Lihasten harjoittaminen erilaisia painoja käyttäen on reilun sadan vuoden aikana muuttunut harvojen harrastuksesta koko kansan suoranaiseksi velvollisuudeksi, ja sen ympärille on kehittynyt mittavaa liiketoimintaa. Liikunta ja urheilu ovat yleistyneet vapaa-ajan lisääntyessä, työelämän fyysisen kuormituksen vähentyessä ja hyötyliikunnan muututtua välttämättömyydestä harrastukseksi.
Helsingin Atleettiklubi
Nykyisin Kaapelitehtaalla toimiva, vuonna 1891 perustettu Helsingin Atleettiklubi (HAK), on Suomen vanhimpia voimailuseuroja. Atleettiklubissa harrastettiin ennen kaikkea painia ja nyrkkeilyä, mutta niiden rinnalle nousi pian myös painoharjoittelu. Perustajajäseniin kuului mm. makeistehtailija Karl Fazer. Painonnostajana tunnettu Karl Fazer oli monipuolisesti lahjakas urheilija, joka vielä viisikymppisenä edusti Suomea ammunnassa Tukholman olympialaisissa 1912.
Ehkä vähän yllättäen Helsingin Atleettiklubi organisoi yhden maailman ensimmäisistä kehonrakennuskilpailuista Helsingissä 1902. Tavoitteena oli kilpailla ”sopusuhtaisessa ruumiinkehityksessä ja plastillisessa kauneudessa”. Arvosteluraatiin kuuluivat kaksi lääkäriä, professori, kuvanveistäjä, taidemaalari sekä ”Suomen urheilun isä” lehtori Ivar Edward Wilskman. Kilpailun voittaja Bruno Zilliacus oli suunnitellut oman harjoitteluohjelman, joka oli voimistelun ja painoharjoittelun yhdistämistä esteettisesti miellyttävän vartalon kehittämiseksi. Wilskman kuvasi Zilliacuksen olevan ”kookas mies, pitkä ja pulska, tavattoman roteva ja voimakas”. Wilskmanin mielestä kehonrakennuskilpailuilla oli suotuisa vaikutus herättämään voimistelijoissa ”halun heidän ryhtinsä ja ulkomuotonsa parantamiseen”. Suomessa ryhdin kohenemisessa tosin päästiin heikosti eteenpäin, koska ”me suomalaiset olemme luonnostamme niin ryhdittömiä”.
HAK:n jäsenet, kuten muutkin alan harrastajat, joutuivat pitkään harjoittelemaan väliaikaisissa tiloissa, mm. koulujen voimistelusaleissa ja urheiluseurojen tiloissa. Tilat Kaapelitehtaalla Atleettiklubilla on ollut 1980-luvun lopulta lähtien.
Lihastreenin ideologinen tausta
Painoharjoittelu on aina herättänyt ristiriitaisia mielipiteitä. Helsingin Atleettiklubin toiminta-ajatukseksi oli alun perin määritelty ruumiinkulttuurin edistäminen keskieurooppalaisten vaikutteiden mukaisesti. Ensimmäisen yleisölle suunnatun ”voimailuillatsun” (1891) jälkeen Nya Pressenissä julkaistiin yliopiston voimistelunopettaja ja urheiluvaikuttaja Viktor Heikelin kirjoittama artikkeli. Heikel epäili voimailuharrastuksen ihmisarvoa ja terveellisyyttä vedoten ”kaikkien aikojen vakaviin ajattelijoihin, jotka ovat aina vastustaneet atletiikkaa, raa’an ruumiillisen voiman kehittämistä kaikkien jalompien ruumiin ja sielunominaisuuksien kustannuksella”. Heikel esitti toivomuksen, että voimailuilta jäisi viimeiseksi, jotta nuorisoa ei johdettaisi harhaan. Myöhemmin hän vielä muistutti, että ihmisten ei pidä pyrkiä ”saavuttamaan gorillan tai sonnin raakaa fyysistä voimaa”. Vaarana oli käydä kuin kreikkalaisille atleeteille – heistä antiikin filosofit puhuvat ihmisinä, joiden ”sielu on uponnut lihapaljouteensa”.
Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan on tyypillistä länsimaiselle ajattelulle. Kristinusko on perinteisesti korostanut sielullisen elämän merkitystä, ja ruumiin kehittämisen nähtiin vaarantavan sielun jalostamisen. 1800-luvulla luonnontieteiden vahvistuminen ja esimerkiksi darwinismin soveltaminen myös ihmisiin muuttivat ajattelua. Pappien sijaan alettiin kuunnella lääkäreitä ja muita kehon asiantuntijoita, kun määriteltiin, mikä on hyvää elämää. Ajatus ruumiin muokkaamisesta liikuntaharjoitusten avulla syntyi 1800-luvun puolivälissä, jolloin ihmisille alettiin opettaa raikkaan ilman ja fyysisen harjoituksen tärkeyttä terveyden ylläpitämisessä.
