Helsingin kaupunginvaltuusto ja talvisota

Talvisota yllätti Helsingin

Talvisodan ensimmäinen päivä 30.11.1939 oli Helsingissä verinen. Vaikka neuvottelut aluevaatimuksista Neuvostoliiton johdon kanssa Kremlissä olivat katkenneet, sodan ei uskottu syttyvän. Pommikoneiden hyökkäys Helsinkiin tuli yllätyksenä. Siviilikohteiden pommitukset eivät olleet maailmansodan alussa niin yleisiä kuin pari vuotta myöhemmin. Oli toki nähty Guernican pommitus Espanjan sisällissodan aikana vuonna 1937. Myös Puolan kaupungit olivat joutuneet saksalaisten pommikoneiden moukaroimiksi vain muutamaa kuukautta aiemmin. Tästä huolimatta se, mitä Helsingissä tapahtui, järkytti myös maamme rajojen ulkopuolella.

Ilmahälytyssireenit Helsingin katoilla alkoivat ensimmäisen kerran ulvoa sodan alkamisen merkiksi kello 9.15. Hetkeä myöhemmin kolmen Tupolev SB-2-pommikoneen muodostelma saapui kaupungin ylle. Ensimmäiset pommit putosivat Santahaminaan. Hälytys annettiin uudelleen tuntia myöhemmin. Idästä Helsinkiä lähestyi kahdentoista pommikoneen muodostelma. Nyt kaupungin ilmatorjuntapatterit olivat valmiina ja aloittivat kiivaan tulituksen. Yksi pommikone sai osuman ja syöksyi palavana maahan. Summanmutikassa pudotetuista pommeista ei aiheutunut merkittäviä vaurioita.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Iltapäivällä kello kolmen ja puoli neljän välillä alkoi päivän kolmas ja ankarin hyökkäys. Hietalahden telakalle tähdätyt pommit levisivät suurta tuhoa aiheuttaen Kalevankadun ja Kampin alueelle. Osumia tuli Teknillisen korkeakoulun päärakennukseen Hietalahdentorin laidalle, Luther-kirkkoon ja linja-autoasemalle. Helsingin iltapäivän pommitus oli koko talvisodan tuhoisimpia: 91 ihmistä menehtyi ja 36 sai vaikeita vammoja.  Väestönsuojelutyöstä vastanneen Suomen Kaasusuojelujärjestön kannalta sota alkoi mahdollisimman traagisesti, kun järjestön kaasunaamaritehdas Kalevankatu 31 tuhoutui pommin täysosumasta. Räjähdyksessä sai surmansa kymmenen järjestön työntekijää.

Kaupunginvaltuuston poikkeuksellinen kokous 13.12.1939

Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui ensimmäiseen sodan alun jälkeiseen kokoukseen 13.12.1939. Valtuuston kokouspaikkana toimi tuohon aikaan normaalisti Helsingin kaupungintalon nykyinen juhlasali. Pommitusvaaran vuoksi kokous järjestettiin nyt kuitenkin Aleksanterinkadulla nykyisen Nordean pääkonttorin, silloisen Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkiholvissa. Kello 16.30 alkanutta kokousta johti valtuuston puheenjohtaja Eero Rydman. Rydman oli ollut vuodesta 1931 kaupunginvaltuuston jäsen ja valtuuston puheenjohtajana vuodesta 1937. Valtuuston kuudestakymmenestä jäsenestä suuri osa oli läsnä kokouksessa. Esteen oli ilmoittanut vain neljätoista valtuutettua.

Kokouksen alussa pitämässään puheessa Rydman totesi, että sota, jonka suomalaiset olivat halunneet kaikin keinoin välttää, oli nyt alkanut. Viisikymmentä kertaa suurempi kansa oli hyökännyt pienen maan kimppuun. Vihollisen sodan ensimmäisenä päivänä Helsinkiin tekemät hyökkäykset olivat saaneet aikaan suurta hävitystä. Materiaalisia menetyksiä pahempana Rydman kuitenkin piti “rauhalliseen siviiliväestöömme vihollisen puolelta kohdistettua tuhoa.”

Siviilien ottaminen maalitauluksi kertoi Rydmanin mukaan kaiken siitä, minkälaisen vallan alle Suomi joutuisi, jos hyökkääjä saisi maan nujerrettua. Esitettyään osanottonsa pommituksessa surmansa saaneiden omaisille Rydman kiitti suomalaisia heidän vaikeassa tilanteessa osoittamastaan yksimielisyydestä. Oli suurta nähdä, kuinka Suomen armeija puolusti maata ja seisoi länsimaisen “oikeusperiaatteelle rakennetun sivistyksen järkkymättömänä vartijana.”  Helsingissä valtuuston tehtävä oli Rydmanin mukaan varmistaa, että “kaupunkimme elämä voi jatkua niin häiriintymättä kuin se nykyoloissa suinkin on mahdollista.” Puheenjohtajan ehdotuksesta valtuusto päätti antaa lehdistön välityksellä helsinkiläisille julkilausuman, joka painettiin heti seuraavan päivän lehtiin. 

