Ihmispeli – sotaväenotto Helsingin seudulla vuonna 1630

Ruotsin 1500-luvun lopulla alkanut lähes yhtäjaksoinen sotakausi sai jatkoa, kun valtakunta vuonna 1630 osallistui Saksassa käytyyn kolmikymmenvuotiseen sotaan. Sota oli alkanut jo 1618 ja päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Sodan aikana kotimaisia joukkoja täydennettiin sotaväenotoilla (utskrivning). Niissä miehet jaettiin ruotuihin ja kirjattiin pitäjittäin kyläkohtaiseen ruodutusluetteloon (roteringslängd). Ruodun koko oli talonpoikaisella veromaalla kymmenen ja rälssialueella kaksikymmentä miestä. Heistä yksi joutui sotaväkeen. Aateliskartanon lähiympäristön lampuodit eli vuokraviljelijät ja palvelusväki ns. vapaapeninkulman sisällä olivat kokonaan väenotoista vapaat. Ratsumiehet eli hakkapeliitat rekrytoitiin vapaaehtoisuuden pohjalta. Kalliin varustuksen takia se oli varakkaiden talollisten vaihtoehto. Kun ruodutusluettelosta oli valittu yksi mies nihdiksi, tehtiin väenottoluettelo (utskrivningslängd). Siihen voitiin vielä tehdä muutoksia eli vaihtaa mies toiseen.

Joka kymmenes mies

Väenotot olivat verivero, verotuksen kovin ja tuhoisin laji, koska niissä veroparselina oli ihminen. Saksan ja Baltian linnoituksissa tautikuolleisuus oli vailla vastustuskykyä olevien maaseudun miesten keskuudessa hyvin korkea. Väenottojen toistuessa vuodesta toiseen ne rasittivat myös maatiloja, kun niiden isäntiäkin alettiin viedä sotaan. Pakko-otot haittasivat 90-prosenttisesti agraarisen maan sotataloutta. Tiloja autioitui. Vuonna 1642 väenottoa helpotettiin Pietari Brahen aloitteesta siirtymällä kymmenen miehen ruoduista kymmenen talon ruotuihin. Uudistuksen jälkeen ruodussa oli paljon enemmän miehiä, kun ruotuun kuului koko talonväki. Ruotu pystyi palkkaamaan ulkopuolisen sijaisen, palkkamiehen (leigdekarl). Palkkamiehet tekivät Ruotsin armeijasta suureksi osaksi eurooppalaiseen tapaan palkka-armeijan, toisin omalaatuisen variaation, sillä täkäläiset palkkamiehet olivat vailla sotilaskoulutusta, maaseudun ylimääräisiä miehiä, kuten poikia tai renkejä. Palkkamiehen ja rengin ero olikin tässä mielessä olematon. 

Kaukaiseen sotaan oman kotiseudun ulkopuolelle ei yleisesti ottaen haluttu lähteä, ja siksi ruodutusluetteloihin on merkitty monenlaisia vapautusperusteita ­– todellisia tai keksittyjä­ – ruumiinvamman, taudin tai iän perusteella. Ruodutusluettelot ovatkin ainoa lähdetyyppi, joka valaisee kattavan yksityiskohtaisesti 1600-luvun miespuolisen väestön terveydentilaa, ikää, tauteja ja vammoja, elinoloja ja sosiaalista asemaa kuvaten samalla suurvaltakauden agraariyhteisön eriarvoistumista. Ruodutusluettelojen avulla voidaan hahmottaa myös talollisten ja tilattomien selviytymisstrategiat suurten sotien aikana.

Ruodutusluettelo on rikas ja monipuolinen lähde ja periaatteessa luotettava. Väenottoihin suostuttiin nimellisesti valtiopäivillä, ja niiden toimeenpanoa valvoi läänitasolla korkea-arvoinen upseeri kuten linnapäällikkö tai maaherra. Sen laatimiseen osallistui kylän ihmiset hyvin tunteva paikallinen eliitti: pappi, nimismies, kihlakunnanoikeuden lautamiehet (nämndemen tai tolvmen), kuudennusmiehet eli kulmakuntansa moraalinvartijat ja ulosottomiehet. Suurin päätösvalta oli kylän maanomistajilla. Väenottotilaisuudessa oli suljettu ja julkinen osuus. Ensin mainittu oli ratkaiseva, koska siinä muodostettiin ruodut. Kun ruotuun saatiin yhdeksän talonpoikaa ja yksi renki, oli viime mainitulla todennäköisesti ulkomaanmatka edessään – yleensä ensimmäinen ja viimeinen.

