Vuonna 1870 Helsingin noin 32 000 hengen väestöstä reilusti yli puolet, 57 %, oli ruotsinkielisiä. Vuonna 1920 väestömäärältään noin viisinkertaistuneeseen kaupunkiin oli syntynyt lähes kahden kolmasosan suomenkielinen enemmistö. Ajanjakson alussa muita kieliä puhuvien osuus oli jopa 17 prosenttia, vuonna 1920 heitä oli enää 2,5 prosenttia helsinkiläisistä.
1800-luvun lopulla selvästi suurin vieraskielisten ryhmä olivat venäjänkieliset. Heidän määränsä kuitenkin romahti itsenäistymisen yhteydessä. Muita suurempia tilastoituja kieliryhmiä olivat esimerkiksi vuoden 1900 Helsingissä saksan-, jiddišin- ja vironkieliset. Lisäksi aikakauden tilastoista löytyvät maantieteellisten lähialueiden kielten lisäksi esimerkiksi ranska, hollanti ja italia, sekä pitkäikäiseksi vähemmistökieleksi muodostunut tataarikieli.
Virallisten tilastojen perusteella tämän päivän Helsingissä puhutaan noin 150 kieltä. Todellisuudessa määrä on kuitenkin paljon suurempi, koska tilasto ei tunnista kaikkia maailman kieliä. Kielitieteilijä Fred Karlsson on eri lähteiden perusteella arvioinut, että Suomessa – ja siten epäilemättä myös Helsingissä – puhuttaisiin noin 500 kieltä.
Helsingin lukuisista kieliryhmistä monet ovat hyvin pieniä, osa niistä koostuu kenties vain yhdestä henkilöstä. Tämän päivän maailmassa ihmiset voivat kuitenkin kännykän ja internetin välityksellä käyttää täälläkin omaa kieltään. Aikaisemmin kommunikaatio saattoi jäädä satunnaisen kirjeenvaihdon tasolle.
Nykyisistä vähemmistökieliryhmistä jotkut ovat kuitenkin suuria: vuoden 2023 lopussa venäjänkielisiä oli Tilastokeskuksen mukaan Helsingissä noin 21 000, somalinkielisiä 14 000, arabian-, englannin- ja vironkielisiä noin 10 000 kutakin. Paljon puhujia löytyy myös kiinan-, farsin-, kurdin- ja espanjankielisten ryhmistä.
Historia on osoittanut, että kielellistä sulautumista tapahtuu etenkin maahanmuuton kolmannessa sukupolvessa. Muuttajien lapsenlapsista harva osaa enää ainakaan sujuvasti sitä isovanhempiensa kieltä, joka on vielä siirtynyt heidän vanhemmilleen.
Kielet voivat kuitenkin olla sitkeitä: siitä yhtenä osoituksena on juuri tataarikielen säilyminen Suomessa. Kielen säilymistä edistää avioituminen saman kieliryhmän sisällä, siksi esimerkiksi somalin ja arabian kielet ovat todennäköisesti pysyvä osa helsinkiläistä kielimaisemaa.
Kielellistä moninaisuutta on myös yksilöiden monikielisyys. Tässäkään ei ole mitään uutta. 1800-luvun Helsingissä esimerkiksi kauppiaiden, virkamiesten ja merenkulkijoiden tuli osata useita kieliä. Monilla kielitaito oli useissa kielissä niin hyvä, ettei heillä ollut yksiselitteistä kielellistä identiteettiä.
Suomalainen erikoisuus on kielen vaihtaminen suomalaiskansallisissa sivistyneistöpiireissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Monissa ruotsinkielisissä perheissä suosittiin lasten suomenkielistymistä, ja kotikielikin saattoi vaihtua suomeksi.
Myös monet tämän päivän helsinkiläiset ovat kaksi- tai jopa monikielisiä. Kotona puhutaan yhtä kieltä, tai kenties useampaakin, ja sen ulkopuolella puolestaan ennen muuta suomea. On tärkeää, että Helsingissä asuvat pärjäävät myös suomeksi tai ruotsiksi. Muutoin kielellinen moninaisuus on ennen muuta kulttuurinen rikkaus ja kaupungin voimavara.
