Waltari oli norssin kasvatti, ja töölöläisenä hän tunsi Helsingin historiaa omakohtaisesti. Sen sijaan Helsingin historiaa käsittelevää kirjallisuutta käytettävissä oli vain vähän. Erik Ehrströmin Helsingfors stads historia från 1640 till stora ofreden (1890) oli silloin jo 40 vuotta vanha. Seuraavan laajan teossarjan Helsingin kaupungin historia I–IV ensimmäinen osa ilmestyi vasta kaksi vuotta ennen Helsingin olympialaisia eli vuonna 1950. Viimeinen osa ilmestyi vuonna 1967. Helsinki kautta vuosisatojen on ottanut ainakin osan kuvituksestaan Ehrströmin kirjasta.
Tapso ja Mielo Vartiovuorella
Aloitusluku Varjakat tulevat (varjagit eli idäntien viikingit) kertoo nuortenkirjatyyliin kahden pojan, Tapson ja Mielon, näkökulmasta idäntietä kulkevien viikinkien tulosta ”Helsinkiin”. Pojat ovat Vartiovuoren lähettejä. Kirjassa varjagit matkaavat lännestä itään, koska heidän kerrotaan rantautuneen myöhemmän Taivallahden paikkeilla. Luvussa mainitaan yksityiskohta, joka lienee ollut töölöläiselle Waltarille tuttu asia. Nykyisen Hesperianesplanadin kohdalla oli vetokannas, jota pitkin vedettiin veneitä kannaksen yli kohti itää Töölönlahdelle kiertämättä Vironniemeä. Varjakat olivat vihollisia, jotka kuitenkin myöhemmin kirjassa sulautuvat uudisasukkaina kantaväestöön opettaen näille uusia viljelytapoja. Innovaatiot leviävät ja uutta väestöä assimiloitui vanhaan. Helsingin varhainen väestöpohja muodostuu.
Kaupunki liejukkoiseen lahdenpoukamaan
Kirjassa mainitaan tulipalot ja niiden osuus kaupunkien uudistumisessa (esim. asemakaavauudistukset). Helsingin perustamista vauhditti Turun palo vuonna 1546. Lisäksi tarvittiin väestön pakkosiirtoja. Kaupunki ei ole kaupunki ilman osaavaa porvaristoa, ja niinpä Rauman, Ulvilan, Tammisaaren (missä varsinaista kaupunkia ei vielä edes ollut) ja Porvoon kauppiaat saivat käskyn siirtyä Helsinkiin. Kirjassa kuvataan hyvin Helsinkiin muuton vastenmielisyys. Helsingin vetovoima oli olematon: Raumalla vallitsi itku ja poru…Vantaan suulle liejukkoiseen lahdenpoukamaan, jonka tuhannet karit eristivät merestä ei haluttu muuttaa. Tässä kirja sivuaa tärkeää teemaa. Väylien merkitseminen oli asia, johon Kustaa Vaasa Helsingissä käydessään puuttui. Merimerkeiksi saatiin paremman puutteessa luutia ja tynnyreitä. Kuningas olisi halunnut kaupunkinsa kauniiseen Santahaminaan, mutta lopullinen valinta oli helsinkiläisten. Kustaa Vaasa tylyttää helsinkiläiskauppiaita. Hänen mukaan he olivat ammatissaan surkeita: pyritte viemään maasta parhaan tavaran kuten kuparin ja helmet. Helmillä tarkoitetaan jokihelmisimpukoita eli raakkuja. Jokihelmisimpukka oli arvostettu luonnonvara, johon liitettiin 1500-luvulla paljon odotuksia. Niitä saatiin myös eräistä Uudenmaan joista. Kuparia ei Suomesta saatu, siksi sen mainitseminen on outoa.
Yksi kirjan kantavista teemoista on hallitsijan ja alamaisten molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuva suhde – tutkijakielellä keskusvallan ja periferian vuorovaikutus. Suurvaltakaudesta mainitaan kirjassa ainoastaan vuoden 1616 Helsingin valtiopäivät (maapäivät) mutta keskitytään seremonialliseen puoleen ja nuoren kuninkaan jaloon ulkomuotoon. Luvun lopussa kerrotaan, että päivät järjestettiin uusien apuverojen edellyttämän suostumuksen saamiseksi. Maapäivien lisäksi 1600-luvun osalta mainitaan ainoastaan kenraalikuvernööri Pietari Brahen vierailu ja kaupungin siirto 1640 Vironnimelle.
Koettelemuksien jälkeen alkaa hyödyn aika
Suuri Pohjan sota (1700–1721), vuoden 1710 rutto ja Helsingin venäläisvalloitus 1713 aloittavat seuraavan vuosisadan, minkä jälkeen tullaan hyödyn ajalle. Vihollisesta mainitaan yksityiskohta, jota voi avata. Venäläisten saappaista lähtee vastenmielinen ja tympeä tuoksu. Tällä viitataan ns. venäläisestä juhtinahasta (Russian leather) valmistettuihin saappaisiin. Venäläinen nahka oli Euroopassa erittäin kysyttyä. Se oli ainoa pitkälle viety jaloste ja arvotuote, jota Venäjällä osattiin valmistaa – salaisella menetelmällä käyttäen parkitsemisessa koivuntervaa. Siitä haju. Kaikki muu vienti idästä länteen oli bulkkia tai raaka-ainetta.