Sotaväenotto Helsingin pitäjässä 1630

Helsingin pitäjässä oli väenotto lokakuussa 1630. Verotalonpoikien ruotuja oli kymmenen ja näissä jokaisessa saman verran miehiä. Aateliston alaisia rälssiruotuja oli viisi, joissa oli 5−24 miestä ruodussa. Verotalonpoikien ruoduissa oli aina myös ruotumestari (rotemästare), yleensä vanhempi mies, joka oli ruodun esimies ja vastuuhenkilö. Ruotumestari oli vastuussa karanneesta. Ruotuihin pyrittiin ottamaan asemaltaan erilaisia miehiä: talonpoikia, poikia, renkejä, vävyjä tai itsellisiä (husman, inhysesman). Husman ja inhysesman eli loinen erosivat toisistaan siinä, että ensin mainitulla saattoi olla jonkinlainen oma asumus mutta ei viljelymaata, kun taas jälkimmäinen asui toisen talossa.

Jos mies oli sopimaton sotapalvelukseen, se kerrottiin ruodutusluettelon marginaalissa. Syitä oli monia. Yleisin peruste oli liian korkea ikä mutta joissakin tapauksissa myös liian alhainen. Ikätietojen takia ruodutusluettelot ovat harvinainen lähde. Ne tosin ilmoittavat iän yleensä ylimalkaisesti sanallisesti, kuten uthgammal tai helt uthgammal. Joissain tapauksessa yli-ikäisyys kerrotaan summittaisesti kymmenen vuoden tarkkuudella kuten ”on seitsemissäkymmenissään” mutta jopa 100-vuotias mainitaan (Raaseporin Backan kylä). Esimerkiksi Iso-Huopalahden talonpoika Mongs Larsson oli ”ikäloppu yli kuusissakymmenissään” (uthgammal öfwer sin 60:åhr). Tällaiseen tietoon pitää suhtautua varauksellisesti. Keski-ikä oli 1600-luvulla nykyistä paljon alempi ja elinolot huonot. Ikää oli mahdotonta tarkkaan sanoa. Kirjurin epävarmuuteen viittaakin ikätietoon usein lisätty merkintä ”sanotaan olevan” (säges vara).

Vanhuuteen liittyi raihnaisuus, työkyvyttömyys ja köyhyys. Sotungin itsellinen Erik Larsson oli ikäloppu ja kerjäsi elääkseen (uthgammal och tiggare). Saman kylän Jacob Clemetson oli  ”vapautettu (utlowat) ja makaa kotona sairasvuoteessaan”. Tuomarinkylän Simon Eskilsson puolestaan oli laivaston katselmuksessa hylätty (kasserat) laivamies. Sama kerrottiin Yliskylän ikälopusta Marcus Filipsonista. Oulunkylän Mårten Jönsson oli palveluksesta poistettu laivuri. Nämä miehet ovat olleet laivastopalveluksessa Puolan sodassa ja mahdollisesti jopa 1500-luvun loppupuoliskon 25-vuotisessa Venäjän sodassa tai nuijasodassa. On hyvin todennäköistä, että he ovat sairastuneet sotaväessä. Sairaus itsessään jää tuntemattomaksi. Mellunkylän Thomas Sigfridson oli ikivanha renki. Hän sai jäädä kotiseudulleen ainakin toistaiseksi.

Yli-ikäisten asema oli kyläyhteisössä ruodutusluettelon mukaan huono. Oulunkylän Michil Erikson kerjäsi. Riipilän Mats Arwidson ”ruokkii itseään kerjäämällä” ja saman kylän Mats Larssonin sanottiin hankkivan ruokansa hyvien ihmisten luota (föder sin fodo hoos goot folk). Itsellisistä monet elivät kerjäämällä, mutta he olivat ruodutusluetteloissa yliedustettuina, ruotujen täytettä.

