Hyppää pääsisältöön

Siirtolapuutarhat

Helsingin nopea kasvu ja työväestön heikot asuinolot herättivät 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kiinnostusta kaupunkisuunnitteluun ja terveelliseen asumiseen. Samoihin aikoihin työaikaa alettiin rajoittaa ja työväki haluttiin ohjata käyttämään lisääntynyt vapaa-aikansa ”oikein” ja hyödyllisesti. Jotta kaupunkien työväestö saisi kesäisin mahdollisuuden nauttia raittiista ulkoilmaelämästä sekä reippaasta maatyöstä ja sen hedelmistä, Helsinkiin ryhdyttiin perustamaan siirtolapuutarhoja Ruotsista ja Saksasta otettujen esikuvien mukaan.

Tarkasti säädellyt keitaat

Helsingin ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin vuonna 1918 Ruskeasuolle. Siirtolapuutarhojen huippukausi osui 1920–40-luvuille, jolloin niitä avattiin alati kasvavan kysynnän kannustamana eri puolilla kaupunkia: Kumpulaan (1926), Vallilaan (1932), Herttoniemeen (1934), Taliin (1936), Oulunkylään (1940), Marjaniemeen (1946) ja Pakilaan (1948). 

Siirtolapuutarhat suunniteltiin huolellisesti. Palstakortteleissa liikuttiin kauniisti ja tehokkaasti muotoiltua käytäväverkostoa pitkin. Yhteisalueille luotiin näyttäviä puistoistutuksia, joskus leikkipaikkoja ja urheilukenttiäkin. Palstojen käyttöä säädeltiin tarkasti. Siirtolapuutarhaneuvoja laati mallisuunnitelmia istutusohjeineen. Kaupunginarkkitehti määritteli mökkien ulkoasun reunaehdot ja teki tyyppipiirustuksia rakentajien avuksi. 

Aluksi palstoilla korostui hyötykasvien viljely, jolla saattoi sota- ja pula-aikoina olla suuri merkitys työläisperheen ruokataloudessa. Mökit olivat tarkoituksellisesti niin pieniä, että ne sopivat lähinnä työkaluvarastoiksi ja tilapäisiksi sateensuojiksi. Jo 1930-luvulla siirtolapuutarhamökkien koko kasvoi ja niissä sai yöpyä koko kasvukauden ajan. Sotien jälkeen kesänvietto ohitti ruoantuotannon ja koristekasvien osuus viljelyalasta laajeni. 

Kysynnästä huolimatta uusia siirtolapuutarhoja ei enää 1940-luvun jälkeen perustettu Helsingin kaupungin rajojen sisäpuolelle. Helsingin vanhojen siirtolapuutarhojen kohtalosta on kiistelty moneen otteeseen, kun vastakkain on asetettu rakennusmaan tarve ja virkistysalueiden merkitys. Nykyisin Helsingin vanhimmat ja arvokkaimmat siirtolapuutarhat on suojeltu asemakaavalla.