Domarbyn kylä ja kartano
Domarby, Nackböle ja Tomtbacka olivat aikoinaan vauraita kyliä ja niiden talonpojat toimivat myös laivureina, kävivät veneillään tai laivoillaan kauppaa aina Hämeenlinnassa ja Tallinnassa asti. Tomtbackassa vaikuttivat 1500-luvulla Ruthin veljekset, jotka omistivat peräti neljä laivaa. Tuomarinkylässä purjehdusta taas harrastivat Matts Andersson ja Tomas Mattsson -nimiset talonpojat. Tällaiset talonpoikaispurjehtijat olivat yksi syy Helsingin kaupungin perustamiseen, sillä kuningas Kustaa Vaasa halusi keskittää kaupan ja liikenteen kaupunkeihin, kruunun valvontaan. Kovin hyvin hän ei siinä vielä onnistunut.
Tuomarinkylässä oli monta taloa, suurimpana Skeppars, jonka nimi viittaa omistajan harjoittaneen talonpoikaispurjehdusta aikoinaan. Aika pian sen jälkeen, kun Vantaanjoen suulle oli perustettu Helsingin kaupunki, alkoivat sen porvarit hankkia itselleen maita myös Tuomarinkylästä. Esimerkiksi Helsingin kirkkoherra Simon Laurentii sai haltuunsa maata Tuomarinkylästä 1580-luvulla ja entinen pormestari Hans Olsson omisti 1600-luvun alussa kolme tilaa Tuomarinkylässä.
Petter Sund oli kauppias, joka saapui 1670-luvun lopulla Ruotsista Helsinkiin. Hän menestyi kauppiaana ja niitti mainetta myös häikäilemättömänä liikemiehenä. Kun katovuodet ja sodat olivat autioittaneet Tuomarinkylän taloja, Sund hankki sieltä omistukseensa ensin Skepparsin ja myöhemmin Långhansasin talon ja muitakin maita samasta kylästä. Hän ei periaatteessa olisi saanut harjoittaa liiketoimintaa yhtä aikaa kaupungin porvarina ja maaseudun kartanonomistajana, mutta niin hän vain teki. Lopulta hän luopui porvarisoikeuksistaan 1700-luvun alkuvuosina, ainakin nimeksi.
Tomtbacka ja Nackböle
Tomptbackan eli Tomtbackan eli Haltialan kohdalla oli silta Vantaanjoen yli, sitä pitkin pääsi pitäjän kirkolle. Kylässä oli 1500-luvun alussa useampikin talo, mutta ne autioituivat seuraavina vaikeina aikoina. Vuosisadan lopulla vouti ja lainlukija Henrik Larssonin hallitsemasta Tomtbackasta muodostettiin ratsutila ja hänen jälkeläisensä korotettiin aatelissäätyyn nimellä Creutzhammar. Creutzhammarien jälkeen tilan sai lääninsihteeri Lars Mårtensson, joka aateloitiin nimellä Crantzfelt. Hänen poikansa Mårtenin kuoltua tilaa hallitsi Mårtenin leski Juliana Maria Patkull ja sitten heidän tyttärensä Catharina Elisabet.
Nackbölessä eli Niskalassa oli kaksi tilaa, mutta ne yhdistettiin 1600-luvun lopulla. Nackbölen länsipuolella oli 1500-luvulla Granbölen kylä, mutta se liitettiin pian Nackböleen, joka taas liitettiin pian Tomtbackaan. Kun Tomtbacka ja Nackböle oli liitetty toisiinsa, tuloksena oli sellainen erikoisuus kuin kaksoissäteriratsutila – tuon ajan maanomistus ja sen termistö olivat varsin erilaisia kuin nykyään.
Hattujen sota
Hattujen sota käytiin vuosina 1741–1743 Ruotsin ja Venäjän välillä. Heinäkuun lopulla vuonna 1742 Ruotsin armeija perääntyi Helsingin pitäjään ja leiriytyi Malmille, nykyisen hautausmaan tienoille. Elokuun alkupäivinä kirkonkylässä, Malmilla ja Tapaninkylässä oli pieniä yhteenottoja ja Ruotsin armeija siirtyi Tapaninkylään. Venäläiset tulivat perässä ja ruotsalaiset joutuivat perääntymään Vantaanjoen yli Tuomarinkylän kartanon ympärille. Kartanon mäellä oli tykkipatteri ja vastapäätä Tapaninkylän kartanon luona, nykyisellä Kapteenskanmäellä oli venäläisten tykkipatteri, ja jonkin aikaa venäläiset ja ruotsalaiset ampuivat toisiaan noilta mäiltä. Seuraavaksi venäläiset hyökkäsivät joen yli ja ruotsalaiset perääntyivät kohti Pakilaa. Perääntyminen jatkui Vanhaankaupunkiin ja Helsingin Kamppiin, jossa ruotsalaiset antautuivat.
