Herrasväkeä ja palkollisia
Kartanolla tarkoitetaan yleensä vaurasta suurtilaa, johon kuuluu paljon viljelysmaata ja metsää. Kartano voi myös viitata tilan komeaan päärakennukseen. Suomessa kartanoihin luetaan kuninkaankartanot, rälssisäterit, sotilasvirkatalot ja muut suurtilat, jotka ovat olleet säätyläisten omistuksessa. Tiloilla pyrittiin omavaraistalouteen maataloustuotteiden suhteen. Moni vaurastunut kauppias, upseeri tai virkamies osti 1700-luvun lopulla herraskartanon ja perusti sen yhteyteen rautakaivoksen, sahan, myllyn tai tiilitehtaan saadakseen lisätuloja. Palkkakustannusten nousu innosti suurtilojen omistajia ostamaan maatalouskoneita 1800-luvun lopulla.
Päärakennuksen ympärillä oli usein kolmisenkymmentä isompaa ja pienempää asuin- ja ulkorakennusta, joista jokaisella oli tarkoin harkittu tehtävänsä ja paikkansa. Tallipihan läheisyydestä löytyivät vaunuvaja, renkitupa, navetta, talli, sikala, kanala, ruoka-aitta, jääkellari, liiteri ja vaja. Hieman kauempana päärakennuksesta sijaitsivat riihi, paja, sauna, saha sekä torpat ja ladot.
Suuressa kartanossa tarvittiin paljon työvoimaa. Lähes joka tehtävään oli erikoistuneita ammattimiehiä ja -naisia. Päärakennuksessa työskentelivät taloudenhoitaja, keittäjä, sisäkkö, lastenhoitaja, kotiopettaja ja pari piikaa. Karjakot, tallirengit ja navettapiiat vastasivat eläimistä, maanviljelyksen hoitivat pääosin torpparit ja muonamiehet. Alustalaiset ja palkolliset asuivat erillisissä työväenasunnoissa tai omissa mökeissään kartanon mailla.
Kartanoelämää
Kartano oli kuin pienoisyhteiskunta, jonka jäsenyyden sai työpanosta vastaan. Alustalaiset ja palkolliset olivat isännän suojeluksessa ja heidän tuli palvella häntä kuuliaisesti. Isännän tarjoama suoja ja kartanon suomat opit tekivät kartanosta houkuttelevan työ- ja asuinpaikan. Yhteisön jäsenenä tuli noudattaa kartanon sääntöjä. Kartanossa jokainen tiesi paikkansa ja velvollisuutensa. Herrasväen ja palkollisten eroa korostettiin eri tavoin: miten asukkaita puhuteltiin, missä tiloissa ja millä alueilla sai liikkua ja missä kukin istui kirkossa. Etäisyys ryhmien välillä tehtiin näkyväksi myös pukeutumisella, ajopeleillä, käyttäytymissäännöillä ja seurustelutavoilla. Tarvittaessa rajoista muistutettiin kurinpidollisin keinoin. Pehtori palkattiin kartanolle johtamaan tilan työntekijöitä kuten renkejä, karjakkoja, navettapiikoja, maatyöläisiä ja torppareita. Kartanon sisätöitä johti puolestaan taloudenhoitaja, joka vastasi ruoka- ja liinavaatevarastosta ja toimi kartanonrouvan apuna.
Kartanoyhteisössä haluttiin myös vaalia yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jouluna, juhannuksena ja palkollisten häissä seuraelämän säätyrajat olivat matalimmillaan. Joulunpyhinä herrasväellä oli tapana muistaa työntekijöitä joululahjoin ja piiat saivat tulla päärakennukseen tanssimaan piirileikkejä kartanon lasten ja nuorten kanssa. Juhannuksena neidit ja piiat koristelivat yhdessä juhannussalon lehvin ja kukkasin, ja sadonkorjuujuhlissa koko kartanon väki aterioi yhdessä pihamaalla. Oli myös yleistä, että isäntäväki kustansi palkollistensa häät ja osallistui juhlallisuuksiin.
