Hyppää pääsisältöön

Helsingin styrmannit eli luotsit 1500-luvulla

”Nyt otetaan luotsi, joka neuvoo heille väylän. Jos hän sanoo tahtovansa luotsata heidät ilman vahinkoa ulapan yli sovittuun paikkaan ja jos hän sitten vie aluksen karille, on heillä oikeus vaatia hänen henkensä. Jos matkalla yllättää aluksen merenkäynti tai ankara myrsky, siinä tapauksessa hän on vapaa kaikesta vahingon aiheuttamisesta”.

– Maunu Erikinpojan kaupunkilaki (1350-luku), laivakaaren 14. luku

Keskiaikaiset väylännäyttäjät

Santahaminassa on ollut luotseja eli styrmanneja niin kauan kuin kauppalaivoja on sen vesillä liikkunut. Ensimmäiset kirjalliset maininnat Santahaminan luotseista ovat 1500-luvun alusta. Muualta maasta on heistä kuitenkin paljon varhaisempia tietoja. Ahvenanmaalla eli luotsi nimeltä Peder Styreman, jota koskeva tieto on vuodelta 1431. Hänen asemansa oli valtakunnallisesti erittäin tärkeä, koska Ahvenanmaan läpi kulkeva reitti yhdisti Ruotsin ja Suomen. Keskiajan lähteet puhuvat myös reitinnäyttäjistä (ledsagare). Lähdetieto vuodelta 1419 kertoo, että Raisiossa toimi Lasse Ledsgare. Att ledsaga tarkoitti arvohenkilön saattamista turvallisesti merellä mutta myös maareiteillä. Matkustaminen oli vaarallista maalla ja merellä. Styrmannia uudempi nimitys on luotsi, joka alkaa yleistyä lähteissä vasta 1670–1680-luvuilla. Luotsitoiminnan pitkän historian merkkipaalu on vuonna 1696 annettu valtakunnallinen luotsisääntö, joka antoi luotsilaitokselle vakiintuneet muodot ohjesääntöineen. Käytän seuraavassa nimityksiä styrman ja luotsi, joilla tarkoitan samaa asiaa.

 

Lauttasaaren, Santahaminan ja Laajasalon luotsit

Ensimmäinen lähteissä mainittu Santahaminan luotsi oli saarella perheineen asuva Erik i Sandhamn. Viipurin linnanpäällikkö Erik Tureson kertoo kirjeessä vuodelta 1507, ettei pääse laivoillaan yhteenkään kaupunkiin Suomessa ilman Erik-luotsin apua, ja toteaa, että tämä on ainoa luotettava luotsi näillä main. Kirjeestä ilmenee, että Erik-luotsi oli kadonnut Valter-nimisen tukholmalaisporvarin kanssa  saareltaan ja linnapäällikkö epäili hänen joutuneen vihollisen eli tanskalaisen palvelukseen. Erik oli nimittäin hävinnyt jälkiä jättämättä. Varsinkin vihollinen oli merellä riippuvainen luotseista, ja heitä jopa pakotettiin tähän tehtävään.

Meneillään oli juuttisota (1501–1512) eli Ruotsin ja Tanskan välinen merisota ja Kalmarin unionin loppukamppailu Suomenlahdella. Ruotsi oli irtaantumassa pohjoismaisesta valtioliitosta, minkä Tanska yritti estää tuhoamalla Suomenlahden rannikkoa ja kaappaamalla Tallinnaan meneviä hansalaivoja. Tanska ja Hansa olivat sodassa keskenään, ja mikäli lähteitä on uskominen, olivat taistelut merellä teräasein erittäin julmia. Laivatykkejä ei vielä ollut, mikä tarkoitti, että päätarkoituksena oli vihollisen miehistön (ja matkustajien) tuhoaminen.

Luotseista alkaa olla systemaattista tietoa – tosin hajallaan eri lähteissä –1540-luvulta alkaen, kun Kustaa Vaasa loi varhaismodernin valtion keskittäen keskushallinnon ja valtakunnan pääkirjanpidon Tukholmaan. Muut valtakunnan kaupungit oli alistettu Tukholmalle. Merikuljetukset edellyttivät luotseja. Helsingin nykyisissä kaupunginosissa oli Santahaminan lisäksi kaksi muutakin luotsia, Lauttasaaressa ja Laajasalossa.

Styrmannit olivat varakkaita

Styrmannit olivat keskimäärin varakkaampaa väkeä kuin muut Helsingin pitäjän talonpojat. Luotseja ei verotettu. 1500-luvun loppupuoliskolla oli vuotuisen maaveron ohella lähes vuosittain tilapäisiä mutta vakituiseksi jääviä apuveroja eri tarkoituksiin, kuten laivaston muonitukseen ja varustamiseen. Laajasalon luotsit saivat 1600-luvun alussa verovapauden lisäksi kolme tynnyriä viljaa vuosipalkkiokseen. Se oli katovuosien ja kylmän ilmastovaiheen aikaan tuntuva lisäturva. Luotsilla oli maatila, jonka hoito jäi pakostakin muun perheen vastuulle, koska maataloustyöt ja merenkulku olivat samanaikaisia sesonkitöitä. Varsinkin kevät ja syksy olivat kiireistä aikaa kummallakin alalla.

