Huvilakaupunki ihanneyhteisönä
Rakennusten varhaisvaiheet, suunnittelu ja toteuttaminen liittyvät erääseen Helsingin historian kiinnostavaan kasvukohtaan, esikaupungistumisen alkamiseen. Kaipuu luonnon lähelle, idyllisiin oloihin, kasvoi samaan aikaan kun kaupungistuminen eteni. Urbanisoituminen oli Helsingissä 1870-luvulta lähtien poikkeuksellisen nopeaa. Suurin ongelma, asuntopula, oli jo pitkään koetellut helsinkiläisten kärsivällisyyttä. Kun moderni eurooppalainen kaupunkisuunnittelu haki vastausta hyvän ympäristön luomiseen, hahmottui kaksi päälinjaa. Urbaani, tiivis kerrostaloasuminen kehittyi suurissa pääkaupungeissa, Pariisissa, Pietarissa, Wienissä, Berliinissä, Tukholmassa, Madridissa, Budapestissa. Lontoossa syntyi vastaliike: pako esi- ja puutarhakaupunkeihin.
Puutarhakaupunki nähtiin ratkaisuna kaupungistumisen ongelmiin, likaisuuteen, korkeaan kuolleisuuteen, tautien leviämiseen, lasten heitteillejättöön, poliittiseen väkivaltaan, prostituutioon. Puutarhakaupungissa yhdistettiin kaupungin ja maaseudun edut. Siitä tuli ensimmäinen globaali kaupunki-ihanne, joka levisi nopeasti kaikkialle ja synnytti lukuisia paikallisia ja alueellisia variaatioita. Suomessa ja Helsingissä uudesta asumisaatteesta ja ympäristöihanteesta innostuivat nuoret liberaalit arkkitehdit, insinöörit ja taitelijat. Murros osui vuosiin 1905–07. Tuolloin pääkaupungissa oli herätty poliittisten luokkavastakohtaisuuksien maailmaan, kun ensimmäiset työväen mielenosoitukset päättyivät väkivaltaisiin yhteydenottoihin. Puhe kaupungista pelon aiheuttajana tiivistyi.
Ensimmäiset huvilaesikaupungit syntyivät meillä yksityisten aloitteesta, mutta eurooppalaisin tunnuksin. Fyysisen muutoksen ja uuden esikaupunkimaiseman symboleiksi kohotettiin luonto, valo, ilma, väljyys ja vihreys. Kulosaaresta tuli tällainen uusi asuinaluekokeilu, jossa näkyi yleinen asumiskulttuurin ja siihen liittyneiden asenteiden muutos: pois pahasta kaupungista! Ajan luonnontieteellisen näkemyksen mukaisesti uskottiin, että ympäristön uudistukset johtivat sosiaalisiin muutoksiin. Avainsanoiksi nousivat oma koti ja sen orgaaninen suhde luontoon, yksilöllinen rakentaminen ja perhekeskeisyys. Kaikki nämä olivat uusia ominaisuuksia perinteisen, urbaanin säätytietoisuuden tilalle.
Kulosaari suku- ja ystäväyhteisönä
Ensin synnytettiin huvilakaupunki ja vasta paljon myöhemmin rakennettiin sinne kirkko. Keitä olivat Kulosaaren uudisraivaajat, miehet ja naiset yhdyskunnan ja sen kirkon takana? Keväällä 1917 paljastettiin Kulosaaressa komea, taitelija Wilho Sjöströmin maalaama muotokuvakokonaisuus ”Brändön pioneerit”. Huvilakaupunkiyhtiö Ab Brändö Villastad, Helsingin seudun suurin yksityinen maaomistaja, vietti kymmenvuotisjuhliaan. Juhlaan oli syytä. Muutamassa vuodessa oli Helsingin rajan välittömään tuntumaan noussut komea uusi mallikaupunginosa. Pääkaupungin säännönmukaisen rakentamisen vastakohtana Kulosaaressa suurroolia esittivät metsä, meri, maisema, maasto ja huvila. Saaressa asuvat saivat nauttia vehreästä luonnonläheisyydestä, modernista tekniikasta ja kunnallisesta infrastruktuurista, vedestä, sähköstä, puhelinlinjoista ja toimivista liikenneyhteyksistä eli raitiotielinjasta.
