Suomen suuriruhtinaskunnan kaupunkien hallintoa piti uudistaa 1870-luvulla. 1850-luvun lopulta alkaen elinkeinojen, teollisuuden ja liikenteen kehityksen sekä maaltamuuton myötä kaupungit olivat kasvaneet ja kehittyneet. Niitä ei voitu enää johtaa entiseen tapaan, joka pohjautui porvariston vanhoihin säätyerioikeuksiin. Kaupungeissa asui yhä enemmän sellaisia, jotka eivät kuuluneet porvarissäätyyn, kuten virkamiehiä, upseereita ja teollisuusmiehiä. Heidän äänensä ei tullut riittävästi kuuluviin Helsinginkään päätöksenteossa.
Helsingin ylin päätöselin ennen kaupunginvaltuuston perustamista oli maistraatti. Se johti kaupungin julkista toimintaa, taloutta, omaisuutta ja kiinteistöjä sekä valvoi elinkeinotoimintaa ja muiden päätöselinten lainmukaisuutta. Maistraattiin kuuluivat raatimiehet ja kunnallispormestari, joka johti maistraattia ja maistraatin koolle kutsumia raastuvankokouksia. Maistraatin alaisuudessa oli kaupunginkassa, joka hoiti kaupungin raha-asioita.
Kaupungin oikeudellisista asioista vastasi raastuvanoikeus, jota johti oikeuspormestari. Raastuvankokous ja raastuvanoikeus käsittelivät yhdessä muun muassa veroasioita ja muita tärkeitä asioita. Lisäksi Helsingissä oli niin ikään porvaristosta valitut 18 kaupunginvanhinta, jotka käsittelivät monia samoja asioita kuin raastuvankokoukset, kuten kaupungin rahankäyttöä. Hallinto- ja päätöselinten välinen tehtävänjako ei ollut selvä, joten senkin vuoksi tarvittiin uudistusta.
Maallisen hallinnon rinnalla seurakunnat vastasivat kaupungeissa kouluista, sairaanhoidosta ja köyhäinhoidosta. Helsingissä niitä johti vaivaishoito-kansakoulujohtokunta, johon jäsenet valitsivat seurakuntien kirkkokokoukset.
Kaupungeille uusia tehtäviä ja uusi verotusjärjestelmä
Helsingin valtiopäivät 1863–1864 päätti uudistaa Suomen suuriruhtinaskunnan kunnallishallinnon. Ensin vuonna 1865 annettiin maalaiskuntia koskeva kunnallisasetus, jossa kunnat erotettiin seurakunnista. Näin aiemmin seurakunnille kuuluneet tehtävät, kuten koulut, sairaanhoito ja köyhäinhoito, siirtyivät maalaiskunnille. Myöhemmin vuoden 1872 valtiopäivien jälkeen 8. joulukuuta 1873 annettiin asetus kunnallishallinnosta kaupungeissa.
Uudeksi päätöselimeksi kaupunkeihin tulivat kaupunginvaltuustot. Niiden tehtäväksi tuli vastata eri toimialojen poliittisesta ohjauksesta sekä kaupungin verotulojen jaosta toimialoille. Seurakuntien maallisia tehtäviä siirtyi kaupungeille, jotka alkoivat vastata myös muun muassa kunnallistekniikasta ja poliisilaitoksesta. Uudistuksessa kaupungeissa otettiin käyttöön myös yhtenäinen verotus: kun aikaisemmin kaupunkien eri tehtäviä tai toimintoja varten oli ollut omat veronsa, vuoden 1875 alusta alkaen oli käytössä yksi kunnallisvero, mikä helpotti kunnallistalouden suunnittelua ja toisaalta myös kasvatti resursseja.
Vuoden 1875 uudessa hallintojärjestelmässä myös Helsingin ylimmäksi päätöselimeksi tuli kaupunginvaltuusto. Siihen kuului aluksi 48 valtuutettua. Asetuksen mukaan valtuustossa olisi voinut olla enintään 60 jäsentä. Helsingin vuoden 1874 kunnallisvaaleja valmistelleen komitean mielestä 48 valtuutettua vastasi kaupungin senhetkistä asukasmäärää, mutta kun Helsingin asukasluku kasvaisi, voisi myös valtuutettujen määrää lisätä. Vaikka Helsinki kasvoi nopeasti 1800-luvun lopulla, valtuutettujen lukumäärää ei kuitenkaan korotettu. Helsingin kaupunginvaltuutettujen lukumäärää päätettiin korottaa 60 valtuutettuun vasta vuonna 1912, kun kaupungin asukasluku oli viisinkertaistunut vuodesta 1875.
