiden aidatut puutarhat ja viljelysmaat. Kun tulliportilla käänsi katseen pohjoiseen, nykyisen rautatieaseman ja Ateneumin suuntaan, näki kauas Kluuvinlahdelle ja Töölöön saakka. Talvisin Kluuvinlahti toimi jäätyessään talvitienä, josta liikenne suuntautui Espoon tullille. Kluuvinlahden rantaan oli turha yrittää kavuta, sillä sinne oli pystytetty puinen tulliaita ohjaamaan kulkijat tulliportille.
Tulliportit ja varsinaista kaupunkialuetta ympäröivät tulliaidat olivat tulleet pakollisiksi kaikissa valtakunnan kaupungeissa jo vuonna 1622, jolloin pikku- eli maatulliasetus oli astunut voimaan. Kun Helsinki siirrettiin Vantaanjoen suulta Vironniemelle 1630-luvulla, laki edellytti jo tulliaidan ja porttien pystyttämistä. Vaikka tullimaksujen keruuta ajoittain vastustettiin, vuosikymmenten kuluessa tulliportit joka tapauksessa vakiintuivat keskeiseksi osaksi kaupunkitilaa. Erityisesti sotavuosina ja muina poikkeusaikoina kulunvalvonta ja tullattavien tuotteiden tutkiminen oli poikkeuksellisen tarkkaa. Esimerkiksi Kustaa III:n kieltolain (1772–1787) aikaan paloviinan kotipoltto oli ankarasti kielletty, ja niinpä tulliin saapuvat kärryt ja reet pengottiin, epäilyttävät nassakat aukaistiin ja tulijoilta kyseltiin tarkentavia kysymyksiä. Valvontaa tehosti se, että tullivirkailija sai jokaisesta viinalöydöstä tuntuvan palkkion. Normaalioloissa kuormia ei tutkittu yhtä perinpohjaisesti ja läpikulku tapahtui nopeammin. Ylipäätään tullissa toimiminen oli varhaismodernin ajan ihmisille tuttu, arkinen tapahtuma.
Kun kulkija saapui kaupungin tulliportille, hänen oli odotettava tullivirkailijan tarkistusprosessia ja lopulta tullipuomin avaamista. Virkailija päivysti joko portilla tai sen vieressä olevassa tullituvassa, joka toimi tullivirkailijan asuntona. Tullituvan ikkunat oli sijoitettu siten, että tuvan sisältäkin saattoi helposti seurata ympäristön tapahtumia. Jos liikkui salakähmäisissä asioissa, tullin ohitse oli helpointa livahtaa talvella, kun meri oli jäässä ja päivä hämärtyi nopeasti. Silloinkin oli toki ylitettävä puinen vinoaita tai kavuttava liukkailla kallioilla – ja jos kävi huono tuuri, tullivirkailijan tarkka katse erotti aidan luona liikettä tai kaupungin kaduilla kulkeva vartio saattoi osua kohdalle. Kulkijoita pidettiin silmällä myös majapaikoissa, joissa matkustusasiakirjojen tarkastaminen oli tavallista. Kaupunkiin ei kannattanut livahtaa huvin vuoksi, vaan vaivattominta oli yksinkertaisesti kulkea tullin läpi. Kaupankäynnin ja tullivalvonnan lisäksi tulliporteilla oli laajempaakin merkitystä kulunvalvonnan kannalta. Sääty-yhteiskunnassa oli tärkeää, että jokaisella ihmisellä oli tarkasti määritelty sijansa. Jos ihmiseltä puuttui säännöllinen toimeentulo ja asuinpaikka, häntä kutsuttiin irtolaiseksi. Kaupungeista saattoi löytää toimeentuloa ja väliaikaisia asuinpaikkoja, mutta irtolaisten määrää ja toimintaa pyrittiin kontrolloimaan. Helsingissä moni heistä päätyi kiinnijäätyään pakkotyövoimaksi Viaporin linnoitustyömaalle.
Kaupunkiin ja sieltä pois liikkui päivittäin monia kulkijoita. Talonpojat tulivat kaupunkiin hoitamaan asioita tai tuomaan tuotteitaan myytäväksi ja lähtivät kotimatkalle illan tullen tai seuraavana päivänä. Moni kaupungissa tai lähiseudulla asuva elätti itseään pätkätöillä, kuten pyykkäyksellä, kaupustelulla ja marjanpoiminnalla, jotka vaativat toisinaan laajalla alueella kulkemista. Lisäksi varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella oli kaupungin porvareiden peltoja, manufaktuureja ja sotilaiden harjoituskenttä, joilla työskenneltiin päivittäin. Kotitarvepuun kerääminen, kalastaminen, marjojen poiminta ja kotieläimien vieminen laitumille edellytti tulliportista kulkua – toisin sanoen tullista kuljettiin usein, eikä tulliaita eristänyt kaupungin elämää sisäpuolelleen.
