Alkuvaiheet ja asemakaava
Aleksanterinkadun varrelle rakennutti kauppias Torsten Burgman Helsingin ensimmäisen kivitalon 1690-luvun lopulla. Tuosta rakennuksesta, joka sijaitsi nykyisen valtioneuvoston korttelin paikalla, on vain arkeologisia jäänteitä. Kadun vanhin säilynyt rakennus on kauppias Sederholmin talo vuodelta 1757.
Ensimmäiset merkinnät silloisesta Stora gatanista (Suurkatu) ovat heti sen jälkeen, kun Helsinki vuonna 1640 oli siirretty Vantaanjoen suulta nykyiselle paikalleen Vironniemelle. Nykyisen Kruununhaan ja Katajanokan alueen kattaneessa ruutuasemakaavassa oli neljä kaupunginosaa: Läntisen tullin kortteli, Kluuvin kortteli, Suon kortteli ja Kalastajamäki. Jo vuonna 1654 kohtasi rakenteilla olevaa Helsinkiä tulipalo, joka tuhosi merkittävän osan kaupungista, jossa tuolloin oli vasta 60 rakennusta, näiden joukossa muun muassa kirkko ja koulurakennus.
1600-luvun loppupuolella uudelleen rakennettu Helsinki hävisi kartalta lähes kokonaan suuren Pohjan sodan aikana vuonna 1713. Venäläisten hyökätessä Ruotsi-Suomen perääntyvä armeija ja asukkaat jättivät kaupungin ja sytyttivät sen tuleen. Aleksanterinkatu onkin ainoita jäänteitä kyseisen ajan Helsingistä. Katu ulottui ensimmäisinä vuosisatoina kaupungin pääsatamasta Pohjoisrannasta nykyiseen Fabianinkatuun asti, sillä lännessä oli tuolloin vastassa myös merenlahti, Kluuvinlahti (ruots. Gloet, Gloviken).
Vuonna 1812 keisari Aleksanteri I (Suomen hallitsijana 1809–25) korotti Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi, ja sille päätettiin laatia uusi asemakaava. Suunnitelma oli välttämätön siksikin, että kaupungissa oli vuonna 1808 riehunut tulipalo, joka oli tuhonnut kolmasosan rakennuksista. Palo oli saanut alkunsa nykyisen Aleksanterinkadun alkupäästä. Keisarillinen käskykirje helmikuulta 1838 määräsi kaupungin asemakaavan laajennettavaksi ja Kluuvinlahden täytettäväksi. Tuleva maa jaettiin kaavassa ensisijaisesti rakennustonteiksi. Uuden maa-alueen myötä Aleksanterinkadun jatkaminen tuli ajankohtaiseksi, ja niin katu sai nykyisen pituutensa. Jo vuonna 1811 oli annettu määräys kadun leventämisestä.
Kadun nimen historia
Varhaisimmassa vaiheessa 1640-luvulla nykyinen Aleksanterinkatu tunnettiin nimellä Stora gatan tai Storgatan. 1700-luvun alkupuolella oli käytössä nimi Stora långa gatan (Suuri pitkäkatu), ja 1700-luvun lopulla kadun itäpäästä puhuttiin nimellä Norra gatan (Pohjoiskatu). 1800-luvun alussa käytössä oli useita nimiä vaihtelevine kirjoitusmuotoineen: Långa gatan (Pitkäkatu), Nylandsgatan (Uudenmaankatu) ja Konungsgatan (Kuninkaankatu).
Keisari Aleksanteri I hyväksyi vuonna 1819 kaupungin johtomiesten esityksestä kadulle nimen Fredsgatan (Rauhankatu), minkä jälkeen esiintyi käytössä nimi Stora Fredsgatan (Suuri Rauhankatu). Arkkitehti C. L. Engel ehdotti Rauhankaduksi nimetyn kadun uudeksi nimeksi Nicolaigatan (Nikolainkatu) rakenteilla olleen Nikolainkirkon mukaan. Maistraatin mielestä nimi tuli kuitenkin johtaa keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta, jonka päärakennus oli valmistunut Senaatintorin länsilaidalle vuonna 1832. Kadusta käytettiin vuodesta 1833 lähtien nimeä Alexandersgatan. Näin toteutui viimein kaupunginjohdon toive nimetä jokin merkittävä katu pidetyn keisari Aleksanteri I:n mukaan. Suomenkielinen nimi Aleksanterinkatu tuli käyttöön vuonna 1866.