Kiinnostava yksityiskohta on maininta Tukholman kauppakollegion asessori Ulrich Rudensköldin (k. 1763) käynnistä Helsingissä. Luvun otsikko Tulevaisuuden unelmia v. 1737 kuvaa hyvin hyödyn ajan utopistisia kuvitelmia oman maan luonnonvaroista. Rudensköld tuli maahan tutkiakseen mahdollisuuksia avata ns. läpikulkuvesitieyheys (Durchfahrt) aluksi Kokemäenjokea nykyisen Tampereen suuntaan sekä lopulta Päijänteestä Helsinkiin. Asessori laati perinpohjaisen selvityksen – ja erinomaisen maantieteellis-historiallisen lähteen – Uudenmaan, Hämeen ja Satakunnan vesiyhteyksistä ja luonnonvaroista liikkuen satoja kilometrejä asutuksen ulkopuolella. Kuriositeettina mainittakoon, että Rudensköld perehtyi Messukylän (Tampereen) seudulla raakun pyyntiin. Se oli maan parhaita helmenkalastusalueita. Utopiaa oli itse läpikulkuvesitiehankekin. Yhteys toteutui vasta rautatien ja dynamiitin myötä.
Koulunpenkillä ja Viaporia vakoilemassa
Norssi oli Waltarille kova ja vaativa koulu, jossa siihen aikaan kuitenkin myös kepposteltiin ja kiusattiin naskaleita eli auskultantteja. Osa aineista maistui, osa ei. Waltarilla oli päästötodistuksessa historiasta kuutonen, äidinkielessä yhdeksän. Norssin aika näkyy kliseisessä luvussa Maisteri Härkäpaeus opettaa käyttäytymistapoja oppilailleen. Oppilaiden joukossa on keltanokkia mutta myös isovihan aikaisia metsäsissejä: Nyrkillä ja ryhmysauvalla vain saattoi kurin ajaa tuohon ilveksensisukkaaseen ja karhunvoimaiseen poikajoukkoon, jossa kymmenvuotiaiden rinnalla istui parinkymmenenikäisiä vonkaleita, osa sissikahakoissa venäläisten kanssa taistelleita.
Viaporin perustaminen oli tärkeä vaihe Helsingin historiassa. Sadat ja tuhannet miehet ovat olleet tätä linnoitusta rakentamassa, ja sen ansiosta on Helsingin kaupunkikin vaurastunut ja rikastunut, kirjoittaa Waltari osuvasti. Kirjan tyylilaji muuttuu taas ”poikainkirjaksi”. Thunbergin mylly Viaporissa oli ihme, jota kaksi poikaa, tällä kertaa Niilo ja Antti, lähtevät salaa tutkimaan. Linnoitus oli 1700-luvulla suljettu, eikä varsinaista Viapori-turismia vielä ollut, vaikka juuri mylly ja telakakka vetivät koti- ja ulkomaisia seikkailijoita eri motiivein puoleensa.
Tulipaloja ja sotia
Suomen sodassa Helsinki taas palaa. Venäjä valloittaa Helsingin ja Viapori antautuu. Keisari vierailee kaupungissa 1819 ja kadunnimet päivitetään: Aleksanterinkatu ja Unioninkatu ovat kaupungin uudet päälinjat. Turku palaa 1827, minkä seurauksena yliopisto muuttaa Helsinkiin, josta tulee pääkaupunki. Engel suunnittelee uuden empirekeskuksen tuhoutuneen tilalle. Keisarin Helsinki jättää varjoonsa Vanhankaupungin, josta jo 1640 oli tullut Gammelstaden. Kulttuurin osuus kirjassa kasvaa uuden pääkaupungin alkuvaikeuksien jälkeen. Suomalaisuusliike syntyy ja kaduilla, putiikeissa ja lopulta sivistyneistön piirissäkin alkaa kuulua suomea. Venäjän kieltä kirjassa ei mainita, vaikka sillä oli suuri vaikutus stadin slangiin. Floran päivän 1848 ylevästä ylioppilasjuhlasta ja Maamme-laulun kajahtamisesta päästäänkin sitten Krimin sotaan (1854–1855). Englantilais-ranskalaisen laivaston pommitus näkyi ja kuului mutta sai vain vähän tuhoa aikaiseksi. Lopussa kerrotaan Helsingin teollisuusnäyttelystä. 1900-luvun poliittinen kuohunta on mukana mutta kansalaissota – kirjassa vapaussota – jää kirjassa vähälle huomiolle synkistä jälkiselvittelyistä puhumattakaan.
Pieni suuri kirja talvisodan alla
Helsinki kautta vuosisatojen vastaa sisällöltään suurin piirtein perinteisen historian kouluopetuksen jaottelua, jossa 1800-luku saa suurimman ja loppua kohti kasvavan sivumäärään. Autonomian aika ja kehitys kohti itsenäisen Suomen lähihistoriaa on edelleen vallitseva narratiivi kouluopetuksessa ajankohtaisista täydennyksistä ja näkökulmista huolimatta. Vaikka kirja on suppea, sillä on laajan nuoren lukijakuntansa takia ollut suuri merkitys Helsingin historian käännekohtien popularisoijana.
Kirjallisuutta
Ehrström, Erik. Helsingfors Stads Historia från 1640 till Stora ofreden. Helsingfors 1890.
Rajala, Panu. Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY 2008.
Salola, Eero. Helsingin kuva-aapinen. Helsinki-Lukukirja I. Helsinki 1937.
Waltari, Mika. Helsinki kautta vuosisatojen. Historiallisia lukukappaleita. Helsinki-Lukukirja II. Otava 1937.
Waltari, Mika ja A. Blomberg Kotikaupunkimme Helsinki. Helsinki-Lukukirja III. Helsinki III.
Waris, Heikki. Työläisyhteiskunnan syntyminen Hgin pitkänsillan pohjoispuolelle. Helsinki 1932.