Hattujen sodasta suuriruhtinaanmaahan
Petter Sundin jälkeen Tuomarinkylän kartanon omistivat muiden muassa kuvernementtisihteeri Svante Drydeen 1700-luvun puolessavälissä, ja hänen jälkeensä luutnantti Magnus Brunow. Herrat liittivät kylän muita taloja tiluksiinsa niin, että Brunow omisti kylän seitsemästä talosta kuusi, enää yhden omisti talonpoika. Hieman myöhemmin kartanoa hallitsi Brunowin lanko, kapteeni Fredrik Anders Jägerhorn af Spurila, jonka poika Johan Anders tuli myöhemmin tunnetuksi kuningas Kustaa III:tta vastaan nousseen Anjalan liiton miehenä. Jägerhornin jälkeen tilaa hallitsi Magnus Brunowin veli, everstiluutnantti Georg Brunow ja vuodesta 1781 sotakamreeri Johannes Weckström. Hän rakennutti 1700-luvun alussa kartanolle uuden päärakennuksen ja neljä sivurakennusta, Helsingin pitäjän ensimmäiset kivitalot. Hän perusti myös kartanon puiston. Hänen jälkeläisensä hallitsivat kartanoa 1800-luvun alkupuolelle asti.
Tuomarinkylässä oli herraskartanoksi suhteellisen vähän lehmiä, vuonna 1811 siellä oli 32 lypsylehmää, 17 hiehoa, 12 vasikkaa ja pari sonnia – muissa kartanoissa saattoi olla pitkälti toistasataa lehmää. Lisäksi Tuomarinkylässä oli 47 lammasta, 26 sikaa, 17 hanhea, neljä kalkkunaa ja 15 kanaa sekä 14 hevosta. Väkeäkin kartanossa oli, vuonna 1820 seitsemän renkiä ja kuusi piikaa sekä 13 muonamiesperhettä ja 15 torpparia, jotka tekivät kartanolle päivätöitä. Muonamiehet olivat perheellisiä päivätyöläisiä, jotka saivat kartanolta asunnon ja ainakin osan palkastaan ruokana.
Tomtbackassa oli ollut mylly jo 1600-luvulla, mutta tulvavesi oli vienyt sen mennessään useamman kerran. Vuonna 1744 sinne rakennettiin taas mylly, nyt paremmalla menestyksellä. Tomtbackan ja Nackbölen tiloilla tai kartanoilla oli useita haltijoita, 1750-luvulla molempia hallitsi rykmentinkirjuri Sillman. Vuonna 1770 Tomtbacka-Nackbölen osti perintöluontoiseksi, siis kokonaan omakseen kauppias ja sahanomistaja Gustaf Bock. Hänen tyttärensä ja tämän miehen jälkeen Tomtbackan kartano siirtyi eversti Gustaf Adolf Boismanille vuonna 1792. Nackböle taas päätyi kapteeni Julius Tigerströmin haltuun.
Myöhemmin, 1830-luvulla Tomtbackan omisti nimismies Gustaf Ruuth, joka omisti myös Keimolan Patasin rusthollin ja vuokrasi Viikin latokartanoa. Kartanon haltijoista kenties korkea-arvoisin oli Ruuthia seurannut esittelijäsihteeri, salaneuvos Carl Teetgren, joka hallitsi kartanoa 1840-luvulta 1860-luvulle.