Kaupunginvaltuutetuilla ei aluksi ollut varavaltuutettuja, mutta eronneiden valtuutettujen tilalle valittiin uudet täydennysvaaleissa. Lisäksi muun muassa kaupungin suurista raha-asioista päätti lisätty valtuusto, johon 48 valtuutetun lisäksi aluksi kuului 24 lisävaltuutettua, jotka valtuutettujen tavoin valittiin vaaleilla raastuvankokouksessa.
Valtuutetut valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan niin, että kolmasosa valtuutetuista oli vuosittain erovuorossa. Näin kunnallisvaalit pidettiin joka vuosi aina vuoteen 1925 asti. Sitä vastoin lisävaltuutettujen kauden pituutta ei määrätty asetuksessa, vaan heidät valittiin käsiteltävien asioiden mukaan, joten heidän mandaattikautensa saattoi kestää vuosiakin.
Maistraatti, pormestarit, raastuvankokoukset ja raastuvanoikeus jäivät edelleen osaksi Helsingin päätöksentekoa ja hallintoa vuoden 1875 uudistuksessa. Virkamiehistä koostuva maistraatti oli eräänlainen kaupunginhallitus, jonka tehtäväksi tuli pääasiassa valtion puolesta valvoa itsehallintoa, päätösten lainmukaisuutta ja kaupungin taloutta mutta myös toimeenpanna valtuuston ja raastuvankokousten päätöksiä sekä laatia kaupungin vuotuinen tulo- ja menoarvio valtuuston hyväksyttäväksi.
Maistraatti siis menetti päätösvaltaa hallintouudistuksessa. Aluksi maistraatin ja valtuuston välinen tehtävänjako ei ollut selkeä. Esimerkiksi kun kaupunginvaltuuston päätösten toimeenpanosta vastasivat myös valtuuston valitsemat lautakunnat, aluksi ei ollut selvää, olisiko kaupunginvaltuusto yhteydessä näihin lautakuntiin suoraan vai maistraatin välityksellä. Maistraatti syyttikin avoimesti alkuvuosina kaupunginvaltuustoa vallan tavoittelusta. Keskeisimmäksi lautakunnaksi tuli raha-asioita hoitava rahatoimikamari, joksi entinen rahakassa muuttui vuonna 1877.
Veronmaksajilla oli äänioikeus
Helsingin väkiluku vuonna 1874 oli noin 23 000 asukasta, mutta ensimmäisissä valtuustovaaleissa oli vain noin alle 3 000 äänioikeutettua. Äänestysoikeutettuja olivat kaikki veroja maksavat täysi-ikäiset, hyvämaineiset kaupunkilaiset. Myös veroja maksavat juridiset henkilöt eli yhtiöt, yhdistykset ja kuolinpesät olivat äänioikeutettuja. Periaatteena oli, että ne, joilla oli velvollisuuksia, oli myös oikeuksia, joten äänioikeus oli niillä, jotka maksoivat kaupungille veroja. Kaikkein pienituloisimmat työläiset ja muut eivät maksaneet kunnallisveroa tai olivat jonkun toisen äänioikeutetun palkollisia eli ”isäntävallan alaisia”, joten heillä ei myöskään ollut äänestysoikeutta. Äänioikeuden ulkopuolelle haluttiin rajata sellaiset, ”joita asiat vähiten koskevat ja jotka vähiten ymmärtävät”. Näin kunnallisvaaleissa vallitsi eräänlainen rahavalta, plutokratia. Toisaalta kaupunginvaltuuston keskeinen tehtävä oli päättää juuri verovarojen käytöstä, joten veronmaksuun perustuva äänestysoikeus katsottiin oikeudenmukaiseksi.
Myös naiset olivat äänioikeutettuja kunnallisvaaleissa jo vuonna 1874, jos he olivat itsellisiä eli naimattomia tai leskiä ja maksoivat kunnallisveroa. Naiset eivät kuitenkaan olleet vaalikelpoisia eli eivät voineet tulla valituiksi valtuuston jäseniksi, mutta naiset saattoivat olla kunnallisten lautakuntien jäseniä.
