Hyppää pääsisältöön
Lauttasaaren alue liitettiin Helsingin kaupunkiin vasta vuonna 1946. Lauttasaaressa on kuitenkin asuttu varmuudella ainakin keskiajalta lähtien. 1900-luvun alkupuolella saarella oli aktiivinen huvilayhdyskunta jonne kuljettiin juurikin lautalla. Parin vuosikymmenen ajan Lauttasaari myös muodosti yhdessä Munkkiniemen kanssa Huopalahden kunnan. Viimeisten vuosikymmenten aikana Lauttasaaresta on kasvanut monipuolinen kaupunginosa, jossa yhdistyvät urbaani asuminen, merellinen luonto ja nopeat liikenneyhteydet metron ja moottoritien muodossa.

Satoja vuosia maanviljelyä ja merenkulkua

Jo keskiajalla Lauttasaaressa oli vähintään neljän talon muodostama kylä, sillä tämä löytyy 1500-luvun veroluetteloista. Kylän nimi, Drumsö, ei kuitenkaan viittaa lauttaan, vaan sen voi ajatella tarkoittavan ”möykkyä”. Toiset tutkijat ovat ajatelleet ”möykyn” viittaavaan luontoon: saaren harjumaisiin mäkiin. Toiset taas uskovat sen pikemminkin viittaavan varhaisen asukkaan ”lempinimeen”.  Kenties asukas on ollut vanttera, möykkymäinen, tai ”lihaskimppu”, ja näin hänen taloaan ja myös kylää on kutsuttu ”Möykkyläksi”.  On myös spekuloitu, että nimi saattaisi viitata kaulushaikaraan (ruotsiksi rördrom). Tätä teoriaa tukee se, että monet muutkin lähisaaret on nimetty eläinten mukaan (Tirholmen=Tiiraluoto, Björnholmen=Karhusaari). Suomenkielinen nimi "Lauttasaari" annettiin professori J. J. Mikkolan ehdotuksesta vasta vuonna 1918. Tuolloin vasta itsenäistyneessä Suomessa haluttiin keksiä paikoille myös suomenkielisiä nimiä. Nimen taustalla on silloin saarelle kulkenut lautta (siltaa ei vielä ollut). Viapori, ruotsiksi Sveaborg, nimettiin samoihin aikoihin virallisesti Suomenlinnaksi.

Ainakin yksi asukas, Lasse Larsson, oli myös 1500-luvulla laivan kippari, ja kävi luultavasti kauppaa Hansakaupunki Tallinnaan, kuten moni muukin Uudenmaan rannikon talonpoika.  Lauttasaaren kylä tuhottiin 25-vuotisen sodan yhteydessä vuonna 1577, kun venäläinen ratsuväki teki yllätyshyökkäyksen Helsingin ympäristöön. Tässä hyökkäyksessä ei  kuitenkaan onnistuttu tuhoamaan vuonna 1550 perustettua Helsingin kaupunkia, joka oli suojattu tykein ja puisin varustuksin.

Lauttasaaren kylä kuului 1600-luvulla ensin Skytte, sitten Bertilsson -suvuille. Saaren vanhin säilynyt rakennus on 1700-luvun lopulta peräisin oleva kartanon vanha rakennus. Kartanon uudempi rakennus on 1800-luvun alusta. Lauttasaari oli pääosin maaseutua pitkälle 1900-luvun alkupuolelle saakka. Kartanon omistajasukuja ovat olleet muun muassa Weurlanderit, Gyldénit ja Siljanderit. Asukkaita oli varsin vähän, esimerkiksi vuonna 1706 vain 11. Vielä vuonna 1900 asukasluku oli ainoastaan 35.

Osaksi rannikkopuolustusta

1800-luku toi Lauttasaarelle aivan uuden merkityksen: sotilaallisen puolustuksen.  Helsinkiä suojaamaan oli jo Ruotsin vallan aikana rakennettu mahtava Viaporin eli Suomenlinnan linnoitus. Venäjän vallan aikana (1809–1917) rakennettiin huomattavasti lisää rannikkotykkejä ja niihin liittyviä vallituksia ja muureja paitsi Suomenlinnaan, myös ympäri Helsinkiä, mukaan lukien Lauttasaaren eteläosat. Lauttasaaren tykit ja vallit joutuivatkin tositoimiin Krimin sodan aikana 1800-luvun puolivälissä, jolloin Venäjä (ja siihen kuuluva Suomen suuriruhtinaskunta) sotivat Britanniaa, Ranskaa ja Ottomaanien valtakuntaa (Turkin edeltäjä) vastaan. Brittiläis-ranskalainen laivasto purjehti Suomenlahdelle ja hyökkäsi Viaporia ja monia muita kohteita vastaan. Lauttasaareen ammuttiin noin 1000 ammusta ja yksi sotilas, Joseph Johan Barck, sai surmansa. Hänet on haudattu Maamonlahdelle Lauttasaaren pohjoispäähän. Paikka tunnetaan ”Tuntemattoman sotilaan hautana”.

