Helsingin korttelien nimet

Nykyisessä suomen yleiskielessä kortteli tarkoittaa kaupungin tai asuinalueen osaa, jota rajaa joka puolelta katu. Se on tullut suomeen ruotsin sanasta kvarter, joka puolestaan on peruja latinan neljäsosaa tarkoittavasta sanasta quartarius. Merkityseroa selittää se, että aiemmin suomalainen korttelikin on tarkoittanut koko kaupungin neljäsosaa: keskiajalla monet kaupungit oli jaettu neljään alueeseen, jotka toimivat silloisen osoitejärjestelmän pohjana ja helpottivat kaupungissa suunnistamista. Ruotsi-Suomessa tällaisia virallisia jakoja tehtiin Maunu Eerikinpojan kaupunkilain määräyksestä, noin vuodesta 1350 alkaen. Korttelin nykyistä merkitystä saatiin kuitenkin odottaa vuosisatoja. 

Ruotsissa sanan merkitys muuttui suomea ja Suomea ennen: Tukholmassa kvarterin merkitys siirtyi nykyiseen jo 1600-luvun aikana. Samalla alkoi korttelien nimeäminen niiden muistamisen helpottamiseksi. Ensimmäisten korttelien niminä käytettiin alueella asuneiden tai toimineiden ammattiryhmien ja henkilöiden nimiä, mutta myös helsinkiläisestä näkökulmasta tutumpia merieläinten ja lintujen nimityksiä. Eri aihepiirien nimet sijoiteltiin kartalle alueittain: linnut yhteen kaupunginosaan ja merieläimet toiseen, jolloin korttelin nimi antoi osviittaa sen sijainnista. Hieman myöhemmin, 1600-luvun lopulla, kortteleita nimettiin muinaiskreikkalaisen ja roomalaisen mytologian hahmojen mukaan. Lisäksi mukana oli nimiä, jotka perustuvat kortteleissa sijaitseviin rakennuksiin, maantieteellisiin piirteisiin ja paikalla tapahtuneisiin asioihin. 

Kortteliyksikön merkitys alkoi korostua etenkin varhaisen 1800-luvun aikana, sillä vuonna 1810 kortteleihin liittyvä lainsäädäntö uudistui: tonttien numerointia kortteleiden sisällä uudistettiin ja samalla määrättiin, että kortteleiden nurkissa sijaitseviin rakennuksiin oli lisättävä korttelien nimet ilmoittavat kilvet. Nimistöstä oli tullut suunnistuksen väline, joka näkyi jo katukuvassakin. Kortteleiden nimet tunnetaan yhä tänäkin päivänä esimerkiksi Tukholman Vanhassakaupungissa. 

Helsingissä korttelien virallinen nimeäminen tapahtui selkeästi myöhemmin kuin Ruotsissa. Helsinki nostettiin tuoreen Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi vuonna 1812, kun venäläinen hallinto koki aiemmin pääkaupungin virkaa toimittaneen Turun sijaitsevan turhan lähellä Ruotsin rajaa. Vain muutamaa vuotta aiemmin suuri osa Helsingistä oli tuhoutunut: vuoden 1808 suuri tulipalo oli lähtenyt leviämään Kruununhaasta, myöhemmin Leopardin korttelinakin tunnetusta paikasta, ja tuhonnut vuorokauden aikana jopa kolmasosan kaupungista. Uutta pääkaupunkia etsittäessä kauppias Erik Borgström aneli Venäjän keisari Aleksanteri I:ltä Porvoon valtiopäivillä seuraavaa: 

Lempeä Keisari suvaitkoon luoda armollisen silmäyksen Helsingin kaupunkiin, joka niin kipeästi tarvitsee huojennusta nykyisen taakkansa kantamisessa ja joka ei omin neuvoin pysty kohoamaan tuhkastaan, vaan ainoastaan Teidän Keisarillisen Majesteettinne isällisestä lempeydestä voi odottaa tulevaisuutensa muodostuvan merkitykselliseksi.

Kun keisarin valinta osui kuin osuikin Helsinkiin, kärsinyt kaupunki kaipasi suurta uudistustyötä ja asemakaavan. Ensin Ruotsin politiikassa meritoitunut, sittemmin salaliitosta tuomittu ja lopulta aatelisarvonsa takaisin saanut J. A. Ehrenström muutti Tukholmasta Suomeen vuonna 1811 ja aloitti uuden uransa muun muassa kommentoimalla Helsingin asemakaavaehdotusta ja tarjoamalla siitä oman visionsa. Lausunto teki tuolloin Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajana toimineeseen Gustaf Fredrik Stjernvalliin niin suuren vaikutuksen, että hän toimitti sen keisarille, jonka käskystä Ehrenström nousi komitean puheenjohtajaksi ja uuden pääkaupungin asemakaava toteutettiin hänen visionsa mukaan.

Asemakaavassaan Ehrenström nojasi siihen, mikä oli hänelle tuttua Ruotsista. Kaavan terminologia, numerointi ja nimeäminen mukailivat Tukholman silloisia käytäntöjä: nyt korttelin merkitys siirtyi nykyiseensä Suomessakin, ja näin saapuivat Helsinkiin myös luontoaiheiset korttelinnimet, jotka sijoiteltiin ensimmäiseksi Kaartinkaupungin, Kampin, Kluuvin, Kruununhaan ja Punavuoren alueille ja myöhemmin asemakaavojen valmistuessa Kaivopuistoon, Katajanokalle ja Ullanlinnaan. Ne toimivat osoitteina kaupungissa, jossa varsinaisia kadunnimiä ei vielä ollut. Kuten Tukholmassakin, oli korttelin nimen löydyttävä kilvestä kunkin kadun nurkasta. 1800-luvun aikana niistä muodostui tärkeä osa kaupunkimaisemaa ja helsinkiläisten tapaa suunnistaa kaupungissaan, sillä korttelien nimet tunnettiin jopa kadunnimiä paremmin. Nimeämisen lisäksi korttelit numeroitiin.