Kunnallisvaaleissa äänioikeutetulla oli 1–25 ääntä sen mukaan, kuinka paljon äänioikeutettu maksoi kunnallisveroa eli kuinka suuri oli hänen veroäyrimääränsä. 25 ääntä oli yleensä yhtiöillä, kuten teollisuus- ja kauppayhtiöllä ja pankeilla, jotka maksoivat paljon veroja. Kunnallisvaalien äänestysoikeus muistutti vähän aikaisemmin 1860-luvulla Suomessa käyttöön otettua osakeyhtiöjärjestelmää, jossa yhtiökokousten äänimäärä riippuu omistettavien osakkeiden lukumäärästä – tosin kunnallisvaaleissa äänimäärä oli rajattu.
Vaaleissa äänestettiin listoja
Helsingin ensimmäisissä kunnallisvaaleissa ääniä sai 314 ehdokasta. Ehdokkaina olivat kaikki vaalikelpoiset eli 24 vuotta täyttäneet äänioikeutetut miehet, paitsi esimerkiksi maistraatin jäsenet ja korkeat virkamiehet, kuten kuvernööri ja lääninkamreeri. Näin kaupungin korkeimpaan päätöselimeen saattoivat tulla valituksi esimerkiksi virkamies, upseeri, opettaja tai pappi, kun aikaisemmin korkeimmassa päätöselimessä olivat olleet mukana vain porvarissäädyn edustajien valitsemat oman säädyn jäsenet eli kauppiaat ja muut elinkeinonharjoittajat.
Valtuustovaalit olivat 1800-luvulla hyvin mutkikas toimitus, mikä vähensi äänestysaktiivisuutta. Helsingissä valtuustovaalien vaalitapa oli enemmistövaali ja listavaali, jossa äänestäjä äänesti ehdokaslistaa. Hyväksytyssä äänestyslipussa piti listassa olla yhtä monta ehdokkaan nimeä kuin valtuutettuja piti valita kussakin vaalissa. Kukin vaalilipussa olevista sai niin monta ääntä, kuin äänestäjällä oli antaa.
Listavaalit johtivat siihen, että helsinkiläiset sanomalehdet julkaisivat omia äänestyslistojaan, joiden ehdokkaita sanomalehdet suosittelivat äänestämään. Nämä listat toisaalta ohjasivat äänestämään tiettyjä henkilöitä eli nimesivät vaaliehdokkaita mutta toisaalta myös helpottivat äänestämistä, sillä saattoi olla vaikeuksia löytää äänestyslippuunsa oikea määrä sopivia ehdokkaita – erityisesti ensimmäisissä vaaleissa, jossa hyväksyttyyn äänestyslippuun piti kirjoittaa peräti 48 ehdokkaan nimet. Äänestäjät saattoivat leikata irti ehdokaslistoja sanomalehdistä ja käyttää niitä äänestyksessä. Sanomalehtien listoja myös painettiin erikseen. Äänestäjä saattoi käyttää valmista listaa myös niin, että yliviivasi epämieluisan ehdokkaan nimen ja korvasi sen jollain toisella ehdokkaalla.
Varsinaisia puolueita ei vielä 1870-luvulla ollut, mutta kielipolitiikka eli jako suomen- ja ruotsinmielisiin näkyi jonkin verran jo ensimmäisissä valtuustovaaleissa. Tosin Helsinki oli 1870-luvulla ruotsinkielinen, sillä yli puolet asukkaista oli ruotsinkielisiä ja noin neljännes suomenkielisiä, mikä edisti ruotsinmielisten valintaa kaupunginvaltuustoon. Poliittiset puolueet tulivat mukaan Helsingin kunnallispolitiikkaan selvästi vasta myöhemmin 1900-luvun vaihteessa.