Huvilakaupunkiyhtiön kymmenvuotisjuhlassa esitettiin Kulosaariyhtiön arkkitehdin ja osakkaan Bertel Jungin laatima kupletti (nidvisa), jossa kuvattiin kymmentä perustajaa ja huvilayhdyskunnan varhaisvaiheita. Perustajat, Kulosaaren huvilakaupungin suunnittelijat ja rakentajat näkivät itsensä urbaaneina uudisraivaajina, conditores urbis. Huvilakaupunkiyhtiön osakkaat kuuluivat uuteen helsinkiläiseen koulutettuun keskiluokkaan. Ruotsinkielisyys ja -mielisyys, reformihenkisyys, liberaali perusasenne sekä kiinnostus taiteeseen ja moderniin kaupunkisuunnitteluun ja -rakentamiseen yhdistivät perustajia. Suurisuuntaisen yhdyskunnan toteuttaminen edellytti monenlaista osaamista ja optimismia. Tarvittiin idealisteja ja visionäärejä, rahoittajia ja toiminnan miehiä. Johtaja Allan Granfelt kuului jälkimmäisiin. Hän vastasi vuosikymmenten ajan yhdyskunnan rakentamisesta ja suunnittelusta. Idealismia edustivat arkkitehdit Oscar Bomansson, Bertel Jung, Karl Lindahl, Armas Lindgren ja Lars Sonck. Teknistä osaamista hankkeeseen antoivat insinöörit Anders Kramer, Julius Stjernvall ja Rupert von Nandelstadh. Rahallista tukea hankkeelle antoi kauppias Axel Ståhle.
Nämä kymmenen miestä olivat kasvaneet, opiskelleet ja aloittaneet työuransa aikana, jota leimasi suomalaisen yhteiskunnallinen rakennemuutos, nopea tekninen ja teollinen kehittyminen sekä urbanisoituminen. Mahdollisten ystävyys-, sukulaisuus- ja ammattisuhteiden ohella miehiä yhdisti todennäköisesti kiinnostus Helsingin kasvuun ja kehitykseen. Monilla Kulosaariyhtiön osakkailla oli kokemusta kunnallisista luottamustoimista. Pääkaupungin kasvu ja vilkas rakennustoiminta tarjosivat haasteita. Kulosaaren rakentaminen on ennen kaikkea nähtävä arkkitehtivetoisena hankkeena. Tärkeä keskushenkilö ja Kulosaari-hankkeen keulakuva oli Lars Sonck, huvilakaupungin todellinen aatteellinen isä, ideoija ja keskeinen seuramies.
Kulosaaren perustajat muodostivat selkeän sosiaalisesti yhdenmukaisen toveripiirin. Jungin kupletti vuodelta 1917 tiivisti olennaisen hyvästä yhteishengestä, ystävyydestä, optimismista, iloisesta yhdessä tekemisestä ja reippaasta kaupunkiyrittäjyydestä:
När skämtet tar ordet vid vänskapens bord
Man länge Er tio skall minnas
Ni visar att handling och glättiga ord
Ge framgång då mycket skall vinnas.
Med ungdomens lustiga, tanklösa mod
Och skapnadets rus i Ert sinne
Ni byggde en stad till Er ärestod
Så drickom nu till edert minne.
Omatoimisuus, yksilöllisyys ja yrittäjyys nousivat uuden urbaanin keskiluokan tunnuksiksi. Kauniilla yhden perheen talolla tai huvilalla oli sosiaalinen tavoite. Oli luotava parempi kaupunki-ihminen, tuettava perheiden eheyttä ja taattava poliittinen harmonia. Oman kodin omistaminen nähtiin yhteiskuntarauhan takeena. Onkin kiinnostavaa, että Kulosaaren perustajista saareen muuttivat perheelliset miehet, ensimmäisten joukossa Allan Granfelt, Armas Lindgren, Bertel Jung ja Rupert von Nandelstadh vaimoineen ja lapsineen. Poikamiehet tai lapsettomat jäivät Helsinkiin. Kaikki osallistuivat omalla panoksellaan saaren suunnitteluun ja rakentamiseen. Erityisen näkyväksi jäi Jungin työ. Hän siirtyi vuonna 1916 Helsingin kaupungin asemakaava-arkkitehdin virasta hoitamaan Kulosaaren suuria laajentumishankkeita.
