Perheen merkitys
Perheellä oli 1600–1800-luvun yhteiskunnassa osin nykyisestä poikkeava merkitys. Kuten nykyisinkin, perheeseen liitettiin turva, läheiset ihmissuhteet ja rakkaus. Erilaista oli kuitenkin se, että perhe merkitsi myös työyhteisöä, taloudellista turvaa ja esimerkiksi sairaan- ja vanhustenhoitoa. Menneisyydestä puhuttaessa käytetäänkin yleensä perheen sijaan termiä kotitalous. Elanto saatiin useimmiten kotitalouden piiristä, joten perheenjäsenten tekemällä työllä oli tärkeä sija niin kauppiaan kuin maanviljelijän taloudessa.
Kotitaloudessa työ oli jaettu sukupuolen mukaan niin, että naiset vastasivat niin sanotuista sisätöistä, esimerkiksi lasten- ja vanhusten hoidosta, vaate- ja ruokahuollosta sekä karjan hoidosta, ja miehet taas kaupankäynnistä, viljelystä ja julkisista tehtävistä. Naiset olivat oikeudellisesti miesten holhouksen alla. Käytännön elämässä naiset kuitenkin hoitivat itsenäisesti myös miehille kuuluneita tehtäviä. Julkiset virat ja luottamustoimet, esimerkiksi raatimiehen tehtävä, oli kuitenkin varattu ainoastaan miehille.
Perhe ei ollut vain vanhempien ja lasten yhteisö, vaan siihen saattoi kuulua vaihtelevissa kokoonpanoissa esimerkiksi lähisukulaisia ja vauraissa kauppiastalouksissa myös palvelusväkeä. Jos isovanhemmat olivat elossa, he asuivat jonkun lapsensa kotitaloudessa.
Lyhyen eliniänodotteen ja suuren lapsikuolleisuuden vuosisatoina perheiden kokoonpano saattoi myös muuttua äkillisesti ja tiuhaan. Kulkutaudit veivät hyväkuntoisiakin nuoria aikuisia ja lapsia hautaan, eivätkä Ruotsin suurvaltasodat säästäneet nuoria miehiä. Naisten kohtalona taas oli altistua kuoleman vaaralle jokaisessa synnytyksessä.
Perheen perustaminen
Kotitalous oli menneisyyden yhteiskunnan tärkein instituutio ja yksikkö, johon lähes kaikki taloudellinen tuotanto perustui. Perheen ja kotitalouden perustana oli aina miehen ja naisen avioliitto. Lainsäädäntö kielsi seksin harrastamisen avioliiton ulkopuolella, joten avioliitto oli myös lasten saamisen edellytys. Käytännön elämässä ihmiset eivät aina noudattaneet lainsäädäntöä, ja aviottomia lapsia syntyi paljon. Aviopuolison valinnan tuli perustua rakkaudelle, naisen ja miehen taloudellisen ja sosiaalisen aseman samankaltaisuudelle eli yhteensopiville taustoille sekä vanhempien hyväksynnälle. Joskus valinnan perustana oli pidempiaikainen ystävyys ja rakkaus, toisinaan vihille mentiin vanhempien valitseman ehdokkaan kanssa, kunhan tulevat puolisot olivat todenneet toisensa kiinnostaviksi. Tärkeitä kriteereitä puolison valinnassa olivat myös miellyttävä luonne, terveys ja ajan kriteereillä viehättävä ulkonäkö.
Puolison valinta kiinnosti tulevan avioparin perhettä ja ystäviä, sillä kotitalous tarjosi elannon kaikille perheen jäsenille. Jos lapsi valitsi epäsopivan puolison ja päätyi toimimattomaan parisuhteeseen, saattoi koko perheen arkielämän sujuvuus ja elanto olla uhattuna. 1600-luvun oikeuden pöytäkirjoista löytyy riitatapauksia, joissa puolisot riitelivät jopa henkeä uhkaavasti ja koko naapurusto kärsi heidän välienselvittelynsä takia. Puolison valinnan oli hyvä osua kohdalleen kerrasta, sillä avioliitot solmittiin eliniäksi. Avioeron hakeminen oli vaikeaa ja kallista, eikä sen perusteeksi riittänyt riitaisuus tai rakkaudettomuus.