Nimiä laati Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto, mutta luultavasti myös itse Ehrenström osallistui työhön. Sekä kortteleiden numerointiin että nimistöön tehtiin jonkin verran muutoksia jo 1830-luvulla, kun vuonna 1836 aihepiirien alueita selkeytettiin. Kruununhaasta ja Kluuvista muutettiin muutama kukka- ja lintuaiheinen nimi vastaamaan alueella muutoin vallitsevaa nisäkäsaiheista nimistöä. Näin nimestä voi siis päätellä, missä kaupunginosassa kortteli sijaitsee. 

Hienosäätöä on tapahtunut sen jälkeenkin. Korttelien nimet olivat virallisesti ruotsinkielisiä, mutta myös suomenkielisiä käännöksiä käytettiin suomenkielisissä konteksteissa. E. O. Edlundin oppaassa Helsingfors: historiska, topografiska och statistiska notiser om Finlands nuvarande hufvudstad: handbok jemte plankarta för besökande (1866) on lista kortteleiden suomenkielisistä nimistä, joista osaa voi luonnehtia hieman eriskummalliseksi. Nykyinen Pelikaani on Edlundin oppaassa nimetty Kitahanheksi, Dromedaari Nopsakameeliksi, Gaselli Lempikauriiksi, Kirahvi Kamelipartiksi, Puhveli Puhluksi ja Hamsteri Jywähiireksi. 

1800-luku kuitenkin jäi korttelinnimien kulta-ajaksi. Vaikka vuosisadan loppupuoliskolla nimet tunnettiin laajalti ja niitä käytettiin aktiivisesti kaupungissa suunnistamiseen, ei 1890-luvun jälkeen rakennettuja kortteleita enää nimetty. Vielä muutaman vuosikymmenen ajan korttelinnimiä käytettiin yhä virallisissa yhteyksissä, mutta 1910-luvulle tultaessa ne väistyivät kadunnimien ja numerokoodien tieltä. Korttelinnimet unohtuivat kaikessa hiljaisuudessa ja niitä ilmoittavat kilvet katosivat rakennusten seinistä.

Nimet saivat unohtua katukuvasta lähes sadaksi vuodeksi, kunnes vuonna 1995 joukko kantakaupungin yrittäjiä hankki kymmeneen Aleksanterinkadun kortteliin niiden vanhoja nimiä ilmaisevat kyltit. Tempauksesta innostuttiin myös muualla, ja sittemmin jotkin taloyhtiöt ovat palauttaneet kylttejä kantakaupungin rakennusten kylkiin. Eri alueilla kyltit ovat erilaisia, ja osasta löytyy taidettakin: esimerkiksi Helsingin korttelieläimistä taidekirjan tehnyt taiteilija Jarna Jäntti on kuvittanut Pöllön korttelin nimikyltin.

Vaikka kortteleiden nimeämisestä luovuttiin jo yli sata vuotta sitten, on tapa otettu myöhemmin käyttöön pienimuotoisesti: 2000-luvulla nimettyjä kortteleita on suunniteltu uusille Kalasataman, Sompasaaren, Nihdin ja Hernesaaren asuinalueille. Vanhaa nimeämisperinnettä jatkamalla on haluttu tuoda vanha kantakaupungin identiteettiä luova elementti myös kantakaupungin jatkeena toimiville uusille alueille. Uudet alueet nimineen eroavat kuitenkin selkeästi vanhoista, sillä niiden teemoina on käytetty kalastusvälineitä, satamatoimintaa, slangisanastoa ja Berliinistä lainattua paikannimistöä. Nekin kertovat kaupungin ja kaupunkisuunnittelun historiasta: ammattinimiin perustuva slangisanasto on seurausta slangiharrastajien aloitteesta, saksalainen nimistö taas helsinkiläisten ja berliiniläisten suunnittelijoiden välisestä yhteistyöstä.

Nykyisessä katukuvassa lymyilevät korttelien nimet kertovat siis tarinaa, joka ulottuu paitsi modernin Helsingin alkuaikoihin, myös kauas ruotsalaiseen historiaan. Vaikka nimet ovat kadonneet jo sekä arkisesta että virallisesta käytöstä, niillä on tärkeä ja yhä elävä saava asema Helsingin historiassa. Korttelien nimiin ja sijaintiin voi tutustua tarkemmin seikkailemalla kantakaupungissa ja etsimällä nimikylttejä rakennusten seiniltä. Lisäksi kaikki korttelien nimet sijainteineen löytyvät Helsingin kaupungin karttapalvelusta(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) .

Lähteet

Terho, O., Pesonen, L. A. & Pesonen, L. A. 1970. Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki: Helsingin kaupunki.

Kaija Ollila, K. T., Ollila, K. & Toppari, K. 1975. Helsingin vanhoja kortteleita: 1: puhvelista punatulkkuun. Helsinki: Helsingin Sanomat.