Suomen itsenäistyttyä asetettiin kadunnimikomiteoita pohtimaan Helsingin venäläisten kadunnimien kohtaloa ja nimistön oikeakielisyyttä. Tarkoitus oli muuttaa kadunnimet suomenkielisille helpommin lausuttavaan muotoon, kuten Mikaelinkatu Mikonkaduksi. Samoin ”oli erinäiset maan entisestä yhteydestä Venäjän kanssa muistuttavat nimet vaihdettava uusiin nimiin.” Vuonna 1920 päättynyt komiteatyö päättyi kompromissiin vuonna 1928, jolloin uudet nimet vahvistettiin. Osa venäläisnimistä poistettiin, osa muutettiin, ja osa sai jäädä. Komitea ehdotti Aleksanterinkadun nimen muuttamista 1700-luvun asuun Suurkatu. Nimeä ei kuitenkaan muutettu, ja Aleksanterinkatu sai jäädä kaupungin nimistöön. Tänään tuo keisarillinen Aleksanterinkatu on kaupunkilaisille tuttavallisesti vain Aleksi.
Aleksanterinkadun poikkikadut
Keisari Aleksanteri I vieraili Helsingissä vuonna 1819 tarkastamassa uuden asemakaavan määräämien rakennustöiden edistymistä. Samalla hän velvoitti kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin ja asemakaavan laatija J. A. Ehrenströmin nimeämään kadut. Nimet saivat innoituksensa etenkin Venäjän keisarillisesta perheestä, venäläisistä pyhimyksistä ja henkilöistä, jotka ottivat osaa uuden pääkaupungin kehittämiseen. Uudet kadunnimet otettiin käyttöön seuraavana vuonna vahvistetun kaupungin palojärjestyksen yhteydessä.
Kaupungin vanhan Suurtorin nimi vaihdettiin 1830-luvulla Senaatintoriksi (ruots. Senats Torget) sen laidalle vuonna 1822 valmistuneen Senaatin (nyk. Valtioneuvosto) rakennuksen mukaan. Suurtori-nimi oli yleisesti käytössä Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenille saakka, vaikka virallinen nimi oli Senaatintori.
Mariankatu (Mariegatan)
Katu on nimetty Aleksanteri I:n äidin Venäjän keisarinna Maria Feodorovnan (1759–1828) mukaan.
Ritarikatu (Riddaregatan)
Kadun paikkeilla on sijainnut katu jo 1600-luvulla, jolloin nimenä oli Residenshusgatan (Virkatalonkatu). 1700-luvulla käytössä ovat olleet nimet Berggatan (Vuorikatu) ja Stora Berggatan (Iso Vuorikatu). Vuoden 1820 asemakaavassa kadun nimenä on Riddaregatan (Ritarikatu), koska aikomus oli varata säätyjä varten rakennettavalle talolle tontti kadun varrelta. Ritarikadun varrelle valmistui vuonna 1862 aateliston kokoustilaksi Ritarihuone. Kadun suomenkielinen nimi Ritarikatu oli ensimmäisen kerran vuoden 1866 kartassa.
Helenankatu (Helenegatan)
1600-luvulla Helenankadun paikkeilla oli kuja, jonka nimenä oli todennäköisesti Postgatan (Postikatu). Aleksanteri I:n sisar oli suuriruhtinatar Helena (1784–1803), ja katu sai nimensä vuoden 1820 asemakaavassa muodossa Helena Gatan, ja 1860-luvulta alkaen on ollut käytössä nimi Helenegatan. Suomenkielisenä nimenä oli ensin vuodesta 1866 lähtien Heleenankatu ja vuodesta 1909 nykyinen.
Katariinankatu (Katrinegatan)
Katu, tai silloin oikeastaan kuja, on ollut olemassa jo 1600-luvulla, mutta nimen se sai vasta 1800-luvulla. Nimen innoittajana oli joko Aleksanteri I:n sisar, suuriruhtinatar Katariina (1788–1819), tai mahdollisesti isoäiti, Venäjän keisarinna Katariina II (1729–96).
Snellmaninkatu (Snellmansgatan)
Katu on nimetty professori, senaattori ja suomalaisuusmies Johan Vilhelm Snellmanin (1806–81) mukaan vuonna 1928. Aiempi nimi vuoteen 1928 asti oli Nikolainkatu Aleksanteri I:n veljen Nikolai I:n (1796–1855) mukaan. Nikolai-nimi kuului 1920-luvun komitean mainitsemiin Helsingin kadunnimistöstä poistettaviin venäläisnimiin.
Sofiankatu (Sofiegatan)
Katu on saanut nimensä todennäköisesti Aleksanteri I:n äidin keisarinna Maria Feodorovnan (1759–1828) mukaan. Hän oli syntyjään Württembergin prinsessa Sofia Dorothea Augusta. Mahdollisena on myös pidetty, että katu olisi saanut nimensä arkkitehti C. L. Engelin puolison Charlotta Sofian (1782–1831) mukaan. Sofiankatu on ollut samoilla sijoilla aina 1600-luvun puolivälistä lähtien. 1700-luvulla se ulottui nykyiseen Hallituskatuun asti sivuten silloista Ulrika Eleonoran kirkkoa. Tuolloin kadun nimenä olikin Östra Kyrkogatan (Itäinen Kirkkokatu) tai Kyrkogatan (Kirkkokatu). Nykyiseen sadan metrin mittaansa se lyheni vuoden 1812 asemakaavan myötä, jolloin katu sai nykyisen nimensä.