Puolison kuoltua leski avioitui usein uudelleen. Leski tarvitsi rinnalleen puolison huolehtimaan lapsista, kodista ja elannon hankkimisesta. Työläisperheen elanto oli kiinni molempien puolisoiden työpanoksesta, säätyläisperheessä taas puolisoa tarvittiin edustamaan ja huolehtimaan kotitalouden säädynmukaisesta elämästä, vaikka kotitaloudessa olisi ollut palveluskuntaa. Puolisoa etsittiin ensisijaisesti oman säädyn parista, vaikka avioliitto saattoi olla mahdollisuus sosiaaliseen nousuun tai vaurastumiseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että samassa perheessä eli lapsia ja vanhempia, jotka eivät olleet lainkaan biologista sukua toisilleen.
Palvelusväki taas miellettiin aikuisinakin eräänlaisiksi lapsiksi suhteessa kotitalouden isäntään ja emäntään. Palveluksessa ollessaan he olivat täysin näiden määräysvallan alla. Heistä kuului myös huolehtia siinä missä lapsistakin. Joissakin helsinkiläisissä talouksissa asui ympäröivän maaseudun vauraiden talollis- tai säätyläisperheiden poikia, jotka muuttivat kaupunkiin käymään koulua. Menneisyyden kaupunkilaiset eivät siis juuri eläneet nykyisen kaltaisissa ydinperheissä.
Puolisoiden välinen suhde
Ennen 1900-luvun suuria yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia ihmisten ajattelumaailman perustavanlaatuisia tekijöitä olivat sukupuolihierarkia ja sukupuoleen liitettyjen ominaisuuksien erilaisuus: miessukupuoli nähtiin naissukupuolta ylemmäksi ja kyvykkäämmäksi, mistä seurasi myös enemmän yhteiskunnallisia oikeuksia, vastuuta ja valtaa. Mies oli perheen ja kotitalouden pää. Sukupuoli määritti elämänkulkua, pukeutumista, käytöstä, juridisia oikeuksia, työnjakoa ja seksuaalisuuden toteuttamista. Tällaisen maailmankuvan jakoivat niin rikkaat kuin köyhät, sekä miehet että naiset, sillä siihen heidät kasvatettiin lapsesta saakka, eikä sitä laajamittaisesti kyseenalaistettu.
Miesten ja naisten oikeat asemat oli määritelty niin sanotussa huoneentaulussa, joka oli eräänlainen sukupuolen ja elämänvaiheen mukaan jaoteltu oikean käytöksen taulukko. Se sisältyi Lutherin kirjoittamaan Vähä-Katekismukseen. Vähä-Katekismus oli kirkon uskonopetuksen perusteos, joka sisälsi Raamatun perusajatuksia tiivistetyssä ja yksinkertaisessa muodossa. Vähä-Katekismusta käytettiin esimerkiksi lukutaidon opettamisessa, avioliittoneuvonnassa ja kansanvalistustyössä yleisemminkin.
Miehen ja vaimon välinen suhde ja rakkaus rakentuivat tälle eriarvoisuudelle ja erilaisuudelle. Koska miehen ajateltiin olevan kyvykkäämpi, hänen tuli osoittaa rakkauttaan elättämällä vaimoaan ja huolehtimalla hänestä sekä ohjaamalla häntä kärsivällisesti. Heikommaksi ajateltu nainen taas osoitti rakkauttaan palvelemalla miestään ja myöntymällä hänen määräysvaltaansa. Avioliitto nähtiin hyväksi ja sopuisaksi, kun molemmat puolisot rakastivat toisiaan ja osoittivat rakkautensa noudattamalla näitä ihanteellisia käyttäytymismalleja.
Rakkaus ei tietenkään ollut pelkkiä käyttäytymismalleja menneisyydessäkään. Menneisyyden rakkaus oli ennen kaikkea miehen ja naisen erityistä ystävyyttä. Siihen kuului luottamuksellisuus, hellyydenosoitukset kuten suudelmat ja halailut, lahjojen antaminen ja seksuaalinen kanssakäyminen. 1600-luvun naapurusto saattoi kuvailla rakastavaisten välistä hellyyttä esimerkiksi sellaiseksi ystävyydeksi, joka vallitsee miehen ja vaimon välillä. Rakkauteen liitettiin nykyajan tapaan hyvin vahvasti sydän ja sen tuntemukset. 1600-luvun kielenkäytössä rakastettu oli sydämen ystävä ja sydän paloi rakastetun perään. 1500-luvun lopulta on säilynyt myös rakkauskirje, johon mies oli piirustanut sydämen rakastettunsa iloksi. Sydämiä näkyi myös lahjojen koristeluissa, esimerkiksi sormuksissa ja naisille annetuissa taloustavaroissa.