Vuonna 1884 toimitetussa rajanvedossa Tomtbackan omisti possessionaatti eli tilanomistaja Emil Silfvast ja Nackbölen omisti nimismies Fridolf Bäckman. Tomtbacka siirtyi aikanaan Silfvastin leskelle, joka möi sen Jakob Kavaleffille vuonna 1913. Nackbölen omisti 1800-luvun lopulla Vantaan toisella puolella sijaitsevan Backaksen kartanon omistaja Carl Ehrnrooth, joka möi siitä pääosan tilanomistaja Werner Norrménille vuonna 1900. Myöhemmin tilan omisti rusthollari Karl Henrik Eklund, joka taas möi tilan Jakob Kavaleffille vuonna 1922.
Kavaleffien aika
Vuonna 1840 Tuomarinkylän kartanon osti everstinna Anna Möller. Viittä vuotta myöhemmin hän möi Tuomarinkylän kartanon veljelleen, kauppias Jacob Kavaleffille (1799–1879). Tarina kertoo, että rahat kauppoihin oli saatu upeasta rubiinikaulakorusta, jonka perhe oli saanut, kun itse keisari oli yöpynyt heidän luonaan Helsingissä. Jacob Kavaleffin vaimo Natalia eli Valkea rouva kummittelee kuulemma edelleen Tuomarinkylän kartanossa.
Jacob Kavaleffin jälkeen tilaa hoiti ensin hänen poikansa Nikolai ja sitten hänen toinen poikansa, possessionaatti ja proviisori Alexis Kavaleff (1842–1887). Alexis Kavaleffin jälkeen kartanon otti haltuunsa hänen leskensä Henriette Kavaleff (1839–1910). Hän perusti kartanoon höyryvoimalla toimivat sahan ja puusepäntehtaan.
Henriette Kavaleffin jälkeen kartanon otti huostaansa agronomi ja maanviljelysneuvos Jacob Kavaleff (1870–1936). Hänen aikanaan Tuomarinkylän kartano oli yksi Suomen suurimmista maatiloista, siihen kuului 1910-luvulla 770 hehtaaria maata. Työntekijöitä ja heidän perheitään oli yhteensä 170 henkeä. Työväkeä oli niin paljon, että he perustivat sinne Tomtbackan työväenyhdistyksen vuonna 1916.
Jacob Kavaleff harjoitti laajaa kokeilutoimintaa sekä kasvien että karjan alalla ja hänen koepuutarhassaan oli likimain sata erilaista perunalajiketta. Hän myös perusti Helsingin ensimmäisen taimiston, sen, joka on nykyään Niskalan Arboretum. Hän toi Suomeen maan ensimmäisen friisiläiskarjan ja kaikkiaan hänellä oli 300 lehmää. Muitakin eläimiä tilalla oli, myös poroja, hirvi, karhu ja kaksi sutta – karhu vietiin tosin Korkeasaareen, kun se oli hyökännyt isännän kimppuun. Toki kartanossa oli oma mylly, saha, sähkölaitos ja kiskoyhteys taimitarhaan. Jacob Kavaleff oli myös aktiivinen kaikenlaisessa kartanonomistajien yhdistys-, osuus- ja yritystoiminnassa.
Vuonna 1913 Jacob Kavaleff osti Tomtbackan leskirouva Adele Silfvastilta. Vuonna 1917 hän taas möi Tuomarinkylän Helsingin kaupungille. Kauppakirjassa Kavaleff piti itsellään ja perheellään oikeuden asua Tuomarinkylän päärakennuksessa, josta käsin he hoitivat Tomtbackaa. Hieman myöhemmin, vuosina 1918 ja 1922 Jacob Kavaleff ja hänen vaimonsa Dorothea ostivat Nackbölen kaikki tilukset. Vuonna 1934 he möivät sekä Tomtbackan eli Haltialan että Nackbölen eli Niskalan Helsingin kaupungille. Jacob Kavaleff kuoli vuonna 1936 ja hänen rouvansa vuonna 1959. Tuomarinkylän kartanosta Kavaleffin perhe muutti pois vuonna 1957.
Valtatie kohti Tuusulaa
Vanha maantie Hämeeseen meni Malmin kautta. Vuonna 1933 valmistui valtatien oikaisu, joka kulki Mäkelänkadulta Käpylästä Oulunkylän ja Tuomarinkylän kautta Helsingin pitäjän kirkolle. Myöhemmin valmistui tien jatko Tuusulaan ja siitä eteenpäin Hämeeseen ja kauemmas. Tie oli yksi ensimmäisiä Suomen teitä, joka päällystettiin asfaltilla, se oli siis suuri väylä aikanaan.