Huvilayhdyskunta

Venäläinen kauppias Ivan Wavulin osti saaren vuonna 1871. Kauppahinta oli 60 000 silloista markkaa, joka vastaa vastaa nykyrahassa noin 350 000 euroa. Hänen omistajakaudellaan saareen rakennettiin ensimmäiset säätyläisperheiden huvillat. 1900-luvun alussa Lauttasaaressa oli vain muutamia kymmeniä asukkaita, eikä se kuulunut Helsingin kaupunkiin, vaan Helsingin maalaiskuntaan (Helsingin maalaiskunta vaihtoi myöhemmin nimensä Vantaan kaupungiksi). Merkittävä käännekohta oli vuosi 1911, jolloin helsinkiläinen kauppias ja kaupunginvaltuutettu Julius Talberg keksi ostaa saaren Wawulineilta. Hän yritti kaupata sitä Helsingin kaupungille, mutta kun se ei onnistunut, päätti hän perustaa sinne huvilakaupungin, siis hienoista omakotitaloista koostuvan mukavan asuinalueen. Lauttasaareen rakennettiin heti hyvät palvelut:  muun muassa kylpylä, kahvila nimeltä Casino, tenniskenttä, tanssilava, oma pieni hevosen vetämä raitiovaunulinja sekä säännöllinen lauttaliikenne Helsingistä. Asukkaita oli 1920-luvun alkaessa jo noin tuhat. 

 

Uusi Huopalahden kunta

Helsingin maalaiskunnassa elämä jatkoi pääosin menoaan edellisten vuosisatojen tapaan maatalouden rytmittämänä. Sen sijaan uusissa huvilakaupungeissa elettiin oikeastaan varhaista lähiöelämää, ja niistä pendelöitiin töihin Helsinkiin. Lauttasaaren lisäksi vastaavia huvilakaupunkeja kohosi myös Munkkiniemeen, Haagaan, Oulunkylään ja Kulosaareen. Monet kokivat, että näillä alueilla oli hyvin vähän yhteistä Helsingin maalaiskunnan kanssa, ja asukkaiden tarpeet ja toiveetkin olivat kovin erilaisia. Onneksi kuntalaiset saivat itse äänestää, perustetaanko uusi kunta vai pysytäänkö osana Helsingin maalaiskuntaa. Äänestyksessä 92 % kannatti oman kunnan perustamista. Tulokseen vaikutti varmasti tuoreessa muistissa olevat kaupungin ongelmat: radikalisoitunut työväki oli kaapannut vallan vain pari vuotta aiemmin, ja verisen sisällissodan muistot olivat kaikilla mielessä. Monet halusivat kokeilla uudenlaista asumismuotoa, joka ei olisi enää sidoksissa vanhoihin ongelmiin varsinaisella maaseudulla tai varsinaisessa kaupungissa. Huvilakaupunki oli näiden parhaat puolet yhdistävä utopia. Lauttasaari erosikin vuonna 1920 Helsingin maalaiskunnasta ja perusti yhdessä Munkkiniemen ja Haagan kanssa oman kunnan, jonka nimeksi tuli Huopalahden kunta.  Haaga tosin erosi tästä kunnasta jo vuonna 1922 omaksi "Haagan kauppala" -nimiseksi kunnakseen.