Sanomalehtien ehdokaslistat olivat eräänlaisia ryhmittymiä, joissa oli sanomalehdille sopivia valtuustoehdokkaita. Vuonna 1874 helsinkiläisiä sanomalehtiä olivat lähinnä ruotsinmielisten Vikingen ja Hufvudstadsbladet, suomenmielisten Uusi Suometar ja Morgonbladet sekä kieliryhmien ulkopuolelle asettuneiden liberaalien Helsingfors Dagblad. Sanomalehtien ehdokaslistat eivät olleet täysin omia, sillä sama lista saattoi olla useissa sanomalehdissä tai sama ehdokas saattoi olla useiden sanomalehtien listoilla, mikä osoittaa, ettei vaalit olleet puoluepoliittiset vaan keskittyivät henkilövalintoihin. Sanomalehdet kokosivat listansa enemmän henkilösuhteiden perusteella kuin poliittisten näkemysten perusteella ja niin, että niissä oli mukana mahdollisimman monen yhteiskuntaryhmän kyvykkäitä edustajia – tavoitteena oli saada kelvollisimmat kaupunkilaiset valtuustoon.
Kaupunginvaltuustovaalien epäpoliittisuudesta kertoo myös se, että vuoden 1874 vaalien alla helsinkiläisten sanomalehtien kirjoituksissa ei esitetty erityisiä kuntapoliittisia ohjelmia, vaan ne enimmäkseen pohtivat uuden päätöselimen merkitystä kaupungin tulevaisuudelle ja toiminnalle. Pyrkimys olikin Helsingin valtuustovaaleissa alkuvuosina luoda eräänlaista konsensusta ja painottaa henkilövalintoja sekä välttää kielipoliittisia ja muita ristiriitoja.
Vaalikokoukset pidettiin aluksi Raatihuoneella
Helsingissä pidettiin 22. joulukuuta 1874 kello 10 alkaen ensimmäiset valtuustovaalit. Äänestäminen tapahtui raastuvankokouksessa. Helsinki oli jaettu neljään äänestysalueeseen, mutta kaikkien alueiden äänestyspaikkana oli aluksi Raatihuone Senaatintorilla. Vähitellen kuntavaalien äänestäjien lukumäärä kasvoi, joten äänestäminen Raatihuoneella kävi hankalaksi: äänestäjät joutuivat jonottamaan jopa yli viisi tuntia, ja väentungoksessa Raatihuoneen tilojen lämpötila nousi sietämättömäksi. Tämän vuoksi valtuustovaaleissa äänestyspaikkoja oli vuodesta 1912 alkaen useita eri puolilla kaupunkia.
Äänestäjiä Helsingin ensimmäisissä valtuustovaaleissa 1874 oli vain 323. Laimeaa äänestysvilkkautta myöhemminkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa selittää ensinnäkin listavaalin hankaluus. Lisäksi raastuvankokouksissa oli vuosittain keskimäärin kuusi kunnallisvaalia eli melkein joka toinen kuukausi kunnallisvaalit, joissa valittiin valtuutettuja, lisävaltuutettuja, täydennysvaaleissa valtuutettuja sekä jäseniä eri kunnallisiin lautakuntiin. Koska Helsingissä vaaleja oli usein, äänestäjien piti osata tehdä useita valintoja vuodessa, mikä oli vaativaa ja entisestään vähensi äänestysintoa.
Itse valtuustovaalien äänestystapahtuma oli myös hyvin työläs ja vaalikokous saattoi kestää useita tunteja, mikä entisestään karsi äänestäjiä, joten esimerkiksi yhden äänen antamisen asemesta kannatti mieluummin olla ansiotöissä. Toisaalta toinen äänioikeutettu saattoi äänestää valtakirjalla toisen puolesta mutta vain yhden äänioikeutetun puolesta.
Äänestys valtuustovaaleissa tapahtui aluksi vuodesta 1874 alkaen niin, että vaalipäivänä äänestäjät kokoontuivat Raatihuoneella. Ensin kunnallispormestari luki vaalikuulutuksen ja vaalijärjestyksen. Sen jälkeen tarkistettiin ääniluettelot, ja äänestäjät jakaantuivat eri huoneisiin äänestämään. Kukin äänesti vuorollaan niin, että vaalilautakunnan puheenjohtaja huusi luettelosta äänioikeutetun nimen, ja äänestäjä jätti vaalilippunsa puheenjohtajalle, joka toisti äänioikeutetun nimen ja äänimäärän. Vaalilautakunnan jäsen merkitsi äänestäjän äänimäärän äänestyslippuun, jonka hän ojensi seuraavalle virkailijalle, joka pani vaalilipun salin edessä olevaan lukittuun vaaliuurnaan.
