Helsingin voutikunnan tilikirjasta vuodelta 1556 ilmenevät alusten ja niiden laivurien nimet sekä rautalastin määrä ja paino aluskohtaisesti. Koska aluksissa oli varmaan muutakin lastia, ei lastin kokonaismäärää ja aluksen kantavuutta tiedetä. Raudan määrä antaa kuitenkin osviittaa aluksen koosta – mitä suurempi määrä lastia, sitä suurempi alus.
Alusten nimet kertovat parhaimmillaan telakan ja alustyypin (esimerkiksi Vesterviks Barken) ja niiden perusteella saadaan koostakin suuntaa-antavaa tietoa (Långe Barken).
Pohjoiset kaleerit
Aluksista viisi oli kaleereja. Kaleeri oli pääasiassa soudettava alus, jossa oli myös 1–2 mastoa. Purjeita käytettiin kuitenkin vain myötätuulella. Alustyyppi oli kapea ja matalakulkuinen ja soveltui siksi hyvin Suomen saaristoon, vaikka olikin alun perin käytössä aivan toisenlaisissa olosuhteissa Välimerellä, missä Venetsialla ja muilla Italian kaupunkivaltioilla sekä osmaneilla oli suuria kaleerilaivastoja.
Kustaa Vaasa kiinnostui tästä alustyypistä ja sen uudesta versiosta, ns. renessanssikaleerista, joka yleistyi Välimerellä 1500-luvulla samaan aikaan kuin tehokkaat tuliaseet. Siinä oli tykit edessä, joten sillä voitiin tehokkaasti sulkea Suomenlahden saariston kapeikkoja. Sota-aikana kaleeri oli turvallinen arvotavaran kuljetusalus, koska siinä oli paljon miehiä aseineen. Kaleerit liikkuivat eskaaderina eli kooltaan vaihtelevana joukko-osastona, mikä oli soutualuksille helppoa, toisin kuin laivoille. Koko lastin menetyksen riski jakaantui, ja siksi myös Helsinkiin mainittu lasti tuli usealla aluksella. Miehistöä kaleerissa oli koon mukaan 50–500, mikä oli samalla kaleerin huono puoli: muonaa tarvittiin paljon, ja taudit levisivät ahtaissa aluksissa.
Soutualus ei ollut mikään uusi asia Suomen saaristossa, sillä olivathan jo muinaiset ledung-laivastot soutulaivastoja samoin kuin sisävesien kirkkoveneet – saariston läpi kulkeneita viikinkejä unohtamatta. Soutulaivastojen historiassa 1500-luvun puoliväli on kuitenkin tekninen murroskohta. Kustaa Vaasa rakennutti Tukholmassa vuonna 1540–1549 kaksikymmentä kaleeria (Finska Galejan Turussa vuonna 1543). Ne valmistuivat ulkomaisen kaleerinrakentajan opastuksella. Hänen henkilöllisyydestään ei ole tarkempaa tietoa, mutta kaikkitietävän Olaus Magnuksen mukaan hän oli venetsialainen, jonka kuningas hankki palvelukseensa ”suurella rahasummalla”. Koska kirjallisia oppaita tai malleja monimutkaisen kaleerin rakentamiseen ei ollut, tarvittiin asiantunteva henkilö.
Helsinkiin 1556 tulleista aluksista viisi oli edellä mainittuja Kustaa Vaasan rakennuttamia kaleereja. Niillä oli ikää siis jo noin 15 vuotta, eli ne alkoivat olla elinkaarensa päässä.
Voudintilin mukaan Anders Skåning -niminen laivuri toi kaupunkiin Morianen-kaleerillaan 91 kappaletta tankorautaa. Lastin yhteispaino oli kuusi kippuntaa (skeppspund), joka oli 170 kiloa nykypainossa eli yhteispaino oli runsas 1000 kg. Morianen oli rakennettu Tukholmassa 1546. Vuonna 1558 Erik XIV myi aluksen Juhanalle ja sai samalla Turussa olleen Finska Svanenin itselleen. Viimeinen tieto aluksesta on vuodelta 1561. Morianen (Murjaani) oli yleinen nimi näihin aikoihin. ”Vääräuskoisiin” osmaneihin viittaava nimi ei ollut halventava vaan arvostava, ja sen käytön taustalla oli juuri viittaus osmanien suureen kaleerilaivastoon. Vastaavia nimiä olivat mm Halvmånen, Finske Morianen, Turken, Danske Morianen.
Karl Joenson toi Helsinkiin aluksellaan hänkin kuusi kippuntaa tankorautaa. Aluksella ei ollut nimeä, tai ainakaan sitä ei mainita. Håkan Krockin Soldanen toi samaa tavaraa saman verran, minkä lisäksi kaupunkiin saatiin 40 ojituslapioita. Koska niissä oli rautainen kärkiosa, ne luettiin tileissä kategoriaan rauta. Soldanen oli vuonna 1546 Tukholmassa rakennettu mahdollisesti tavanomaista vähän suurempi kaleeri, joka Gleten mukaan lopulta hajosi. Tämä saattaa kertoa siitä, että kaleerin ja varsinkin suuren sellaisen rakentaminen oli vielä harjoitteluasteella tai että ne rakennettiin nopeasti. Bengt Perssonin Segelskepenilla tuli 100 tankoa rautaa.