Kokouksen esityslistalla oli myös Pariisin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Emile Fauren sähke. Pariisin delegaatio oli vieraillut Helsingissä aiemmin samana vuonna. Sähkeessään Faure sanoi pariisilaisten tuntevan suurta myötätuntoa suomalaisten taistelua kohtaan: “Pariisin väestö, joka tuskallisena kärsii mukananne Teihin isketyistä haavoista, tahtoo teille vakuuttaa veljellisiä tunteitaan ja järkkymätöntä luottamusta tulevaisuuteenne.” Joulukuussa 1939 maailmansota oli vasta alkanut. Puoli vuotta myöhemmin kesäkuussa 1940 saksalaiset miehittivät Pariisin ja Faure joutui jättämään tehtävänsä.

Helsingin valtuuston joulukuun 1939 kokouksessa käsiteltiin myös kaupunginhallituksen esitys vuoden 1940 talousarvioksi. Sen laatiminen oli ollut erityisen haastavaa juuri alkaneen sodan takia. Kaupunginjohtaja Antti Tulenheimo pyysikin valtuustolta “moraalista luottamusta” voidakseen tehdä sotatilan aikana välttämättömiä määrärahojen ylityksiä. Valtuustoa ei Tulenheimon mukaan ollut mahdollista kutsua koolle käsittelemään jokaista vastaantulevaa erityistarvetta. Kaupunginhallitus olisi Tulenheimon mukaan kyllä valmis esittelemään myöhemmin ylitykset valtuustolle. Järjestelyyn suostuttiin.

Poikkeusajan arkea kaupungissa ja kaupunginvaltuustossa

Helsinkiä johti talvisodan aikana käytännössä kaupunginjohtaja ja kaupunginhallitus. Valtuusto kokoontui ennen talvisodan päättymistä 13.3.1940 toisen kerran tammikuun puolivälissä ja kolmannen kerran maaliskuun alussa. Sodan alun jälkeen Helsinkiin ei kohdistunut merkittäviä ilmahyökkäyksiä, joten kokoukset pidettiin kaupungintalon istuntosalissa. On pohdittu, miksi vihollinen jätti pääkaupungin rauhaan. Helsingin ilmapuolustuksen vahvuudesta tuskin oli kyse, sillä se ei ollut talvisodan aikana erityisen vahva. Huono lentosääkään ei riittänyt perusteeksi kolmen kuukauden ajalle. Sitä paitsi muita Etelä-Suomen kaupunkeja, kuten Turkua ja Hankoa, pommitettiin ankarasti Suomen meriyhteyksien katkaisemiseksi. Talvisodan aikana Neuvostoliitto pohti ainakin jossain määrin sodan vaikutusta kansainväliseen asemaansa. Helsinkiin oli tullut suuri joukko ulkomaalaisia toimittajia raportoimaan sodan kulusta. Jos lentopommi olisi surmannut jonkun heistä, Helsingin pommituksilla olisi voinut olla heikentävä vaikutus siihen, miten maailmalla suhtauduttiin Neuvostoliittoon. On myös mahdollista, että Stalin halusi valloittaa tavoitteenaan olleen neuvosto-Suomen pääkaupungin ehjänä, jotta voisi järjestää sen kaduilla näyttävän voitonparaatin.

Tammikuun puolivälissä (17.1.1940) pidetyssä Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksessa sota ei suoraan näkynyt muissa päätöksissä kuin kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin nimittämisessä kaupungin väestönsuojelupäälliköksi. Toisin kuin joulukuun budjettikokouksessa, nyt nähtiin myös yksi äänestys. SDP:n Martta Salmela-Järvinen teki vastaehdotuksen esitykseen myöntää alkoholin anniskeluoikeudet Siltasaarenkatu 5:ssä sijaitsevalle Rajalan ruokalalle. Tiukan alkoholipolitiikan kannattajat veivät voiton: äänin 19–22 valtuusto päätti olla myöntämättä Rajalan ruokalalle anniskeluoikeuksia.

Viimeinen talvisodan ajan valtuuston kokouksista pidettiin (6.3.1940) viikkoa ennen rauhaa. Sen asialistalla näkyy kaupungin sopeutuminen toimimaan poikkeusoloissa sodan alkušokin jälkeen. Tehtiin päätös lisätä sairaanhoitajien koulutusta ja hankkia pelastuskalustoa. Valtuusto linjasi myös, että pommitusvaaran takia ”vapaehtoisesti evakuoituneiden” kaupungin työntekijöiden työsuhdetta ei katkaista. Kyseisten henkilöiden oli kuitenkin tarvittaessa esimiehensä kehotuksesta palattava työhönsä.

Talvisodan päätyttyä 13.3.1940 uutiset Suomen isoista aluemenetyksistä otettiin raskaasti vastaan myös Helsingissä ja liput laskettiin puolitankoon ympäri kaupunkia. Tärkein, nimittäin itsenäisyys, oli kuitenkin säilynyt. Helsinki oli edelleen Suomen tasavallan eikä Otto-Wille Kuusisen johtaman Suomen kansantasavallan pääkaupunki.  

Kirjallisuutta

Aake Pesonen: Helsinki sodassa. Kirjayhtymä 1985

Ville Jalovaara: Helsinki 1944 – Taistelu pääkaupungista. SKS 2023. Kirjassa on myös johdantoa talvisodan ajasta. 

Ville Jalovaara: Väestönsuojelu ja kylmä sota. Otava 2021. Kirjassa on taustana väestönsuojelun historiaa sodan ajalta.