Luotsin talous oli riskin kannalta hajautettu: rahdinkuljetuksen lisäksi oli tukena maatalous sekä kalastus, linnustus ja hylkeenpyynti. Lisäksi rannoille ajelehtineella hylkytavaralla on aina ollut suuri merkitys saaristossa. Sisämaan talonpojalla oli katovuosien ja sotaan joutumisen riski, luotsilla haaksirikon mutta myös sotajoukkojen kuljetuksiin liittynyt tautikuolleisuusriski, joka oli vieläpä hyvin todennäköinen 1600-luvun alkupuolen sotakautena. Ulkosaariston luotsin elämää varjosti kolmaskin vaaratekijä: vihollisen laivastot liikkuivat rannikolla ryöstäen ja tuhoten ainakin kolmeen otteeseen: juuttisodan sekä Ruotsin Venäjän sodan (1555–1557) aikana, jolloin Helsingin kuninkaankartano tuhottiin, sekä vuonna 1577, jolloin tataarit hyökkäsivät jäätä pitkin Uudenmaan rannikolle tuhoten Helsingin seudun kyliä. Luotsikylistä Lauttasaari ja Laajasalo ryöstettiin. Yksityiskohtana mainittakoon, että tataarit ryöstivät Laajasalon luotsilta purjeen.

Vuodelta 1624 olevan karja- ja kylvöveroluettelon mukaan Laajasalon kahdella luotsilla Hindrich Eriksonilla ja Erich Philipussonilla oli runsaasti kotieläimiä. Eniten oli ensin mainitulla: kaksi hevosta, 11 eri-ikäistä lehmää, 18 lammasta ja kaksi sikaa. Santahaminan Hans Larssonilla ja Markus Sigfridsonilla oli jonkin verran vähemmän. Viljelysten koko oli kummalakin saarella 2,5 tynnyriä. Se tarkoitti noin hehtaarin kokoista peltoa.

Alussa esitetty kaupunginlain luotseja koskeva lainaus kertoo, miten suuri vastuu luotsilla oli. Ottaen huomioon yleisen kontekstin ei kuitenkaan ole uskottavaa, että luotsi olisi karilleajon jälkeen menettänyt henkensä. Luotseja tarvittiin eikä heitä ollut varaa menettää. Laki ei keskiajalla pakottanut vaan ohjeisti, kuten Heikki Ylikangas on todennut. Lisäksi oli hyvin tavallista, että vakaviakin rikoksia sovittiin sukujen sisäisesti uhrien ja syyllisten välillä. Tappo voitiin sovittaa rahalla.

Kirjallisia reittioppaita ei Helsingin vesiltä vielä keskiajalla ollut. Vuonna 1644 ilmestyi ensimmäinen riittävän tarkka ja myös Helsingin vesille ulottuva reittiopas, Johan Månssonin Merikirja ”Een Siö-book, som innehåller om siöfarten i Östersjön”. Merenkulkija pystyi nyt yrittämään Santahaminaan Vallisaaren ja Susisaaren välistä myös opaskirjan avulla:

Här ifrå löper man Nord til wästan åth Sandahampn een half mijl, emellan twenne höga Holmar in genom itt smalt Sund, och sätter ther innan före på Fiälen på 18. Eller 16. Fampner. Styrmansgärden ligger strax ther östan före.

Nykysanoin ajetaan pohjoiseen Santahaminan länsipuolelle puoli peninkulmaa kahden korkea saaren välistä (nykyisen Kustaanmiekan läpi) ja jäädään siihen paikkaan, jossa on 16–18 syltä vettä.

Helsingin varhainen luotsikylä siirtyi vähitellen rantojen mataloitumisen seurauksena ja kaupungin siirtämisen sekä laivojen kasvamisen myötä etelämmäksi. Santahaminasta luotsit siirtyivät Vallisaareen ja sieltä nykyiselle paikalleen Harmajan luotsiasemalle. Sisempi Hylkysaarikin oli luotsien käytössä, mutta myöhemmin siihen muutti joksikin aikaa Suomen merimuseo.

 

Lähteet ja kirjallisuus

Diplomatarium fennicum: DF 1561, DF 2017, DF 5682, DF 5257

Voudintilit: KA 3628c:135.

Svenska Academins Ordbok (SAOB).

Kuningas Kristofferin Maanlaki 1442. Muinaisruotsista suomentanut Martti Ulkuniemi. Vaasa 1978.

Kuisma, Markku. Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki 1990.

Lähteenmäki, Aina. Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen historia vuoteen 1808. Merenkulkuhallitus Helsinki 1947.

Månsson, Johan. Een Siö-Book som innehåller om sjöfarten i Östersjön af Johan Månsson Stockholm 1644. Namn och bygd Årg. 13, 1925, Häfte 5.

Niitemaa, Vilho 1965. Suomen keskiaikaiset luonnonsatamat. Turun Historiallinen Arkisto 17.

Ylikangas, Heikki. Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa Kristian II:sta Nils Dackeen. Siltala 2021.