Jöns Botnekarlin Snörepilen toi sekin Helsinkiin 91 tankoa rautaa. Snörepilen oli pieni kaleeri, joka rakennettiin Tukholmassa vuonna 1542 ja oli käytössä vuoteen 1562. Sen elinkaari oli siis 20 vuotta, joka oli tämän tyyppisten alusten maksimiaika.
Laivuri Hans Gammal toi Turken-aluksella 80 tankoa rautaa. Alus oli pieni kaleeri, mitä käsitystä tukee myös sen nimi, joka viittaa jälleen osmanien kaleerilaivastoon. Turken rakennettiin vuonna 1554/1555 Ekolsundissa Ruotsissa. Sitä koskeva viimeinen lähdetieto on vuodelta 1566. Kaikissa kaleereissa oli saman verran lastia – noin kuusi kippuntaa – joten alukset lienevät olleen samankokoisia ja rakennettu samaan aikaan mahdollisesti jopa sarjatyönä. Näin kaleerit rakennettiin Venetsian kuuluisalla telakalla, Arsenalella.
Laivoja ja laivureita
Rautaa tuli Helsinkiin myös muilla aluksilla kuin kaleereilla Olof Ålenninge toi Vesterviks Barkenilla tankorautaa 44 kippunnan edestä. Lasti oli suurin Helsinkiin tullut, yhteispainoltaan 7480 kg. Alus oli tyypiltään bark. Tästä alustyypistä ei tiedetä juuri mitään muuta kuin että se oli kaksi- tai kolmimastoinen purjelaiva. Nimen etuosa kertoo, että se oli rakennettu Ruotsin Vestervikin telakalla. Vesillelasku oli vuonna 1553/1554 ja alus käytössä vuoteen 1573 asti, jolloin se Gleten listauksen mukaan ”annettiin pois”. Koska se oli laiva, oli siinä lastitilaakin enemmän kuin kaleereissa. Sen lastina oli myös terästä (ståll).
Erich Gesslen kipparoiman Långe Barkenin lastina oli tankorautaa 173 kpl (”ja ½ tankoa”, kuten vouti Anders Larsson Korppi tunnollisesti on kirjannut). Nimensä perusteella alus oli tavanomaista pidempi. Muuta ei tästäkään laivasta tiedetä. Alus oli rakennettu mahdollisesti vuonna 1548 Tukholmassa, ja se oli käytössä vuonna 1565 sattuneeseen haaksirikkoon asti. Långe Barken oli pienehkö alus.
Laivureiden nimien perusteella he olivat ruotsalaisia tai ainakin muualta kuin Helsingin seudulta kotoisin. Kuten alusten nimet, laivureiden nimetkin viittaavat heidän kotipaikkaansa: Anders Skåning (Skåne), Karl Joensson, Håkan Krock, Jöns Bottnekarl (Bothnia), Hans Gammal ja Olof Ålenninge (Åland).
Helsingistä kartanoihin
Kaiken kaikkiaan Kuninkaankartanon satamaan tuli noin 90 kippuntaa rautaa eli yhteensä 15 300 kg. Kun ottaa huomioon, että rautaa kuljetti kahdeksan alusta, ei määrä ollut mikään erityisen iso. Mutta mihin sitä tarvittiin? Se selviää seuraavan vuoden tilitiedoista. Vuoden 1557 voudintili kertoo, että tankorauta jäi osaksi Kuninkaankartanon omaan käyttöön, mutta suurin osa meni Turun linnaan. Osmundrauta puolestaan jakaantui eri puolille eteläistä ja lounaista Suomea. Jatkokuljetuksia meni Siuntion, Laakspohjan (Lohjalla), Hollolan, Pöytyän (Pöytis gård), Kyminkartanon, Porvoon kartanoihin sekä Raaseporiin. Rauta meni kartanosepille, jotka takoivat siitä aseita ja muita työkaluja, joita sota-aikana tarvittiin.
Rauta meni kartanosepille, jotka takoivat siitä aseita ja muita työkaluja, joita sotaisina aikoina tarvittiin. Helsinkiin tulleet kaleeri olivat talven yli kaupungin satamassa. Helsingistä oli tullut tärkeä laivastoasema, mikä ennakoi Viaporin perustamista 1700-luvun puolimaissa.
Lähteet ja kirjallisuus
Helsingin voutikunnan tilikirja 1556 (KA 3040:51)
Helsingin voutikunnan tilikirja 1557 (KA 3070:37)
Glete, Jan: List of Swedish Warships 1521–1721.
Glete, Jan: Vasatidens galärflottor. Teoksessa Hans Norman (red.) Skärgårdsflottan. Uppbygnad, militär användning och förankring i det svenska samhället 1700–1824. Falun: Historisk media 2000.
Huhtamies, Mikko: Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä. Helsinki: John Nurmisen Säätiö 2014.