Yhdysvalloissa voimistelunopettaja Catharine Beecheristä tuli aikakauden guru, jonka tavoitteena oli ”täydellisen vartalon kehittäminen”. Harjoitusmetodissa yhdistyivät preussilaisten sotajoukkojen ja ruotsalaisen plastisen voimistelun periaatteet. Beecher ilmoitti ihanteekseen antiikin kreikkalaiset, jotka hänen mukaansa olivat olleet ”kaikkien aikojen viisain ja voimakkain kansa”. Nykyisin lähes itsestään selvänä pidetty ajatus terveyden yhdistymisestä kauneuteen ja voimaan oli 150 vuotta sitten vallankumouksellinen. Ensimmäiset modernit kuntosalit syntyivät, kun Yhdysvalloissa alettiin perustaa kaupunkeihin voimisteluhalleja ja ”terveyden temppeleitä”, joissa oli mahdollista suorittaa yksilöllisiä kuntoiluohjelmia kevyillä painoilla, musiikin tahdissa. Euroopassa puolestaan ranskalainen Hippolyte Triat oli jo vuonna 1833 perustanut ensimmäisen kuntosalinsa Liegeen, Belgiaan.
Euroopan varieteeteattereissa alettiin järjestää voimamiesnäytöksiä. Vuonna 1887 lihaskimppu ja ”ruumiinkulttuurin professori” Louis Attila pääsi jopa esiintymään Iso-Britannian kuningatar Victorian juhliin. Attila oli suosittu ”henkilökohtainen valmentaja” aikansa eurooppalaisten kuninkaallisten ja muiden silmäätekevien piireissä. Myöhemmin Attila muutti Yhdysvaltoihin ja perusti vuonna 1894 New Yorkiin kuntosalin, jossa opetettiin jo tuolloin nykyajan kehonrakennuksen mottoa: ”Treenaa muodon tähden ja voima tulee mukana.”
Ruumiinkulttuurin kehittäminen johti pahimmillaan rotuteorioihin ja eugeniikkaan, jonka perusteella alettiin pyrkiä ihmisten rodunjalostukseen ja ”heikkolaatuisten” ihmisten karsimiseen yhteiskunnasta. Myöhemmin onkin siirrytty psykologiaa korostavaan ajatteluun, jossa yleinen hyvinvointi määritellään ruumiillisen hyvinvoinnin kautta, ”terve sielu terveessä ruumiissa”. Ihmisruumis nähdään pyhättönä, jonka vaalimiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Kehonrakennus voidaan nähdä yhtenä ilmenemismuotona tästä. Toisaalta alaan liittyy myös epäterveitä ilmiöitä, kuten syömishäiriöitä, pakonomaista harjoittelua ja dopingin käyttöä.
Kuntoilun tilat
1900-luvun alkupuolella Suomen ensimmäiset liikuntasalit olivat pääasiassa painijoita, voimistelijoita ja yleisurheilijoita varten ja niiden ylläpitämisestä vastasivat järjestöt, yliopisto ja koulut. Painoharjoittelu ”terapeuttisena kuntoliikuntamuotona” oli suosittua 1910–20-luvuilla. Varsinaisen kehonrakennuksen uranuurtaja Niilo Salo esitteli teräsmiesjärjestelmänsä Yhdysvalloissa suosituksi tulleiden nousujohteisten painoharjoittelumenetelmien pohjalta.
Pikkuhiljaa punttien nostelu siirtyi kotinurkista, autotalleista ja urheiluseurojen harjoitustiloista kuntosaleille. Harjoittelu tapahtui irtopainoilla. Nykyisiltä kuntosaleilta tutut laitteet on kehitetty pääasiassa 1950-luvun jälkeen. Ensimmäiset kaupalliset kuntosalit avattiin Helsingissä 1960-luvun alkuvuosina ja ne sijaitsivat kantakaupungin alueella. Aivan ensimmäisen salin perustaja 1960-luvun alussa oli voimistelunopettaja Ville Aroniemi. Vuonna 1964 avattiin Kuntomiilu-niminen kuntosali Wallininkatu 10:een. Yksi pitkäikäisimpiä saleja on BBC (Bodybuilding Club), joka toimi vuodesta 1968 Vallilassa osoitteessa Pälkäneentie 19 A. Vuonna 2025 sali muutti Kaarelaan, kun rakennus, jossa sali oli siihen asti sijainnut, meni remonttiin.