Maantie Hämeenlinnaan alkoi kulkea Pitäjänmäen kautta 1930-luvun lopulla ja 1950-luvulla valmistui uusi valtatie Lahteen Viikin kautta. Tuomarinkylän kautta kulkeva Tuusulantie jäi tällöin tavalliseksi maantieksi. Vuonna 1967 siitä tuli moottoritie Vantaan Ruskeasantaan asti ja vuonna 1992 Tuusulan Hyrylään saakka ja tie sai nimekseen Tuusulanväylä.
Maailmansota ja linnoitukset
Ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettiin linnoitteita Helsingin turvaksi myös Tuomarinkylässä. Tuomarin kylän kartanon pihapiiriin ja sen lähelle Lystikukkulalle rakennettiin konekivääriasemia, joista kartanon pihapiirissä oleva on pidetty hyvässä kunnossa. Hieman lännempänä, Vanhan Tuusulantien ja Tuusulanväylän välisessä Huvilamäessä on myös juoksuhautojen ja asemien jäännöksiä.
Torpparinmäen huipulla, korkeimmassa kohdassa on myös juoksuhautoja, asemia ja muuta, mutta niistä on säilynyt vain osa. Asemia rakennettiin myös eri puolille nykyistä Paloheinää, ja osa niistä on säilynyt varsin hyvin. Linnoitteita on eri puolilla rauhallista omakotialuetta, on taisteluhautoja, konekivääriasemia ja muuta sellaista. Paljon on toki myös jäänyt rakennusten ja teiden alle.
Ensimmäisen maailmansodan aikaisista linnoitteista on tällä sivustolla oma artikkelinsa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Paloheinä ja Torpparinmäki kaupungin osiksi
Niskala, Haltiala ja Tuomarinkylä liitettiin Helsingin kaupunkiin vuonna 1946. Toisen maailmansodan jälkeen tarvittiin paljon asuntoja rintamamiehille ja evakoille ja Tuomarinkylässä oli paljon maata lähellä kaupunkia. Sinne oli siis hyvä rakentaa rintamamiestaloja.
Rintamamiestaloja alettiin rakentaa kahdelle alueelle, ensinnäkin Tuomarinkylän kartanosta suoraan länteen sijaitsevalle alueelle. Se oli nykyisen Kuusmiehentien eteläpuolella ja kokonaan metsää ja peltoa. Siellä oli aikoinaan poltettu kaskia, mistä saatiin alueelle ruotsinkielinen nimi Svedängen, likimain ’kaskiniitty’. Suomenkieliselle nimelle löytyikin ikivanha peruste, paikannimi Palohejnemåsan. Nimen alkuosa ’paloheinä’ oli jo muinaisten hämäläisten peruja, siis ajalta ennen ruotsalaisten saapumista Uudellemaalle. Se on liittynyt kaskeamiseen, viljanviljelyn jälkeen kaskimaa on kasvanut heinää eli se on ollut niittynä. Jälkiosa ’måsa’ viittaa suohon. Varsinainen Paloheinän alue ei järin soiselta vaikuta, mutta Kuusniityn pohjoispuolinen peltoalue oli aikaisemmin suurelta osin suota
Länsi-Pakilan pohjoispuolelle rakennettiin siis uusi Paloheinän alue. Maa-alue pakkolunastettiin Tuomarinkylän kartanolta ja myös Pakilan Nystugan tilasta, ja rakentaminen pääsi alkamaan vuonna 1949. Taloja rakennettiin suhteellisen väljästi ja alueen pohjoisosan peltoalueille lohkottiin myös pieniä viljelytiloja. Seuraavien kymmenen vuoden aikana Paloheinästä muodostui noin 550 pientalon ja asuntotilan yhdyskunta.
Paloheinän asemakaavoissa sallittiin ajan mittaan ja etenkin vuoden 1975 jälkeen yhä tiiviimpää rakentamista. Vanhoja rintamamiestaloja purettiin uusien rivitalojen tieltä tai rintamamiestalojen viereen rakennettiin uusia, modernimpia omakotitaloja. Samalla Paloheinän asukasluku kaksinkertaistui ja asukkaiden tulotaso nousi, aivan kuten viereisessä Pakilassa. Myös Paloheinä ’pakiloitui’.