Rampoja, sokeita ja kuuroja

Vuonna 1630 sotavuosia oli takana jo useita kymmeniä, mikä selittää rampojen ja sairaiden suuren määrän. Rampaa tuskin voitiin näytellä uskottavasti. Vuosaaren Erik Svensson oli rampa (ofärdig) kuten myös Voutilan itsellinen Jöran Clemetson ja Skavabölen talollinen Knut Matson. Martinkylässä asuva entinen sotilas Sigfrid Matson oli halvaantunut ja ontui. Hakunilan Mickel Anderson oli ikäloppu ja halvaantunut, asemaltaan loinen.

Sotapalveluksen ohella kova ruumiillinen työ aiheutti ruumiinvammoja. Maataloustyöt tehtiin lihasvoimin. Yleinen esiteollisen ajan vaiva oli tyrä (tarmlop). Sokeita oli melko paljon, kun tarkasteluun otetaan myös naapuripitäjät. Helsingin pitäjässä Tolkinkylän itsellinen Erik Bertilson oli sokea (blind) ja Santahaminan Lars Simonson kuuro, ikäloppu ja invalidisoitunut (vanför). Sokeiden korkea määrä johtui siitä, että myös huononäköiset kuuluivat tähän ryhmään, oli nimittäin myös umpisokeita (sten blind). Voutilan Morten Jacobsonin sanottiin olevan kaatumatautinen (brottfalning). Se ei ollut mitenkään harvinainen tauti. Mutta voitiinko sitä esittää? Mahdollisesti. Kaatumatauti viittaa kuitenkin myös noituuteen, eikä tällaista tapausta haluttu ottaa sotaväkeen. Väitöskirjaa tehdessäni huomasin, että kaatumatautia oli erityisen paljon 1630-luvulla Huittisissa.

Talot yritettiin säästää

Oli myös työvoimapoliittisia (ja veropoliittisia) syitä vapautua sotapalveluksesta. Jos leskellä ei ollut yhtään täysi-ikäistä miestä taloudessaan, ei häneltä vaadittu poikaa tai renkiä sotaan. Talot haluttiin pitää viljelykelpoisina veronmaksajina.”Ingen mans hjelp”, ei miestä apuna, luki Martinkylän Hindrik Matsonin lesken kohdalla. Veroluettelossa nainen oli aina jonkun puoliso, leski tai tytär, ei nimeltä mainittu henkilö.

Ammattitaito pelasti – koulutus kannatti. Iso-Huopalahden Mats Snickaren (puuseppä) asiat olivat hyvin. Hän oli ammattinsa takia suojelusmies (försvarskarl), ei sotilas tai edes poliisi vaan työmies, joka oli jonkun talonpojan suojeluksessa töissä. Hän ei siis ollut maanomistaja tai renki vaan ammattimiehenä vähän arvokkaampi työmies. Käsityöläiset eivät joutuneet sotaan, sillä heitä tarvittiin kotipuolessa.

Osa miehistä yritti välttää sotaan joutumisen karkaamalla. Heitä oli Helsingin ruodutusluettelossa vain yksi. Oltiin vasta Saksan sodan alkuvaiheessa (vaikka Puolan sotaa oli jo käyty vuosia) ja sopivia sotamiehiä oli vielä saatavilla. Isännät säästyivät vielä toistaiseksi. Kirkonkylän renki Peer Eskilsson karkasi, mutta hänen tiedettiin olevan Espoon Söderskogin kartanossa. Karkurit hakeutuivat kartanoihin, koska niistä ei otettu sotamiehiä. Aatelisto hyötyi näin halvasta työvoimasta. Karkurille ei tarvinnut maksaa mitään ja jos hän heittäytyi hankalaksi, oli hänet helppo karkottaa.

Lähteet ja kirjallisuus

Porvoon läänin ruodutusluettelo 1630 KA 3648:3–7. Kansallisarkisto, Helsinki.

Raaseporin läänin ruodutusluettelo 1630. KA 3651: 13v.

Huhtamies, Mikko. Knektar och bönder. Knektersättare vid utskrivningarna i Nedre Satagunda under trettioåriga kriget. Svenska litteratursällskapet i Finland nr 647. 2004. Alkuperäinen väitöskirja: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/histo/vk/huhtamies/sijaisja.pdf (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun))

Lappalainen, Jussi T. Sadan vuoden sotatie. Suomen sotilaat 1617–1721. SKS Helsinki 2001.

Villstrand, Nils Erik. Anpassning eller protest. Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk till den svenska krigsmakten 1620–1679. Åbo 1992.