Pikkutulli eli tullimaksujen keruu kaupungissa myytävistä tuotteista päättyi vuonna 1808, jolloin Venäjä lakkautti maatullilaitoksen. Tulliporttien ja -tupien ylläpitoon ei siten ollut enää lain määräämää velvoitetta, mutta rajana toimineet rakennelmat eivät silti jääneet lainkaan tarpeettomiksi. Tulliporteilla kontrolloitiin edelleen kulkua kaupungin ja maaseudun välillä aina tarpeen vaatiessa ja ajoittain porteilla kerättiin erilaisia väliaikaisia tullimaksuja. Kun Helsinkiä ryhdyttiin rakentamaan uuden asemakaavan mukaiseksi pääkaupungiksi, molemmat maatullit siirrettiin 1830-luvulla varsinaisen kaupunkialueen uudelle rajalle. Hämeen tulli siirrettiin Pitkänsillan eteläpäädystä pohjoispäätyyn, ja Espoon tulli siirtyi Esplanadin rakennustöiden tieltä kauemmas Töölöön. Tulli toimi myös paikannimenä, sillä sen lähiympäristöstä puhuttiin ylipäätään Espoon tullin alueena. Nykypäivän Helsingissä Espoon tullin myöhemmästäkään sijainnista ei ole enää jälkiä, sillä sen paikalla on nykyisin Mannerheimintien, Arkadiankadun ja Salomoninkadun vilkas risteysalue. Etu-Töölön alueen rakennettu ympäristö muuttui voimakkaasti 1910-luvulla ja tullirakennelmat katosivat; samalla unohtui alueen vanha puhekielinen nimitys.
Helsingin kasvaessa ja liikenteen lisääntyessä syntyi tarve parantaa kaupunkiin johtavia maanteitä ja muuttaa ne viertoteiksi. Sepelillä päällystetty kivipohjainen tie soveltui hyvin raskaille kuormille ja suurille liikennemäärille, mutta rakentaminen oli kallista. Päätös viertoteistä tehtiin jo 1850-luvulla ja rakentaminen toteutettiin suuren lainan turvin 1860-luvun alussa. Näin entisestä Turuntiestä tuli Läntinen Viertotie (nyk. Mannerheimintie) ja Hämeentiestä tuli Itäinen Viertotie (nyk. Hämeentie). Koska teiden leventäminen, sepelöinti ja kunnossapito vaati rahaa, ryhdyttiin Läntisellä Viertotiellä ja Itäisellä Viertotiellä perimään viertotiemaksuja sulan maan aikana vuosina 1864–1889. Tienmuokkauksia tehtiin myös Helsingin maalaiskunnan puolella, minkä vuoksi maksuja kerättiin saman tien varrelta useammassa paikassa. Edelleen helsinkiläisessä katukuvassa seisovat kivipaadet ovatkin peräisin tältä viertotiemaksujen eli tietullien ajalta. Koska tulliportit sijoitettiin kaupungin ja maaseudun rajalle, niistä on toisinaan puhuttu kaupunginportteina.
Meilahden porttimuodostelmaa kutsuttiin Töölön tulliksi tai ”viiden pennin tulliksi” tullissa perityn hevoskohtaisen maksun mukaisesti. Samaa ”viiden pennin tullin” nimitystä on käytetty Hermannin tai Sörnäisten tulliportista. Parhaiten pennit ovat jääneet elämään Meilahdessa, jossa vanha tietullimaksu on antanut nimensä ainakin ravintoloille, raitiovaunupysäkille ja huoltoasemalle. Samoin Tullinpuomi-nimitys elää yhä voimakkaasti alueen paikannimistössä. Riesaksi koetut tietullimaksut loppuivat vuonna 1889 ja yhä vilkastuva liikenne kasvavassa kaupungissa sai virrata vapaana. Tullipuomit poistettiin ja vähitellen puisille tullituville löytyi muuta käyttöä. Jykevät kivipaadet jätettiin silti muistuttamaan entisajan kulunvalvonnasta ja rajapaikoista.
Lähteet
Helsingfors Dagblad 22.10.1862 NO 245(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
"Chausseringen af stadens vägar"
Kilpeläinen, Veikka (2024): Kaupunki yhteisenä tilana. Kaupunkitilan käyttö kustavilaisen ajan ja autonomian ajan alun Helsingissä (1770–1820). JYU Dissertations 840. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Paunonen, Heikki (2010): Stadin mestat. Ikkunoita Helsingin ja sen asukkaiden historiaan ja nykyisyyteen 1–2. Helsinki: Edico.
Perälä, Tauno (1965): Helsingin maalaiskunnan historia 1. 1865–1945. Helsinki.