Jungin suku liittyy Kulosaaren tärkeisiin vuosikymmeniin 1910- ja 1930-lukuun. Edellisellä vuosikymmenellä luotiin Suur-Kulosaaren (1917) asemakaavasuunnitelma, joka ulotti vaikutuksena aina Helsingistä Porvooseen tapahtuvaan rakentamiseen. Jälkimmäisellä vuosikymmenellä rakennettiin kirkko ja kellotapuli. Molemmissa arkkitehti Bertel Jungin osuus oli huomattava ja hankkeet liittyivät yhdyskunnan aseman vahvistumiseen.
Kulosaaren kunnallinen status muuttui 1920-luvulla. Aluksi perustettiin kaksikielinen Kulosaaren seurakunta (1921), ja vuoden 1922 alusta aloitti toimintansa Kulosaaren huvilakaupungin maalaiskunta. Yhtiöpohjaisesta hallinnosta siirryttiin kunnallisen itsehallinnon aikaan. Kun kunnantalo puuttui, tuli kirkosta ja seurakuntatalosta uuden poliittisen, seurakunnallisen ja hallinnollisen aseman keskeisin tunnus.
Kulosaaren kirkko
Kulosaaren kirkon suunnittelu alkoi heti seurakunnallisen itsenäistymisen jälkeen, mutta toteutusvaiheeseen siirtyminen kesti kymmenen vuotta. Jungin ensimmäiset suunnitelmat 250-paikkaista kirkkorakennusta varten olivat valmiina vuonna 1933. Hanke todettiin liian kalliiksi, ja tehtiin päätös pienemmän kirkon toteuttamisesta. Jung vastasi senkin suunnittelusta. Kulosaaren kirkon suunnittelua voi pitää eräänlaisena suku- ja yhteisöhankkeena, johon kiinnitettiin lähipiirissä olleita taitelijoita, sisustusarkkitehteja ja muotoilijoita. Jungin tytär, sisustusarkkitehti Gunilla Jung ja veljentytär, tekstiilitaitelija Dora Jung saivat tehdäkseen keskeiset kirkkoesineet. Arkkitehti Lindgrenin vävy, koristetaiteilija Antti Salmenlinna, suunnitteli kirkon sisäkoristelun, kattomaalauksen ja ikkunan lasimosaiikin.
Rakentaminen eteni hyvin aikataulussaan. Kirkon vihkijuhla pidettiin joulukuussa 1935. Jungin vaaleanruskeaksi rapattu kirkko edustaa aikansa koristelematonta sekatyyliä aikana, jolloin funktionalismi voitti alaa Suomessa. Pidättyväiseen kokonaisuuteen tuovat lämpöä ja eloa koristeellinen ulkorappaus, sisälattian tiilipinta, kuoriosan muotoilu sekä elegantti torni. Katon harjalla kohoaa klassinen kattoratsastaja. Sisäänkäyntiä reunustaa komea graniittinen portaali ja sen yläpuolta tyylitelty neliapilaikkuna. Kulosaaren huvilakaupungin maalaiskunnan kunnanjohtaja, paroni Standertskiöld-Nordenstam totesikin kirkon vihkipuheessa, että ”arkkitehti Jung, joka on suunnitellut kirkkomme, on onnistunut erinomaisesti. Suhteet ovat kauniit ja hallitut, värit hillityt. Korkeiden ikkunoiden kautta tulvii taivaallinen valo ja ilolla katse suuntautuu korkeaan, enkeleillä koristeltuun kattoon. Seurakuntaa ja yhteisöä voi onnitella: kaunis temppeli muodostaa koristeen koko yhdyskunnallemme.”
