Helsinki sai omat automobiililiikennettä koskevat järjestyssäännöt 26.8.1911 lääninhallitukselta ja maistraatilta ennen valtakunnan tasoisia sääntöjä. Sääntöjen mukaiset suurimmat sallitut nopeudet olivat vain 20 kilometriä tunnissa päivällä ja 10 kilometriä tunnissa öiseen aikaan. Liikenteen kasvaessa sääntöjä jouduttiin uusimaan ja vuokra-autojen taksoja korottamaan.
Siirry Kielikello-lehden verkkosivulle lukemaan, mistä taksia tarkoittava sana pirssi on peräisin: Pirssi(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Linja-autoliikenne käynnistyy
Helsingin linja-autoliikenne alkoi vuonna 1907, kun tarkoitusta varten perustettu osakeyhtiö Ab Automobil aloitti liikennöinnin Haagan ja raitiotieyhtiön Töölön-linjan päätepysäkin välillä yhdellä autolla. Auto oli varustettu umpikumirenkain, joten liikennöinti epätasaisella Turuntiellä koetteli kovasti kalustoa ja matkustajiakin. Liikennöinti ei osoittautunut kannattavaksi, vaan linja jouduttiin lopettamaan jo samana vuonna.
Seuraavan kerran linja-autoliikennettä kokeiltiin vuonna 1913, kun autokauppias S. Nikolajeff aloitti liikennöinnin Saksasta Benzin tehtailta tilaamallaan 45-hevosvoimaisella auto-omnibussilla. Siinä oli 18 istumapaikkaa ja takana kuusi seisomapaikkaa. Reittikokeiluja tehtiin linjoilla Johanneksen kirkko–Elisabetintori (nykyinen Liisanpuistikko) ja Kauppatori–Esplanadi–Erottaja–Hietalahti, mutta liikennöinti ei jäänyt pysyväksi.
Ammattimaisen autoliikenteen harjoittaminen oli vuoden 1919 lailla säädetty luvanvaraiseksi elinkeinoksi. Liikennelupa piti kaupungissa hakea maistraatilta tai järjestysoikeudelta. Säännöllinen linja-autoliikenne alkoi Helsingissä 1920-luvulla. Linja-autoja ei ollut vuonna 1920 rekisteröitynä pääkaupungissa vielä lainkaan mutta viisi vuotta myöhemmin 26 kappaletta. Vuonna 1930 linja-autoja oli rekisteröity 52, vuonna 1935 niitä oli 86 kappaletta ja vuonna 1939 jo 224 kappaletta.
Asetuksella säädettiin myös kuljetuskalustosta. Autojen suurimmaksi sallituksi nopeudeksi määrättiin 30 kilometriä tunnissa ja autojen painoksi umpikumirenkailla 6 tonnia ja ilmarenkailla 7 tonnia. Helsingin omat ammattimaista liikennettä koskevat ohjesäännöt rajoittivat suurimman sallitun nopeuden valoisana aikana 25 kilometriin tunnissa ja pimeällä 20 kilometriin tunnissa.
Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö innostui linja-autoliikenteen kehittämisestä vasta 1930-luvun puolivälin jälkeen. Siihen asti bussiliikenteestä vastasivat yksityiset liikennöitsijät. Muutosta vauhditti erityisesti autoja suosivan apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin nousu Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi.
Linja-autoliikenne Helsingistä Pitäjänmäelle alkoi 1921. Runsaammin liikennöintilupia myönnettiin vuonna 1925, mutta vain osa näistä johti myös liikenteen aloittamiseen. Näinä aikoina aloittaneet Juden, Arima, Salokoski ja Frank liittyivät yhteen toiminimellä Juden & Kumpp., joka muuttui edelleen vuonna 1932 Oy Liikenne Ab:ksi. Muita samoihin aikoihin aloittaneita yhtiöitä olivat mm. Malmin Linja-Auto Oy, josta tuli myöhemmin Helsinki-Maaseutuliikenne Oy ja Sirolan perustama yhtiö.
Keskustan sisäisen linja-autoliikenteen aloitti 1928 Oy Omnibus Ab kahdeksikon muotoisella reitillä Kruununhaasta Eiraan. Autoissa oli 15 istumapaikkaa ja 10 seisomapaikkaa. Linjasta tuli suosittu, ja varsin pian toimintaa laajennettiin muillekin linjoille. Omnibusyhtiöllä oli 5,4 miljoonaa matkustajaa vuonna 1930, mutta lamakauden takia matkustajamäärät kääntyivät laskuun, niin että sama määrä saavutettiin seuraavan kerran vasta vuonna 1937.
Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö innostui linja-autoliikenteestä myöhemmin vasta, kun Erik von Frenckellistä oli tullut yhtiön johtokunnan puheenjohtaja. Yhtiön ensimmäiset autot aloittivat liikennöinnin keväällä 1936 keskikaupunkilinjalla nro 12, joka kulki Taka-Töölöstä Topeliuksenkadulta Runeberginkatua, Arkadiankadun ja Annankadun kautta Bulevardia pitkin Erottajalle ja edelleen Eteläesplanadia pitkin Kruununhakaan. Linjalla oli kuusi autoa ja vuorovälikin vain kuusi minuuttia. Toukokuussa yhtiö aloitti liikennöinnin myös Kulosaareen.
Kaupungin raitiotieyhtiö oli yrittänyt jo pitkään hankkia Omnibus-osakeyhtiön osake-enemmistöä itselleen, ja kauppa toteutui vuonna 1937. Linjojen matkalippujen hinnat yhtenäistettiin ja matkustajille annettiin oikeus siirtyä eri yhtiöiden linjalta toiselle. Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö hankki omistukseensa muita Helsingin alueella toimivia linja-autoyhtiöitä, kuten Helsingin Ympäristön Autolinjat Oy:n, Länsi-Uudenmaan Liikenne Oy:n ja Nurmijärven Linja-auto Oy:n. Kaupungin sisäisessä liikenteessä bussireitit saivat numerot 10–19 tätä pienempien numeroiden jäädessä raitiolinjojen käyttöön. Linjoja olivat Töölö–Kruununhaka, Merikatu–Kruununhaka–Eira ja Katajanokka–Töölö.
Vuonna 1938 aloitettiin liikennöinti kolmella uudella linjalla Hietalahti–Brahenkatu, Töölöntori–Pietarinkatu ja Kolmikulma–Taka-Töölö. Yhtiö aloitti liikennöinnin myös esikaupunkeihin syksyllä 1937 linjoilla Lauttasaareen, Munkkiniemeen, Herttoniemeen, Marjaniemeen, Laajasaloon, Santahaminaan, Haagaan ja Käpylään. Vuonna 1937 yhtiön linja-autojen matkustajamäärä oli 4,5 miljoonaa ja vuonna 1939 jo 20,2 miljoonaa, mikä kuitenkin oli vain 25 % raitiotieyhtiön kaikista matkustajista.
Elävää ajankuvaa: kulkuneuvoja, ihmisiä, maisemia ja varoittavia esimerkkejä
Yksityisautoilun lisääntyminen
Henkilöautojen määrä oli kasvanut sotien jälkeen varallisuuden noustessa ja liikenneväylien kehittyessä. Vuonna 1939 Helsingissä oli 5120 henkilöautoa ja noin tuhat muuta autoa. Vuonna 1960 henkilöautoja oli 29274. Autojen kauppa oli säänneltyä vuoteen 1962, jolloin länsiautojen tuontisäännöstely purettiin. Tämän jälkeen autoistuminen eteni nopeasti, vuonna 1970 Helsingissä oli 86 989 autoa ja vuonna 1980 jo 124 378. Koko maassa autokanta kasvoi yli kuusinkertaiseksi 20 vuodessa. Helsingin autoistuminen oli aluksi muuta maata nopeampaa, mutta 1980-luvulla oli henkilöautoja jo suhteellisesti vähemmän kuin koko maassa keskimäärin. Kehityksen syynä oli joukkoliikenneyhteyksien paraneminen, kasvaneet ruuhkat ja pysäköintiongelmat sekä helsinkiläisten kotitalouksien koon pieneneminen.
Kaupunkisuunnittelussa pyrittiin 1960-luvun jälkeen kehittämään aluekeskuksia keskittämällä niihin sekä asuntoja että työpaikkoja. Lähiöiden ilmettä muutettiin tiiviimmäksi ja kaupunkimaisemmaksi. Ajoneuvoliikennettä yritettiin supistaa keskittämällä rakennustoimintaa joukkoliikenneväylien varteen kuten Malmille, Itäkeskukseen, Kannelmäkeen ja Kontulaan.
Kaupan rationalisointi harvensi palvelupisteitä ja pidensi kauppamatkoja kaksin-kolminkertaisiksi 1970-luvulta. Kaupan yksiköiden kasvaessa lähipalvelujen saatavuus heikkeni ja liikenne lisääntyi.
Joukkoliikenteen sujuvuutta yritettiin parantaa erilaisilla järjestelyillä. Joukkoliikenteelle luotiin omia kaistoja ja mm. Pitkäsilta suljettiin yksityisautoilta, linja-autojen etuajo-oikeutta parannettiin pysäkeiltä lähdettäessä, ja liityntäpysäköintiä kehitettiin. Metron käyttöönotto toi helpotusta keskustan ruuhkiin, ainakin hetkellisesti.
