Housuvaras vei kruunun omaisuutta
Anna Catharinan ja Olofin jutun oikeuskäsittelyssä kävi ilmi, että vääpelin kotoa oli pidemmän aikaa kadonnut miehelle kuuluvaa omaisuutta, mutta vaimo oli aina määrätietoisesti kieltänyt syyllisyytensä. Anna Catharina oli vienyt kruunun omaisuutta, siis miehensä univormun osia. Lisäksi vielä Olofin säilytettävänä ollutta omaisuutta oli kadonnut, muun muassa noin 100 kyynärää eli noin 60 metriä vuorikangasta, jonka omisti luutnantti Silversvan. Anna Catharina oli anastanut vuorikankaan kahden lukitun oven takaa varastettuaan sitä ennen miehensä avaimet tämän kirjoituspöydän laatikosta.
Olof oli onnistunut saamaan takaisin osan kadonneesta omaisuudesta, koska Anna Catharina oli pantannut yksityishenkilölle mm. suuren kirjan, valkoiset univormunhousut, kuparipannun, parin valkoisia silkkisukkia, käherrysraudan ja sotilaan varusteisiin kuuluneen sapelin. Oikeuden pöytäkirjasta ei käy ilmi, missä asussa Olof hoiti vääpelin tointaan, kun lähes koko univormu oli pantattuna.
Juttua käsiteltiin sotaoikeudessa, koska sotaoikeus käsitteli armeijan palveluksessa olleiden henkilöiden oikeusjuttuja, vaikka he olisivat asuneet Helsingissä tai Viaporissa. Olof kuului värvättynä eli palkkaa nauttivana ammattisotilaana Prinssi Fredrik Adolfin rykmenttiin. Rykmentti oli sijoitettu Viaporiin linnoitustöihin.
Omaisuusrikoksen selvittelyn yhteydessä kävi ilmi, että Olofin ja Anna Catharinan yhteiselo ei ollut kovin ruusuista. Vaimoa syytettiin rähinöinnistä ja elämöinnistä ilman että mies oli aiheuttanut siihen mitään syytä. Kyse on voinut olla äänekkäästä riitelystä ilman syytä, mutta kun tappelua ja riitelyä kuvattiin 1700-luvulla usein ”metelöintinä”, on varsin mahdollista, että vääpeli sai huudon lisäksi nenilleen ihan konkreettisesti.
Aviomiehen maine, kunnia ja asema
Pöytäkirjatekstissä korostetaan, ettei mies antanut aihetta tällaiseen käytökseen. Olisiko ollut sopivaa käydä aviomiehen kimppuun, jos hän olisi tullut kotiin humalassa tai käyttäytynyt jollain muulla tavoin huonosti? Anna Catharina ei osoittanut merkkejä siitä, että olisi muuttanut käytöstään, vaikka pappi oli antanut Anna Catharinalle useita huomautuksia toistuvasta ”sopimattomasta käytöksestä”. Papin puhuttelu ja nuhteet olivatkin ensisijainen keino riitaisan avioliiton rauhoittamiseksi.
Pohjimmiltaan oikeusjutussa oli kyse siitä, että Anna Catharina käyttäytyi tavalla, joka ei sopinut naiselle. Univormun ohella Olofin maine, kunnia ja asema olivat vaakalaudalla. Arjen vallankäytöstä on jäänyt melko vähän jälkiä ennen 1800-lukua. Silti jo lapset tiesivät, kenellä oli määräysvalta kotitaloudessa. Tavat opittiin kotona, mutta säännöt käytiin läpi myös kirkossa ja koulussa, sillä ne oli painettu Katekismuksen Huoneentauluun. Naisen ja miehen, lapsen, isännän ja palvelijan asema oli tarkasti säädelty. Miehen tuli isällisesti ohjata ja neuvoa vaimoaan, lapsiaan ja palvelusväkeään. Miehen ja isännän valtaan liittyi oikeus ojentaa ja rangaista tarvittaessa ruumiillisesti kurittamalla. Naisen tuli olla kuuliainen isälleen ja aviomiehelleen. Hänellä oli silti määräysvaltaa palvelijoihin ja lapsiin aviomiehensä sijaisena.
Entä jos Olof olisi anastanut Anna Catharinan hameen – naiset eivät käyttäneet housuja ennen 1900-lukua – ja käynyt hänen kimppuunsa? Olisiko se johtanut oikeusjuttuun? Miehellä oli oikeus päättää yhteisestä omaisuudesta, hän oli siis vaimonsa edusmies. Anna Catharina tuskin olisi nostanut oikeusjuttua miehensä rähinöinnistä, sillä se oli naisen osa. Useimmat vaimot joutuivat sietämään myös lievää ruumiillista väkivaltaa. Väkivallan käyttö oli hyväksyttyä vain tiettyyn rajaan asti. Jos kurituksesta aiheutui pahoja vammoja, mustelmia, haavoja tai vammautumista, mies ja vaimo vastasivat teostaan tasa-arvoisina lain edessä:
”Cuinga sacotettaman pitä / jos mies lyö waimoans / eli waimo miestäns / taicka isändä eli emändä palcollistans. 1.§. Se mies cuin kiucusta, eli juopumuxesa, eli toisen waimon tähden, lyö waimoans sinisexi eli werisexi, raajaricoxi, eli wirhellisexi; olcon se caicki cahdenkertaisesa sacosa. Jos waimo lyö miestäns; seisocoon saman oikeuden.” (Vuoden 1734 laki, XXXVI. Lucu).
Avioero oli vaikea saada
Sotaylioikeus, siis valitustuomioistuin, vahvisti vuonna 1771 Anna Catharinan tuomioksi sakkorangaistuksen ja ruumiinrangaistuksen. Rangaistus johtui omaisuusrikoksista. Sopimaton käytös ei ollut peruste sakko- tai ruumiinrangaistukselle, mutta oikeuden pöytäkirjasta voi tulkita, että se oli Olofin peruste paitsi avioeron hakemiselle myös oikeusjutun nostamiselle. Sotaylioikeus kyllä totesi, että Anna Catharina oli nuori ja vahva ja täysin kykenevä elättämään itsensä. Se ei kuitenkaan voinut tuomita pariskuntaa avioeroon, sillä avioero oli vuoteen 1930 vain tuomiokapitulin päätettävissä oleva asia.
Avioeroon tarvittiin painavat perusteet: Lain mukaan avioliiton purkamisen syynä saattoi olla ainoastaan huoruus eli sukupuoliyhteys muun kuin oman puolison kanssa tai jos puoliso oli ”omavaltaisesti” kadonnut jäljettömiin. Olofin toivoman asumuseron saaminen edellytti puolisoiden sovittamatonta epäsopua. Myös naiset saattoivat hakea avioeroa, mutta se oli vielä harvinaisempaa kuin se, että mies haki eroa.
Lue lisää:
Järjellä ja tunteella aviovuoteeseen – Suomalaisen avioliiton ja yhteiselämän historiaa: https://netn.fi/fi/artikkeli/jarjella-ja-tunteella-aviovuoteeseen-suomalaisen-avioliiton-ja-yhteiselaman-historiaa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Avioero 1700-luvun tapaan: https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/elavat_paat/avioero_1700-luvun_tapaan.28325.blog(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Vuoden 1734 laki: https://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/rwl1759_rdf.xml(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patriarkaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (v. 1450–1860). toim. Piia Einonen ja Petri Karonen. Historiallinen arkisto 116. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsinki 2002.
