Hyppää pääsisältöön

Kävelyllä 1600-luvun lopun Helsingissä

Puurakenteinen Vironniemen Helsinki tuhoutui täysin suuren Pohjan sodan aikana vuonna 1713, kun vuoroin vetäytyvä Ruotsin armeija ja maihin nousseet venäläiset polttivat kaupungin maan tasalle. 1600-luvun Helsinkiä ei voi enää nähdä katukuvassa eikä kuvallistakaan aineistoa kaupunkikuvasta ole juuri säilynyt. Tämä artikkeli piirtää kuitenkin mielikuvaa siitä, millainen olisi kävelyretki jo kauan sitten kadonneessa Helsingissä 1600-luvun lopulla.

Neljä kaupunginosaa

1600-luvun lopun Helsinki jakaantui neljään kaupunginosaan, joita olivat Suo, Kluuvi, Läntinen tulli ja Kalastajamäki. Näiden neljän alueen keskipisteessä oli kaupungin tori, joka sijaitsi nykyisen Senaatintorin itäreunalla. 

Kaupungin tuolloista arvoaluetta edusti kaakkoinen kaupunginosa, Kalastajanmäki, missä sijaitsivat Helsingin nimekkäimpien suurkauppiaiden talot ja maaherran hallintorakennuskompleksi. Seuraavaksi arvokkain asuinalue oli kaupungin lounaisosa eli Läntinen tulli, jossa asui keskitason virkamiehiä, kauppiaita ja varakkaampia käsityöläisiä. Luoteisosassa sijainnut Kluuvi oli lähinnä käsityöläisten aluetta, mutta alueen eteläosassa pääkadun varrella asui myös varakkaampaa väkeä.

Kaupunginosista koillisessa sijaitseva Suo oli saanut nimensä maaperänsä mukaan. Se oli kaupunginosista laajin ja siellä asui pikkuporvareita ja -virkamiehiä, leskinaisia ja satunnaistöitä tekeviä miehiä. Alueella sijaitsivat  satama-alueen korttelin kapakat, missä merimiehet ja sotilaat viihtyivät erilaisten huvitusten parissa.

1600-luvun lopun Helsinki oli tiheään rakennettu kaupunki. Tonteilla ei juuri hukkatilaa ollut erilaisten tarverakennusten takia. Kadut olivat ahtaita ja paremmissakin kaupunginosissa vallitsi usein melkoinen haju ja epäsiisteys, kun talojen käymälöitä tyhjennettiin kaduille. Sataman liepeillä oli kaatopaikka ja eikä sen paremmin länsi- kuin itärannankaan veden laadussa ollut kehumista.

Suurkatua pitkin

Helsingin pääkatuna toimi 1600-luvun lopulla Kuninkaankatu eli Suurkatu, joka sijaitsi nykyisen Aleksanterinkadun kohdalla. Katu kulki silloisen Kluuvinlahden rannalta itään Pohjoisrannan suurelle laivasillalle, silloiseen pääsatamaan. Pääkadun varrella sijaitsi kaupungin tori, jota reunustivat kaupungin keskeiset rakennukset ja varakkaimpien porvareiden puutalot. Suurkadulla kävellessä kulkija sai todennäköisesti alleen tukevan kivetyksen, mutta muualla kaupungissa sai varautua liejuun ja mutaan juuttuviin kärryihin. Helsingin katujen surkea kunto oli jatkuva valituksen aihe ja aiheutti päänvaivaa armeijallekin, erityisesti kevään kelirikon aikaan.

Laivasillalta pohjoiseen katsottuna korkealla mäen päällä kohosi maaherran virkatalokompleksi. Virkatalon edustalla olleella aukiolla olivat tullirakennukset. Kadun itäpäädyssä, laivasillan eteläkupeessa sijaitsi suurkauppias ja raatimies Johan Kortmanin talo, jonka hän oli ostanut vuonna 1692. Vaikka talo ei sijainnutkaan kaupungin arvokkaimmalla alueella torin laidalla, oli se kaupankäyntiä ajatellen loistavalla paikalla aivan sataman vieressä. Meriveden ollessa korkeimmillaan talo kuitenkin kastui. Ratkaisuksi Kortman sai raadilta luvan kuljettaa tontille hiekkaa vetisyyden poistamiseksi. 

Jatkettaessa matkaa pitkin Suurkatua länteen päin tulee vastaan kaupungin hienoin kapakka, Kaupunginkellari, jossa vietettiin usein riehakkaita iltoja. Kaupungin raati vuokrasi levotonta ja rapistuvaa taloa porvareille mutta pysyvää kapakanpitäjää oli 1680-luvun puolen välin jälkeen vaikea saada. Kapakalla oli yksinoikeus verottoman viinin ja muiden ulkomaisten juomien tarjoiluun.  

Kaupunginkellaria vastapäätä, Suurkadun Pohjoisreunalla seisoi kaupungin ainoa kivitalo. Suurkauppias Torsten Burgman oli rakennuttanut sen vuonna 1694 ottamalla suuren lainan tukholmalaiselta pankilta. Tuohon aikaan kivitalon arvo oli yli kymmenkertainen vastaavaan puutaloon. Kaupungin ainut kivitalo pönkitti Burgmanin sosiaalista statusta suhteessa puutaloissa asuviin porvareihin. Helsingissä ei ollut toimivaa luototusjärjestelmää joten kaupungin varakkaimmillakaan porvareilla ei ollut riittävästi pääomaa kivitalojen rakennuttamiseen, kun ulkomailta saatu velka oli tarpeellista sijoittaa liiketoimintaan.