Vilkasta seuraelämää
Sosiaaliset verkostot olivat yläluokalle tärkeitä, ja sukulaisiin, ystäviin ja liiketuttuihin oltiin tiiviisti yhteydessä. Herrasväki vieraili säännöllisesti toistensa luona lyhyempiä ja pidempiä aikoja. Suuret salit sisustettiin ottaen huomioon seuraelämän tarpeet: sohvaryhmiä oli useita ja tuoleja ainakin pari tusinaa. Edesmenneet ja nykyiset suvun jäsenet olivat jatkuvasti läsnä muotokuvina seinillä muistuttamassa kartanokulttuurin jatkuvuudesta. 1800-luvun jälkipuoliskolla tuli muotiin sisustaa eri huoneet erityylisin huonekaluin. Ahkera seurustelu muiden säätyläisten kanssa synnytti uusia tapoja nauttia seuraelämästä. Vapaa-aikaa vietettiin soittaen, laulaen, tanssien, näytellen sekä korttia ja lottoa pelaten. Seuraelämä huipentui joulun aikaan, jolloin kartanoissa järjestettiin tanssiaisia, jaettiin lahjoja, ajeltiin reellä ja juotiin kirkkokahveja pappilassa. Herrasväen seurustelukulttuuri kukoisti myös kesäisin, jolloin talvisin kaupungissa asuvat isäntäperheet palasivat kartanoihinsa.
Lapsuus kartanossa
Nuorimpia lapsia hoiti lastenhoitaja, joka puki ja kampasi lapset ja leikki heidän kanssaan lastenkamarissa tai kartanon puistossa. Lasten lelut ja soittimet ostettiin yleensä kaupunki- ja ulkomaanmatkoilla. Alkeisopetus tapahtui kotiopettajan johdolla, minkä jälkeen lapset lähetettiin arvostettuihin kouluihin opintielle. He asuivat kaupungissa täysihoidossa jonkun tutun perheen luona ja piipahtivat kotona vain jouluna, pääsiäisenä ja kesälomalla. Lapsille opetettiin kieliä, matematiikkaa, maantiedettä, uskontoa ja historiaa. Aatelistyttöjen tuli myös hallita hyvät käytöstavat, etiketti, käsityöt, tanssi ja pianonsoitto. Aatelispojat perehdytettiin puolestaan jo nuorella iällä metsästyksen, ratsastuksen, miekkailun ja piirustuksen saloihin. Koko suku kantoi vastuuta jälkipolven kasvatuksesta.
Kartanon tyttärien ja poikien oli opittava monia käytännön tietoja ja taitoja voidakseen aikuisina toimia ison maatilan emäntänä tai isäntänä. Vapaa-aikanaan he seurasivatkin tiiviisti kartanon töitä ja välillä myös osallistuivat niihin palvelusväen johdolla. Vähän vanhemmat lapset liikkuivat melko vapaasti kartanon mailla, joilla oltiin hippasilla, keinuttiin, keilattiin, näyteltiin, uitiin, ongittiin, luisteltiin ja hiihdettiin.
Katso myös:
Elämää kartanoissa 1800-luvulla(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Elämyksellinen kartanonäyttely nyt auki(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lähteet ja kirjallisuus
Eiranen, Reetta: Saumattomat tunnesiteet 1800-luvun sivistyneistöperheessä. Teoksessa Ilmakunnas & Lahtinen (toim.) Perheen jäljillä. Perhesuhteiden moninaisuus Pohjolassa 1400–2020. Vastapaino 2021.
Ilmakunnas, Johanna & Vainio-Korhonen Kirsi: Yksilö ja yhteisö. Teoksessa Haikari, Hakanen, Lahtinen & Snellman (toim.): Aatelin historia Suomessa. Siltala 2020.
Ilmakunnas, Johanna: Säätyläiset ja kuolemankulttuuri 1600-luvulta 1800-luvulle. Pajari, Miettinen, Kanerva (toim.): Suomalaisen kuoleman historia, Gaudeamus 2019.
Rahikainen, Marjatta & Vainio-Korhonen, Kirsi: Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään, SKS 2006.
Kirsi Vainio-Korhonen: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa, SKS 2012.
Ylen sarja kartanoista: https://svenska.yle.fi/t/18-213706(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