Paloheinään rakennettiin Pakilan seurakunnan seurakuntakoti vuonna 1963, ja vuonna 1971 siitä tehtiin Paloheinän kirkko. Ajan mittaan kirkon ja muiden tilojen käyttö väheni, ja kun kosteusvaurioitakin ilmeni, päätti seurakunta luopua koko rakennuksesta vuonna 2010. Nyt tiloissa toimii yksityinen hoivakoti.
Rintamamiestaloja rakennettiin myös kartanon luoteispuoliselle mäelle, jolla oli jo suomenkielinenkin nimi Torpparinmäki, Torparbackenhan se oli ruotsiksi. Siellä oli vanha kalkkilouhos ja kartanon muonamiesten asuntoja sekä yksi torppa. Nyt sieltä myytiin palstoja rintamamiehille, jotka sitten rakensivat 1950-luvulla mäen itä- ja etelärinteille talonsa. Alue tuli 1950-luvun lopulla melko valmiiksi, ja seuraavien vuosikymmenien rakentaminen oli lähinnä täydentävää ja jonkin verran uusivaakin. Alue pysyi kokonaisuutena ennallaan 1980-luvun alkuun asti.
Vuonna 1981 Torpparinmäessä järjestettiin asuntomessut. Messualue oli mäen lounaispuolella, Paloheinän tuntumassa lähellä Tuusulantielle johtavaa liittymää. Sen jälkeen alueelle on rakennettu uusia kortteleita messualueen pohjoispuolelle ja kaikkialla on vanhoille omakotitonteille rakennettu uusia taloja. Useimmat rintamamiestalot ovat kuitenkin säilyneet.
Torpparinmäen ja Paloheinän lapset kävivät pitkään Pakilan kouluissa. Vuonna 1985 Paloheinään valmistui alakoulu ja vuonna 1999 Torpparinmäkeen koko peruskoulu. Ne toimivat edelleenkin.
Paloheinän huippu
Rakennettaessa esimerkiksi talojen perustuksia kertyy aina paljon maata, joka täytyy viedä jonnekin pois. Aikaisemmin Helsingissä täyttömaata käytettiin muun muassa rantojen täyttämiseen, ensimmäisten joukossa Kluuvinlahti, joka ulottui alkuaan aina Runebergin Esplanadille asti. Aikanaan alkoi täyttömaasta koitua ongelmia, kun rakentajat läjittelivät aineksiaan kuka minnekin, ilman kunnon valvontaa. Maata myös kertyi niin paljon, ettei rantoja oikein tahtonut riittää, joten niistä keksittiin läjittää keinotekoisia mäkiä.
Helsingin ensimmäistä täyttömäkeä alettiin rakentaa tai kasata Paloheinään, Pakilantien päähän. Kasaaminen alkoi vuonna 1965 ja jatkui kolmessa vaiheessa aina vuoteen 1975 asti. Mäellä on korkeutta 59 metriä ja huipulle johtavat myös portaat kuntoilijoiden ja miksei muidenkin kävellä. Mäellä kasvaa komeaa metsää, mutta osa rinteistä on pidetty auki pulkkamäkiä varten. Siellä on myös frisbeegolfrata. Vuonna 1996 Kuusmiehentien pohjoispuolelle avattiin Paloheinän golfkenttä.
Vuonna 2015 aloitti bussilinja 560 kulkunsa. Se lähtee Vuosaaren Rastilasta ja päätyy Vantaalle Myyrmäkeen. Malmilta se tulee Tuomarinkylän alueelle Keravanjoen suun kohdalta, kulkee Vanhaa Tuusulantietä ja siitä liittymän ali Kuusmiehentielle, jolle on rakennettu bussia varten oma ajoratansa. Kuusmiehentieltä bussi sukeltaakin Paloheinän huipun pohjalle tunneliin, joka jatkuu Keskuspuiston alitse Kuninkaantammeen ja siitä kohti Vantaata.
Kartanot kaupungin hallussa
Helsingin kaupunki osti siis Tuomarinkylän kartanon ja sen maat vuonna 1917. Niskala ja Haltiala siirtyivät kaupungin omistukseen vuosina 1932 ja 1934. Asiat eivät siitä muuttuneet muutamaan vuosikymmeneen paljonkaan, kartanoille nimitettiin pehtorit ja maatalous jatkui kuten ennenkin. Kavaleffit saivat asua Tuomarinkylän kartanossa 1950-luvulle asti. Vuonna 1950 Haltialan kartanon päärakennus paloi, eikä sen tilalle rakennettu uutta.