Laki kielsi kaiken seksuaalisen kanssakäymisen miehen ja naisen välillä avioliiton ulkopuolella, ja jos sellaisesta jäi kiinni, oli edessä sakkotuomio sekä häpeärangaistus kirkossa. Varsinkin huoruus eli avioliiton aikainen uskottomuus oli suuren sakkotuomion alainen rikos. Lain määräykset ja rangaistuksen suuruus olivat samat miehille ja naisille, mutta käytännön elämässä naisten avioliiton ulkopuolisia suhteita paheksuttiin miesten vastaavia enemmän.
Muu kuin miesten ja naisten välinen seksuaalisuus oli 1600–1700-luvulla melko vaiettu asia. Miesten väliset suhteet oli kyllä laissa kielletty ankarasti, ja niistä saattoi saada kuolemantuomion. 1600–1700-luvun osalta koko Ruotsin valtakunnasta tunnetaan vain muutamia oikeustapauksia, jotka käsittelivät homoseksuaalisia suhteita. Tämän perusteella niiden oletetaan olleen hyvin harvinaisia. 1900-luvun alun kansanperinneaineiston perusteella kuitenkin tiedetään, että ainakin maaseudulla on elänyt joitakin mies- ja naispareja.
Lapset ja lapsuus
Lapsuutta ei 1600–1700-luvulla käsitetty samoin kuin nykyisin ihmisen kehityksen kannalta ainutlaatuiseksi ja suojeltavaksi elämänvaiheeksi. Menneisyyden lapset leikkivät ja tekivät kolttosia siinä missä nykylapsetkin, mutta he myös kohtasivat asioita, joilta nykylapset onneksi pääosin säästyvät. Esimerkiksi piiskaaminen ja lyöminen olivat menneisyydessä täysin hyväksyttyjä kasvatuskeinoja kohtuullisesti käytettyinä. Lasten kurittamista pidettiin tarpeellisena kasvatuskeinona, sillä vanhempien tehtävänä oli opettaa lapset yhteisön tavoille, kuuliaisuuteen ja nöyryyteen. Sananlasku "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa” kertoo aikakauden kasvatusperiaatteista. Liian vapaa kasvatus olisi voinut johtaa turmioon: "joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee". Lasten elämään kuuluivat myös velvollisuudet. Lapset osallistuivat aikuisten töihin jo pienestä pitäen, toki ikä ja kyvyt huomioiden, noin kuuden-seitsemän vuoden iästä alkaen.
Helsingissä maaseutua suurempi osuus pojista pääsi myös nauttimaan koulunkäynnistä, sillä Vironniemelle siirretyssä Helsingissä oli yliopistoon johtanut triviaalikoulu. Sieltä saattoi jatkaa opintoja vuonna 1640 perustettuun Turun akatemiaan. Helsingin kauppiaat lähettivätkin yleisesti vähintään yhden pojistaan suorittamaan yliopistotutkintoa, joka oli edellytys virkamiesuralle. Kaupungissa asui myös useita kymmeniä Helsingin ympäristöpitäjistä tulleita oppilaita. Parhaimmillaan koulun nuorten opiskelijapoikien lukumäärä vastasi 10 prosenttia koko kaupungin väestöstä. Tytöt joutuivat pääosin tyytymään kirkon kaikille järjestämään peruslukutaidon opetukseen ja katekismuksen ulkolukuun.
Lapsuus oli myös haurasta aikaa. Arvioiden mukaan imeväiskuolleisuus oli 20 prosenttia tai paikoin jopa 30–50 prosenttia lapsista aina 1700-luvun lopulle asti. 1700-luvun puolivälissä vain kuusi kymmenestä syntyneestä lapsesta eli yli 15-vuotiaaksi, ja vielä 1800-luvun lopullakin tuo määrä oli vain seitsemän lasta kymmenestä. Lapsuuden hauraudesta huolimatta lapsia rakastettiin ja heihin panostettiin. Esimerkiksi Senaatintorin kaivauksissa 1600–1700-luvun hautausmaata tutkittaessa löydettiin lapsivainajien haudoista erityisen paljon koristeita, esimerkiksi päiden ympäriltä kuparilankoja. Nämä olivat jäänteitä kukista sidotuista muistoseppeleistä, joilla rakkaat lapset oli koristettu viimeiselle matkalle.
Lue lisää
Perheen jäljillä : perhesuhteiden moninaisuus Pohjolassa 1400–2020(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun). Johanna Ilmakunnas ja Anu Lahtinen (toim.). Tampere. Vastapaino 2021.
Lapsuuden historiaa -sivustolla(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) on tietoa, tarinoita ja aineistoja lapsuudesta eri aikakausilta ja näkökulmista.