Kun kaikki samassa salissa olleet olivat äänestäneet, äänet laskettiin ensin äänestysalueittain ja sen jälkeen maistraatti tarkasti hylätyt vaaliliput ja laski kaikkien äänestysalueiden äänet yhteen. Vaalin lopuksi maistraatti kutsui kaikki äänioikeutetut eteensä ja ilmoitti vaalin tuloksen.
Dagbladilaisten lista voittaa
Ensimmäisissä valtuustovaaleissa menestyivät parhaiten liberaalisen ajattelun Helsingfors Dagbladet -sanomalehden lista. Siitä valittiin 46 ehdokasta 48 ehdokkaasta. Lainopin professori Leo Mechelin oli ollut perustamassa Helsingfors Dagbladetia ja oli myös sen listalla. Näin hän sai vuoden 1874 vaaleissa kaikkein eniten ääniä, 4 915 ääntä. Hänet valittiin myös kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi tammikuussa 1875.
Kielipoliittisesti sitoutumattoman ja liberaalin Helsingfors Dagbladetin ”dagbladilaisten” listan kaikki 16 ehdokasta valittiin seuraavissa vuoden 1875 valtuustovaaleissa, ja sanomalehden listat hallitsivat muissakin Helsingin valtuustovaaleissa 1870-luvulla. Myöhemmin vuonna 1880 dagbladilaiset perustivat Leo Mechelinin johdolla liberaalisen puolueen, joka oli ensimmäinen nykyaikainen puolue Suomessa ja joka ajoi etenkin elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan kehittämistä sekä oikeusvaltion turvaamista.
Toiseksi eniten ääniä vuoden 1874 valtuustovaaleissa saivat suomenmielisten sanomalehtien eli Uuden Suomettaren ja Morgonbladetin ehdokaslista, josta valittiin 25 ehdokasta. Ruotsinmielisen Vikingen-lehden listalta valittiin 23 ehdokasta.
Vaikka lähes kaikki valtuutetut valittiin samalta Helsingfors Dagbladetin listalta, he äänestivät valtuuston kokouksissa itsenäisesti. Alkuvuosina valtuustovaalien ehdokaslista ei merkinneet poliittisesti samaa kuin nykyisten listavaalien puolueiden ehdokaslistat, eivätkä listat edustaneet yhtenäisiä ryhmiä, joten samalta listalta valitut valtuutetut äänestivät valtuustossa täysin itsenäisesti. Näin ei siis syntynyt tilannetta, että valtuuston kaikki päätökset olisi tehty yksimielisesti, vaikka valtuutetut oli valittu samalta listalta.
Valtuustossa uusien yhteiskuntaryhmien edustajat enemmistönä
Koska Helsinki oli suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, siellä oli muun muassa keskushallinto ja suuria liikeyrityksiä. Näin sen kaupunginvaltuustoon oli mahdollista tulla valituksi eri alojen asiantuntijoita eri tavalla kuin Suomen muiden kaupunkien valtuustoihin.
Vuonna 1875 aloittaneeseen valtuustoon valittiin uusia yhteiskunnallisia ryhmiä, ja kaupungin päätösvaltaa ennen hallinneet porvariston edustajat jäivät vähemmistöön. Tosin yhdeksän valtuutettua oli ollut aikaisemmin kaupunginvanhimpia, ja 19 edusti muuta perinteistä porvaristoa, eli he olivat kaupan, käsityön ja teollisuuden harjoittajia. Kolme valtuutettua oli modernin talouselämän edustajia eli pankinjohtaja, konepajanjohtaja ja kaasulaitoksen johtaja.
Enemmistö ensimmäisistä valtuutetuista eli 26 valtuutettua oli virkamiehiä tai vapaiden ammattien edustajia. Heistä senaatin ja muun keskushallinnon virkamiehiä oli 11, yliopiston opettajia ja virkamiehiä 8 (professoreita 6). Muut uusien yhteiskuntaryhmien valtuutetut olivat opettajia, lääkäri, upseeri, päätoimittajia ja asianajaja.
Vuoden 1875 valtuutettujen keski-ikä oli 44,8 vuotta. Nuorin valtuutettu oli 33-vuotias ja iäkkäin 64-vuotias. Yli puolet eli 28 valtuutettua oli suorittanut ylemmän tutkinnon, ja tohtoreita heistä oli 8. Suurin osa eli 38 kuului ylimpään sosiaaliryhmään ja 10 keskiluokkaan.