Vuonna 1960 Tuomarinkylän kartano kunnostettiin museoksi. Kartanomuseo toimi Tuomarinkartanossa vuoteen 2013 asti, jolloin se suljettiin vähäisen kävijämäärän vuoksi. Kartanon pihapiirissä toimii nyt taidekeskus, ravintola ja muutama sisustamiseen ja muotiin keskittynyt kauppa. Vuonna 1968 Tuomarinkylän kartanon yhteyteen perustettiin ratsastustalli ja pian myös ratsastusseura. Sittemmin toiminta on kehittynyt ja nykyään Tuomarinkylän hevosurheilukeskuksessa on useampi talliyritys, kaksi ratsastuskoulua ja kaksi ratsastusseuraa. Vuonna 1983 vinttikoiraharrastajat perustivat Vanhan Tuusulantien tuntumaan Tuomarinkylän vinttikoirakeskuksen asiaankuuluvine juoksuratoineen. Kartanon peltoja viljelee edelleen Helsingin kaupunki.
Haltialasta kehitettiin 1990-luvun lopulla yleisölle avoin kotieläintila. Tilan puutarha ja muutkin alueet kunnostettiin ja vanhaan pehtorin taloon avattiin ravintola. Pelloilla oli muun muassa lampaita ja söpöä, karvaista ja pitkäsarvista ylämaankarjaa. Joillain pelloilla on kasvanut auringonkukkia, joita kaupunkilaiset ovat saaneet kerätä. Niskalasta on tullut osa Haltialaa. Sen rakennukset on vuokrattu asunnoiksi, tosin päärakennus paloi vuonna 2023. Yhdessä rakennuksessa toimii saunayritys.
Vuonna 2026 Helsingin kaupunki myi Haltialan yksityiselle yrittäjälle. Uudella yrittäjällä on ennestään maatila ja siihen liittyviä toimintoja Oulun lähellä ja aikomuksena on jatkaa edelleen sekä maataloutta että virkistystoimintaa.
Niskalan arboretum, siis taimitarhan seuraaja, siirtyi kaupungin omistukseen vasta vuonna 1961. Nyt se on kaupunkilaisten nautittavana ja sen lähellä on Niskalan aarnimetsä, luonnontilainen, suojeltu vanha metsä. Koko Haltialan alue kuuluu Helsingin Keskuspuistoon. Komeat metsät ja peltomaisema rajautuvat Vantaanjokeen ja sen koskiin, Pitkäkoskeen ja Ruutinkoskeen, ja joen toisella puolella ovat Vantaan puolen peltomaisemat.
Lähteitä
Aalto, Seppo: Sotakaupunki, Helsingin Vanhankaupungin historia 1550–1639. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 2012.
Aalto, Seppo: Kruununkaupunki. Vironniemen Helsinki 1640–1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.
Havumäki, Esko: Edeltäjiämme etäisten vuosisatojen vieriessä. Kaarlo Pettinen (päätoimittaja): Pakilan seudun historia. Toimittanut Pakilan seudun historia ry. Helsinki 1985.
Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki, Vantaa 1990.
Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865. Vantaan kaupunki, Vantaa 1991.
Merilaita, Toivo: Tuomarinkylän kartano vuosisadan alkupuolella. Teoksessa Kaarlo Pettinen (päätoimittaja): Pakilan seudun historia. Toimittanut Pakilan seudun historia ry. Helsinki 1985.
Pettinen, Kaarlo (päätoimittaja): Pakilan seudun historia. Toimittanut Pakilan seudun historia ry. Helsinki 1985.
Pettinen, Maija: Pakilan seudun maanjako-oloista. Kaarlo Pettinen (päätoimittaja): Pakilan seudun historia. Toimittanut Pakilan seudun historia ry. Helsinki 1985.
Somerkivi, Urho: Koulutoimen kehitys Pakilassa. Kaarlo Pettinen (päätoimittaja): Pakilan seudun historia. Toimittanut Pakilan seudun historia ry. Helsinki 1985.
Tuomarinkylän Maneesi Oy.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