Unioninkatu (Unionsgatan)
Keisari Aleksanteri I:n vieraillessa Helsingissä vuonna 1819 ehdotettiin kaupungin keskustaan Pitkältäsillalta johtavan pääkadun nimeämistä keisarin mukaan Aleksanterinkaduksi. Hallitsija kuitenkin hylkäsi ajatuksen omasta nimikkokadustaan ja nimesi kadun Unioninkaduksi muistuttamaan Venäjän ja Suomen 10 vuotta aiemmin tapahtuneesta liitosta eli unionista. Kadunnimikomitea ehdotti 1920-luvulla kadun nimen vaihtamista Yliopistonkaduksi, koska yliopiston päärakennus sijaitsee sen varrella. Nimi päätettiin kuitenkin jättää ennalleen.
Fabianinkatu (Fabiansgatan)
Katu on nimetty Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1810–23 toimineen Fabian Steinheilin muistoksi.
Kluuvikatu (Glogatan)
Nimi johtuu paikalla sijainneesta Kluuvinlahdesta (ruots. Gloet, Gloviken), joka täytettiin 1800-luvun puolivälissä. Samoilla paikkeilla on ollut katu myös 1700-luvulla.
Mikonkatu (Mikaelsgatan)
Nimi juontuu keisari Aleksanteri I:n nuorimmasta veljestä suuriruhtinas Mikaelista. Suomenkielinen nimi Mikaelinkatu muutettiin muotoon Mikonkatu vuonna 1928. Ruotsinkielinen nimi jäi ennalleen.
Keskuskatu (Centralgatan)
Nykyisellään katu pohjautuu arkkitehti Eliel Saarisen suunnitelmaan. Keskuskadun edeltäjä Hakasalmenkatu ulottui Kaivokadulta Aleksanterinkadulle. Hakasalmenkadun pidennystä Pohjoisesplanadille ehdotettiin jo vuonna 1906. Kymmenen vuotta myöhemmin asia otettiin uudestaan esille, minkä seurauksena Gaselli-kortteli eli kortteli numero 95 jaettiin kahtia ja katua jatkettiin Pohjoisesplanadille saakka. Valmistuttuaan uusi pidempi katu nimettiin Keskuskaduksi.
Mannerheimintie (ent. Henrikinkatu, Heikinkatu, Läntinen Heikinkatu, Itäinen Heikinkatu, Läntinen Viertotie, Turuntie)
Tien varhaisvaiheet ulottuvat 1600-luvulle, jolloin se tunnettiin nimellä ”Maantie Turkuun” (ruots. Landsvägen till Åbo). Toisaalta puhuttiin myös Espooseen tai Espoosta johtavasta tiestä ja 1700-luvulla myös Töölön tiestä (Tölövägen). Vuoden 1812 asemakaavassa kadunpaikka oli jo määritelty Erottajan ja nykyisen Postitalon väliselle alueelle. Nimeksi tuli Henrikinkatu ministerivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinderin (1777–1841) mukaan. 1830-luvulla Henrikinkatua levennettiin ja sen keskelle istutettiin puita, jotka jakoivat kadun Läntiseksi ja Itäiseksi Henrikinkaduksi (Heikinkatu). Sata vuotta myöhemmin tämä Henrikin esplanadi joutui väistymään liikennejärjestelyjen tieltä. 1860-luvulla pohjoiseen johtava maantie kunnostettiin, ja se sai nimekseen Läntinen Viertotie. Vuonna 1928 vahvistettiin nimeksi Heikinkatu Kansallismuseolle saakka, ja siitä eteenpäin pohjoiseen tuli nimeksi Turuntie. Kadun nimi vaihdettiin Mannerheimintieksi toisen maailmansodan aikana 4.6.1942 armeijan ylipäällikkönä toimineen marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin 75-vuotispäivän kunniaksi. Tuolloin yhdistettiin entiset Heikinkatu ja Turuntie, jolloin katu sai nykyisen mittansa kaupungin pääväylänä.
Lähteet
Burgman, Helsingin ensimmäinen kivitalo. Toim. Jere Jäppinen. Helsingin kaupunginmuseo 2007.
Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki 1970.
Helsingin kaupungin historia III. Helsinki 1950.
Helsingin kaupungin historia V. Helsinki 1962.
Helsinki tilastoina 1800-luvulta nykypäivään. Tilastoja 2000:15. Helsingin kaupungin tietokeskus 2000.
Suolahti, Eino E.: Helsingin neljä vuosisataa. Helsinki 1972.
Tämä teksti on osa laajempaa artikkelia, joka on julkaistu teoksessa Helsinki Helsingfors: Historiallinen kaupunkikartasto. Historic towns atlas (toim. Marjatta Hietala, Martti Helminen, Merja Lahtinen). Helsingin kaupunki, Tietokeskus, 2009 (painopaikka Hämeenlinna, Kariston Kirjapaino).
