Hyppää pääsisältöön

1812 – Pääkaupunki

Helsingin historiassa alkoi vuonna 1812 uusi, merkittävä luku, kun se nimitettiin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Helsinki oli jo ennestään tärkeä sotilastukikohta ja kauppakaupunki, mutta nyt siitä alkoi kehittyä valtakunnallisesti huomattava hallinnon, tieteen, talouden ja kulttuurin keskus. Ratkaisevaa kaupungin kannalta oli myös, että kaupunki päätettiin käytännössä rakentaa uudelleen: Ruotsin vallan aikaisesta Helsingistä jäi jäljelle vain muutamia rakennuksia Vironniemellä ja Viaporissa eli nykyisessä Suomenlinnassa.

Vuosina 1808 - 1809 käytiin niin sanottu Suomen sota, joka oli osa laajempaa eurooppalaisten suursotien sarjaa, joka tunnetaan yleisesti nimellä Napoleonin sodat. Ranskan ja Venäjän Tilsitissä vuonna 1807 solmitun sopimuksen mukaan Venäjän tuli painostaa Ruotsi mukaan Britannian vastaiseen liittoumaan. Koska Ruotsi ei taipunut painostuksen alla, Venäjä ylitti silloisen rajan Kymijoella, ja valloitti useita Ruotsin maakuntia. Ne liitettiin vuonna 1809 Venäjän keisarikuntaan, ja niistä muodostettiin autonominen Suomen Suuriruhtinaskunta, jonka hallitsija oli Venäjän tsaari Aleksanteri I.. Hänen strategiaansa kuului valloitetun alueen rauhoittaminen, minkä vuoksi Suomelle annettiin huomattavan suuret vapaudet, muun muassa oikeuden Ruotsin vallan aikaiseen uskontoon (luterilaisuus), kieleen (ruotsi) ja lakeihin. Lisäksi nämä oikeudet annettiin myös valloitettua aluetta laajemmin: alkuperäinen suuriruhtinaskunta ei  kattanut Kymijoen itäpuolisia alueita kuten vanhoja linnoituskaupunkeja Haminaa, Lappenrantaa ja Viipuria. Tämä niin sanottu Vanha Suomi liitettiin osaksi suuriruhtinaskuntaan muutamaa vuotta myöhemmin.

Venäjälle Suomen tärkeimmän hallintokeskuksen Turun sijainti entisen emämaa Ruotsin ja pääkaupunki Tukholman läheisyydessä muodostui ongelmaksi. Suomalaisten lojaalisuudesta ajoittain huolestuneet venäläiset pitivät Turkua ja etenkin sen ylioppilaskuntaa liian ruotsalaismielisenä ja alkoivat etsiä Suomen suuriruhtinaskunnalle uutta pääkaupunkia. Idempänä sijaitseva Helsinki nousi pian merkittäväksi vaihtoehdoksi, joskin myös Hämeenlinnaa, Porvoota, Viipuria ja jopa Loviisaa ja Vaasaa pohdittiin vaihtoehtoina. Helsinki lobbasi voimakkaasti pääkaupunkiaseman puolesta, kuten muutkin kaupungit.

Helsingin edustalla sijaitseva Viaporin linnoitus oli valintaa tehdessä merkittävässä asemassa. Sillä katsottiin olevan tärkeä rooli paitsi Helsingin myös valtakunnan pääkaupungin Pietarin puolustuksessa. Helsingin eduksi nähtiin myös Suomen sodan aikana vuonna 1808 syttynyt ja suuren osan kaupungista tuhonnut tulipalo: Helsinki olisi mahdollista jälleenrakentaa arvokkaasti, kuvastaen sen uutta asemaa suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina.

Vuonna 1812 Suomen asiain komitea päätyi esittämään keisari Aleksanteri I:lle Helsingin nimittämistä uudeksi pääkaupungiksi, ja keisari hyväksyi esityksen. Pääkaupungin nimittämistä pidettiin tärkeänä Suomen autonomista asemaa ja hallintojärjestelmää vahvistavana päätöksenä. Helsinki sai suuriruhtinaskunnan hallinnon tarvitsemat virkamiehet, kuten senaatin virkamieskunnan, joka siirtyi Turusta uuteen pääkaupunkiin vuonna 1819. Myöhemmin, Turun palon jälkeen vuonna 1827, keisari Nikolai I päätti siirtää myös yliopiston pääkaupunkiin ja lähemmäs hallitsijan valvovaa silmää.

Venäjän suosiollisen politiikan ansiosta Helsingistä tuli 1800-luvun alkupuoliskolla Suomen johtava hallinnollinen ja henkisen elämän keskus. Ruotsin ajan porvareiden pikkukaupungista muodostui suuriruhtinaskunnan aikana nopeasti kasvava kaupunki, jota asuttivat virkamiehet, venäläiset sotilaat, akateeminen yliopistoväki ja teollisuuden luoma työväestö.

 

Kirjallisuutta:

 

Klinge, Matti 2012. Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Helsingin kaupungin historiatoimikunta & Otava, Helsinki.