 

Kuntaliitos Helsinkiin

Uusi Huopalahden kunta kasvoi nopeasti seuraavat parikymmentä vuotta. Vuonna 1935 rakennettiin ensimmäinen Lauttasaaren silta, joten vasta hiljattain (1919) Lauttasaareksi nimetty yhdyskunta muuttuikin tavallaan "Siltasaareksi". 1940-luvulla Lauttasaaren asukkaita oli jo 6 000, ja Lauttasaareen oli rakennettu  myös koulu ja Vattuniemen teollisuusalue. Aika oli kuitenkin nopeasti ajamassa Huopalahden kaltaisten Helsingin pienten ympäryskuntien ohi. Vuonna 1946 toteutettiin Helsingissä suuri alueliitos, jossa Huopalahden kunta pakkoliitettiin Helsinkiin kunnan ankarasta vastustuksesta huolimatta. Asia vietiin Korkeimpaan hallinto-oikeuteen saakka, mutta pakkoliitosta ei saatu estettyä. Huopalahden kunnanvaltuuston entinen puheenjohtaja oli asiasta erityisen tuohtunut pakkoliitoksen ajankohdasta heti sodan jälkeen.

Kuinka tahansa asiaa tarkastellaankin, päädytään siihen, että esikaupunkiliitos toteutetaan erittäin sopimattomana ajankohtana. Se on sopimaton sen vuoksi, että se synnyttää elintason kohottamisvaatimuksia hetkellä, jolloin päin vastoin pitäisi tehdä kaikki sen alentamiseksi.

Huopalahden kunnanvaltuuston entinen puheenjohtaja Sigurd Stenius

 

Kerrostalovaltainen mutta väljä saarikaupunginosa

Lauttasaaren tullessa osaksi Helsingin kaupunkia vuonna 1946, Lauttasaaressa oli noin 6000 asukasta, joista noin kolmasosa ruotsinkielisiä. Kaupunkiin liittämisellä oli kuitenkin selkeä syy: Helsinki kasvoi vauhdilla, ja uusille asukkaille haluttiin rakentaa lisää kerrostaloja myös Lauttasaareen. Kaupunki halusi rakentaa saarta huomattavasti nopeammin ja laajemmin kuin vanha kunta. Vattuniemen epäsiistinä pidetty teollisuusalue sekä kaupungin näkökulmasta puutteellinen kunnallispalvelujen järjestäminen olivat asioita, joita haluttiin tehostaa. Lauttasaaren vanha, peltojen, metsien ja huviloiden täplittämä maisema muuttui vauhdilla, kun uusia katuja raivattiin ja kerrostaloja nousi kymmenittäin. Vuoteen 1960 tultaessa saaren väkiluku olikin jo yli 18 000. Lauttasaaresta ei kuitenkaan rakennettu aivan samanlaista kuin vanhoista kantakaupungin kaupunginosista. Vallalla oli sodan jälkeen tapa rakentaa siinä mielessä väljemmin, että kerrostaloja ei liitetty toisiinsa niin sanotuiksi umpikortteleiksi, vaan niiden väliin jätettiin tilaa pihoille, parkkipaikoille ja leikkipaikoille. Toisaalta kerrostaloihin mahtui luonnollisesti huomattavasti enemmän asukkaita suhteessa pinta-alaan kuin omakotitaloihin, joten Lauttasaaresta muodostui kuitenkin melko tiheään asuttu kaupunginosa. Osa saaresta, etenkin etelä- ja pohjoisrannoilla jätettiin puistoiksi, metsiksi ja urheilupaikoiksi, minkä moni koki viihtyvyyttä lisäävänä tekijänä. Julkinen liikenne kaupunkiin hoidettiin busseilla; raitiovaunua ei koskaan palautettu Lauttasaareen. Sen sijaan metro saarelle saatiin 2010-luvulla Länsimetron avauksen yhteydessä, ja vieläpä kahden aseman (Lauttasaari & Koivusaari) voimin.

Lue lisää:

 

 

Olli Manninen (toim.) Lauttasaari. Kaupunki kaupungissa. Lauttasaari-seura, Helsinging kaupunginosayhdistysten liitto & Helsingin kaupunki 1985.

Ari Uino. Lauttasaari. Helsingin merellinen kaupunginosa. Lauttasaaren säätiö 1995.

Ari Uino. Lauttasaaren historiallisia vaiheita Julius Tallbergin ajasta 2000-luvulle. Lauttasaaren säätiö 2005.

Kauko Mustonen & Kalevi Pykälä (toim.) Lauttasaari - helmi Helsingin kruunussa. Lauttasaaren säätiö ja Lauttasaaren kustannus oy 1976.

Lauttasaari MyHelsinki-sivustolla. https://www.myhelsinki.fi/fi/n%C3%A4e-ja-koe-naapurustot/l%C3%A4ntiset-naapurustot/lauttasaari

 

 

Alueet