Ensimmäiseen valtuustoon ei valittu yhtään työväenluokan edustajaa. Ensimmäinen työväenluokan edustaja valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vasta vuonna 1895, eikä työläisiä ollut valtuustossa kuin muutamia ennen vuotta 1919. Näin kaupunginvaltuuston sosiaalinen rakenne säilyi vuosikymmeniä lähes muuttumattomana.
Kaupunginvaltuusto piti alkuvuosina kokouksensa Raatihuoneella maistraatin istuntosalissa, nykyisessä Vanhan raatihuoneen Empiresalissa. Valtuuston ensimmäisen toimintavuoden 1875 keskeisimpiä tehtäviä ja päätöksiä olivat valtuustotoiminnan järjestäytymiseen liittyvät päätökset, kuten kokouskäytännöistä päättäminen, kanslistin palkkaaminen ja valtuuston asioita valmistelleen pysyvän valmisteluvaliokunnan perustaminen sekä kaupungin uuden vesijohtoverkoston rakentamiseen liittyvät päätökset.
Vuoden 1875 kaupunginvaltuutetut äänimäärän mukaisessa järjestyksessä
professori Leopold Henrik Stanislaus Mechelin, yliopiston kamreeri Nils Christian Westermarck, kauppias Fredrik Kristian Nybom, esittelijäsihteeri Sixtus Viktor Calamnius, pöytäkirjasihteeri Fredrik Josef Pipping, kulta- ja hopeaseppämestari Johan Edvard Fagerroos, kauppias Nikolai Wavulin, muurarimestari Otto Wilhelm Margelin, senaatin apulaiskamreerin, kollegiasessori Alexander Wilhelm Brummer, filosofian maisteri August Schauman, laamanni August Fredrik Jansson, diplomi-insinööri Edvin Bergroth, lääketieteen tohtori Johan August Florin, lehtori Carl Gustaf Borg, kauppias, varakonsuli Leonard Borgström, rehtori Alfred Kihlman, leipurimestari Gustaf Ulrik Sandberg, filosofian tohtori Carl Emil Ferdinand Ingatius, professori Robert August Montgomery, kapteeni Robert Olof Lagerborg, kirjakauppias Gustaf Wilhelm Edlund, tehtailija ja kauppias Richard Heimberger, konsuli Nikolai Kiseleff, kauppaneuvos Carl Wilhelm Ignatius Sundman, kauppias Adolf Fredrik Wasenius, kauppa-aluskapteeni Lars Krogius, muurarimestari Alexander Årt, tehtailija August Bade, suutarimestari Gustaf Tallgren, esittelijäsihteeri Emil Hjelt, filosofian maisteri Otto Höijer, professori Jakob August Estlander, insinöörikapteeni Carl Gustaf Sanmark, kauppias Edvard Rudolph, professori Anders Johan Malmgren, esittelijäsihteeri Carl Fredrik Forsman, insinööri Carl Johan Numell, professori Carl Gustaf Ehrström, kulta- ja hopeaseppämestari Otto Roland Mellin, valtioneuvos Georg Strömberg, arkkitehti Florentin Granholm, kauppias Erik August Bäck, kauppias Carl Fredrik Blomberg, eversti Saladin Grenner, apteekkari Alexander Collan, kauppa-aluskapteeni, kauppias Wilhelm Ahlfors, Tulliylihallituksen sihteeri Svante Viktor Dalström ja professori Carl Gustaf Estlander
Kirjallisuutta
Kuusmäki, Jussi – Piilonen, Juhani: Helsingin kaupunginvaltuuston historia. Ensimmäinen osa 1875–1918. 1987.
Kuusmäki, Jussi: Kaupunginvaltuuston vaalit Helsingissä 1874–1918. 1975.
Lue myös
Demokraattisesti valittuun valtuustoon – yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tuoma muutos
Vesijohto Helsinkiin
Helsingin väestönkehityksen suuntaviivoja
Leo Mechelin – kaupunginvaltuuston ensimmäinen puheenjohtaja
Helsinki teollisuuskaupunkina
Senaatintori
Rautatie saapuu Helsinkiin