Wirén sai paimennettavakseen hyvin hoidetun pienen seurakunnan. Seurakuntalaisten kiinnostusta kirkkoa kohtaan ilmensivät lukuisat lahjoitukset. Gunilla Jungin suunnitteleman hopeisen kolehtihaavin lahjoittivat seurakunnalle vuonna 1936 Kulosaari-yhtiön alkuperäisosakas, vuorineuvos Anders Kramer ja hänen puolisonsa Sally Kramer. Jungin hopeinen kastemalja vuodelta 1935 oli kulosaarelaisten lahja, ja se oli omistettu arkkitehti Lindgrenin puolison Irenen muistolle. Bertel Jungin Gunilla-tytär suunnitteli myös kirkon numerotaulun. Dora Jung suunnitteli vuonna 1935 ensimmäisen valkoisen silkkisamettisen ja applikoidun messukasukan.
Muitakin lahjoituksia saatiin kirkkoon runsaskätisesti. Paikalliset liikemiehet Juho Kuosmanen ja johtaja Albert Boxström antoivat kirkolle ehtoolliskaluston. Kulosaari-yhtiön perustajalta Allan Granfeltilta ja hänen puolisoltaan saatiin hopeiset lattiakynttiläjalat. Omaiset lahjoittivat entisen kulosaarelaisen, taiteilija Sigrid af Forsellesin kipsiveistoksia kirkkoon. Alttarilla on kulosaarelaispiiriin kuuluneen taitelija Viktor Janssonin krusifiksi (sen lahjoittaja halusi pysyä tuntemattomana) ja taitelija William Lönnbergin Vuorisaarna-aiheinen alttaritaulu. Alttarivaatteiden suunnittelusta vastasi Dora Jungin ohella myös Antti Salmenlinna. Saaren omat laivanvarustajat Antti Wihuri ja Gustaf Thordén lahjoittivat kirkkoon Riegerin valmistamat urut.
Kirkkotekstiilien valmistamiseen osallistui aktiivinen joukko kulosaarelaisia naisia. Seurakuntasalin seiniä koristaa kulosaarelaisen taitelija Hanna Rönnbergin lahja, kuusi harjoitelmaa Säynätsalon alttaritaulua varten.
Samanlainen yhteisöllisyys leimasi kirkkotapulin suunnittelua. Kelloihin kaiverrettiin kulosaarelaiskirjailija Jarl Hemmerin säkeitä, ja ne viritettiin professori Heikki Klemetin ohjeiden mukaan. Klemetti oli puolisoineen muuttanut Kulosaareen 1930-luvun alussa. Yhdyskunnan talkoohengen mukaisesti kirkonkellot saatiin lahjoituksena eräiltä entisiltä ja nykyisiltä kulosaarelaisilta. Pienimmän kellon lahjoitti Wirénin edeltäjä, vt. kirkkoherra Rafael Gyllenberg appivanhempineen. Se omistettiin Gyllenbergin varhain kuolleen puolison muistolle. Keskikellon antoivat Granfeltit, ja suurimman kellon lahjoittamiseen osallistuivat useat pitkäaikaiset kulosaarelaisperheet.
Kulosaaren kirkko, kellotorni, hautausmaa ja kappeli on nähtävä historiallisessa yhteydessään, erään kaupunkiyhteisön kulttuurisena voimanponnistuksena. Suunnittelijat ja lahjoittajat olivat paikallisia asukkaita tai kuuluivat heidän muodostamaansa suku- ja ystäväverkostoon. Kirkko on mittakaavaltaan kodikas, tyyliltään huvilakaupungin henkeen sopiva ja rakennushistorialtaan olennaisesti paikan henkeä ilmentävä. Edelleenkin, 90 vuotta valmistumisen jälkeen, kirkkotilat ovat toimineet seurakunnan eri tilaisuuksissa hyvin. Aika on tuonut lisää patinaa, mutta perusviesti on ja pysyy: kirkko ja tapuli ovat yhteisöllisyydessään vahvan seura- ja huvilakaupunkikunnan symboleita.