Lähiöihin kaupallisia kuntosaleja alkoi ilmestyä 1980-luvun lopulta alkaen. Sitä ennen keskusta-alueen ulkopuolella kuntosalipalveluita tarjosi Helsingin kaupunki. 1970-luvun puolivälissä kaupungin omistamat kuntosalit avattiin Jakomäkeen, Kontulaan, Koskelaan ja Pirkkolaan sekä Olympiastadionille ja Yrjönkadun uimahalliin. Voimailua on harjoitettu varsinkin kesäisin myös ulkona, mm. julkisilla uimarannoilla. Kaupunki on tarjonnut lihasharjoitteluun soveltuvia ulkokuntosaleja jo vuosikymmeniä. Välineinä niissä ovat olleet leuanvetotangot, vatsatreenipenkit ja nostettavaksi tarkoitetut järeät tukit, jotka oli toisesta päästään kiinnitetty telineeseen. Viime vuosina ulkokuntosaleillekin on saatu saleilta tuttuja laitteita, joista on kehitetty säänkestäviä.
Esikuvia
Lisääntynyt vapaa-aika loi uudet markkinat erilaisille liikuntapalveluille, ja kehonrakennuksesta tuli kansainvälisen mallin mukaan muodikasta 1980-luvulla. Myös suomalaisten kilpailijoiden menestys kansainvälisissä kehonrakennuskilpailuissa varmasti kannusti muitakin lajin pariin. Helsinkiläisistä kehonrakentajista ensimmäinen maailmalla menestynyt kilpailija oli Jorma Räty, joka voitti vuonna 1967 kehonrakennuksen Pohjoismaiden mestaruuden ja kruunasi amatööriuransa vuonna 1980 maailmanmestaruudella. Räty on edelleen ainoa suomalainen, joka on voittanut tämän tittelin.
1980-luvulle asti voimailu pysyi pienen piirin harrastuksena ja se oli pitkään tarkoitettu vain miehille: 1900-luvun alkupuolella kaikenlainen urheilu katsottiin naisille sopimattomaksi. Parempana nähtiin esimerkiksi musiikin tahdissa suoritettu voimistelu. Helsingin Atleettiklubi sai ensimmäisen naisjäsenensä (erään jäsenen tytär) jo 1920-luvulla, mutta ei ole tietoa, kävikö hän treenaamassa vai oliko hän lähinnä kannattajajäsen. Virallisesti HAK avautui naisille syksyllä 1980. Silloin klubi järjesti ensimmäiset voimannosto- ja kehonrakennuskurssit salillaan Kaapelitehtaan vintillä ja kurssille osallistui miesten ohella viisi naista.
1980-luvulta lähtien naisia alkoi hakeutua voimailulajien pariin enenevässä määrin ja tuolloin avattiin myös ensimmäiset pelkästään naisille tarkoitetut salit. Tärkeänä esikuvana oli turkulainen Ritva ”Kike” Elomaa, joka menestyi kansainvälisissä kehonrakennuskilpailuissa 1980-luvun alussa voittaen mm. Ms. Olympia -tittelin 1981 ja kehonrakennuksen Euroopan mestaruuden.
Kuntosalien ketjuuntuminen
Kotimaisia kuntosaliketjuja alkoi syntyä 1980-luvun lopulla ja 2000-luvulla Suomeen rantautuivat ensimmäiset ulkomaiset ketjut. Niiden myötä ala on edelleen kaupallistunut. Ketjut edellyttävät pitkäaikaista jäsenyyttä aikaisempien kertamaksujen sijaan. Vuosituhannen alussa alan kasvu oli niin voimakasta, että saleille ei riittänyt ammattitaitoisia työntekijöitä. Tämä puolestaan johtui erityisesti ohjatun liikunnan suosion kasvusta.
Erityisesti naisten saleille kuuluu ryhmäliikunta eri muodoissaan. Ensimmäiset keskukset, joissa löytyi sekä ryhmäliikuntasali että kuntosali, aloittivat toimintansa 1980-luvun lopulla. Taustalla oli aerobic-buumi. Aerobic kehitettiin USA:ssa 1970-luvulla ja se levisi Suomeen 1980-luvulla, jolloin monenlaiset tahot tarjosivat ”jytäjumppaa”. Nykyisin ryhmäliikunnan kirjo ulottuu joogasta kuntonyrkkeilyyn ja venyttelystä lihaskuntotunteihin. Valikoima kasvaa koko ajan.
Viime vuosikymmeninä monista kuntosaleista on tullut hyvinvointikeskuksia, jotka tarjoavat saliharjoittelun ja ohjattujen tuntien ohella henkilökohtaista kunto-ohjausta, ravintoneuvontaa, hierontaa, fysioterapiaa ja monia muita palveluita. Pelkän lihasmassan kasvattamisen sijasta salilta haetaan jaksamista ja hyvinvointia.
Asiakkaat pyritään sitouttamaan toimintaan pitkillä sopimuksilla. Kohderyhmä on laajentunut kattamaan lähes koko väestön. Kuntosalit ovat myös pyrkineet sijoittumaan sinne, missä ihmiset liikkuvat, kuten ostoskeskuksiin.