Tori ympäristöineen

Jatkettaessa Suurkatua länteen vastaan tulee kadun pohjoispuolella torin kaakkoiskulmassa sijaitseva Petter Sundin talo, mikä oli mitä mainioin paikka kauppiaalle valvoa ja ohjailla torikauppaa. Sund tuli tunnetuksi siitä, että hänellä oli huonot välit muihin helsinkiläisporvareihin. Erityiseksi vihamiehekseen Sund oli maininnut kivitalossa asuneen naapurinsa veljen Hans Burgmanin. Sundin talon pohjoispuolella Kellotorninmäen läheisyydessä sijaitsi kaupungin triviaalikoulu. Kaupungin torin koilliskulmassa sijaitsi Johan Burtzin talo. Johan Burtzin isä oli ollut saksalainen suutari mutta poika oli onnistunut Helsingissä kohoamaan menestyväksi suurkauppiaaksi ja raatimieheksi. 

Torin kaakkoiskulmalla, kadun eteläpuolella oli havaittavissa luokkanousua: paikalla oli pienporvari ja ajuri Erik Salmen talo. Sijainti keskellä kauppias- ja virkamieseliitin asuttamaa aluetta kertoo Salmen vaurastumisesta ja merkittävästä roolista kaupungissa. Ajurin ammatin perusteella hänen asuinpaikkansa olisi ollut ennemmin pohjoisessa sijaitsevissa Suon tai Kluuvin kaupunginosissa. Salmen sosiaalista asemaa nosti kuitenkin hänen toimimisensa ajurien ammattikillan vanhimpana ja esimiehenä. Hänestä riippui Helsingin tavarakuljetusten sujuvuus. Tämä seikka oli tärkeä etenkin sota-aikana. 

Kaupungin raatihuone sijaitsi torin pohjoispuolella, Burtzin talon länsipuolella, nykyisen Tuomiokirkon portaiden edessä. Raatihuone oli ainut kaksikerroksinen rakennus torin laidalla, mikä korosti sen tehtävän tärkeyttä kaupungin johtamisessa ja päätöksenteossa. Torin länsilaitaa reunusti kaksi rakennusta, joista pohjoisempi edusti Helsingin sosiaaliselta statukseltaan arvokkainta taloa. Nykyisen Aleksanteri II: patsaan kohdalla sijainnutta rakennusta asutti kirkonisäntänä toiminut ja kirkkoa avokätisesti tukenut Erik Klemetsson. Talon sijainti oli mitä ihanteellisin. Raatihuone oli vain muutaman askeleen päässä, ja rakennuksen länsiseinää vastapäätä sijaitsi hautausmaalle ja Pyhän Hengen kirkkoon johtava, Erik Klemetssonin kustantama näyttävä portti. 1600-luvun lopulla talo siirtyi vielä silloin varakkaiden Burgmanien omistukseen.

Talot ja tuvat

Suurkadun loppuosuus hautausmaalta länteen ei enää houkutellut kaupungin porvarieliittiä vaan sen varrella asui kauppiaiden keskiluokkaa. Kauppiaiden, niin suurten kuin pienempienkin, asuintalojen Suurkadulle avautuvissa etuosissa sijaitsi usein puoti. Näistä katupuodeista helsinkiläiset saattoivat tehdä ostoksia arkipäivän tarve-esineistä hienoimpiin ylellisyystavaroihin asti. Rannan tuntumaan olivat asettuneet yleensä sellaisten ammattien edustajat, jotka tarvitsivat työssään runsaasti vettä kuten sepät, nahkurit ja värjärit. Suurkadun eteläpuolen läntisin rakennus toimikin seppä Clas Classonin kotina ja pajana.

Taloista nykypäivän merkityksessä puhuminen ei myöskään anna aivan oikeaa kuvaa 1600-luvun asumisesta. Varakkaammilla kaupunkilaisilla ei usein ollut vain yhtä suurta taloa, vaan varsinaisen asuinrakennuksen lisäksi tontilla saattoi olla pihapiirissään toistakymmentä pienempää rakennusta eri tarpeita varten. Käsityöläistenkin taloissa oli usein vähintään verstas erillisessä rakennuksessa. Myös kotieläimet tarvitsivat omat tilansa. Köyhin väestö asui ahtaasti savupirteissä, kun varakkaammalla väellä oli rahaa lasi-ikkunoihin. Nämä tosin oli syytä suojata iltaisin luukuilla, sillä kievareista kotiin vaeltavilla juhlijoilla oli tapana lyödä porvareiden ikkunoita rikki.

Virkamiesten, porvareiden, käsityöläisten ja muiden kaupunkilaisten lisäksi Helsingissä oli liikkuvaa väestöä, joka asui talojen nurkassa, ulkorakennuksissa  ja taivasalla, luvan kanssa tai salaa. Näitä leskiä, vanhuksia, ulkomaisia työläisiä, maaseudulta työn tai koulun perässä saapuneita tai muita kulkureita virtasi kaupungin läpi ja asui kuka missäkin niin vuokraa vasten kuin säälistäkin.

Kirjallisuutta:

  • Aalto, Seppo. Kruununkaupunki. Vironniemen Helsinki 16401721. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015.