Merityövoiman edunvalvonnalle oli syntynyt tarve. Työ merellä oli kovaa, kuluttavaa ja vaarallista. Leskiä oli paljon. Viaporin linnoitustyömaa oli vilkastuttanut Helsingin porvariston elinkeinotoimintaa ja kauppamerenkulkua sekä kasvattanut merenkulusta elantonsa saavien määrää. Helsingin merimieshuone oli yksi Viaporin linnoitustyömaan mukanaan tuomista sosiaalisista innovaatioista.
Merimieshuoneen tutkimuksessa ollaan sosiaalihistorian ytimessä. Helsingin merimieshuoneen arkisto on erittäin kiinnostava lähdekokonaisuus, joka taustoittaa merenkulkijaväestön elämää varsinaisen merielämän ulkopuolella. Ensi kertaa myös naiset tulevat näkyvästi esiin merihistoriallisessa lähdeaineistossa. Merimieshuoneen arkisto sisältää Helsingin kauppalaivojen miehistöluetteloita. Niistä ilmenee aluksen nimi, vetoisuus lästeinä ja määränpää, miehistön nimet, ikä, kotipaikka, asema laivalla ja siviilisääty. Yleisesti ottaen ikätiedot tältä ajalta ovat harvinaisia. Merimieshuone vastasi kauppalaivaston merenkulkijoista. Kauppalaivaston merikapteeni oli Coopvardie Capitane (nykyruotsissa kofferdi). Pitäessään kirjaa kauppalaivojen miehistöistä merimieshuone palveli myös sotalaivastoa. Kauppalaivaston miehiä, perämiehiä ja matruuseja määrättiin tarpeen tullen sotalaivoihinkin. Sotalaivastolla oli oma kehittyvä sosiaalitoimensa. Laivamiestä perheineen ylläpiti 2–6 talon ruotu. Augustin Ehrensvärd perusti Herttoniemen tupakkaplantaasin ja lastenkodin Viaporin upseerien orvoille lapsille.
Hallinnollisesti merimieshuone oli maistraatin alaisuudessa. Melko itsenäisen laitoksen johdossa oli johtokunta, jolla oli apunaan asiamies eli hollantilaisittain waterschout. Amsterdamissa toimi jo 1600-luvulla waterschout varustajien ja merityövoiman konfliktien sovittelijana. Helsingissä waterschout valittiin kaupungin merikapteenien nimeämistä ehdokkaista. Nimitys oli käytössä myös Raumalla. Helsingin merimieshuoneen johto oli kaupungin porvariston eliittiä. Sitä johti 1760-luvulla kauppias ja korkeasti arvostettu haminalaislähtöinen Henrik Jacob Silliacks ja 1770-luvulla kauppias ja raatimies Peter Schwartz. Silliacks oli Ullanlinnan telakan perustaja. Merimieshuoneen henkilöstöön kuului myös vahtimestari, joka oli asiamiehen apuna.
Sairaanhoidon piirissä koko merenkulkuväestö
Merimieskassa maksoi sairaanhoidon. Merimiehet saivat vaivoihinsa maksullista hoitoa, jonka kustannukset merimieshuone maksoi välskärin tekemän kuitin mukaan. Ilman tätä aineistoa emme tietäisi merimiesten elinoloista, vaivoista ja niiden ns. hoidoista juuri mitään. Merimieshuoneen arkisto on hyvä lääketieteen historian lähteistö.
Merimiehillä oli veneerisiä tauteja. Suomen kauppamerenkulku laajeni suolakaupan myötä 1700-luvun puolivälin jälkeen Portugaliin, Espanjaan ja Välimerelle. Satamissa saatiin tartuntoja. Puolimatruusi Liefmanin tautia hoidettiin viiden viikon ajan elohopeakuurilla. Hoidon kustannukset olivat kuurin aikainen muonitus ja polttopuut mukaan lukien 200 kuparitaaleria. Lääkkeen (medicamente) osuus oli 150 taaleria. Se oli paljon rahaa – tavallaan itse aiheutettuun vaivaan – mutta kassa ei tehnyt tässä mitään eroa muihin vaivoihin nähden. Elohopea oli paitsi kallista myös myrkyllistä. Sen käyttö johti hiusten ja hampaiden irtoamiseen. Elohopean merkitys lääkeaineena selittää osaltaan sen yleisyyden laivojen lastitavarana.
Pienenkin vaivan hoito saattoi kestää kauan, kun antibiootteja ei ollut. Helsingin kaupunginvälskäri Johan Georg Hornborg laskutti vuonna 1773 merimieshuoneen kassalta 56 taaleria copardie matrose Henrick Tammelinin märkivän (fulslag) sormen hoidosta. Lääkkeiden osuus oli tässä tapauksessa 9 taaleria ja lääkärin palkkio 24 taaleria. Hoito, jota ei tarkemmin kuvailla, kesti tässäkin tapauksessa viisi viikkoa, ja paikkana toimi ilmeisesti Thomanderin talon kirkkosali, jonka Hornborg oli muuttanut sairaalahuoneeksi samana vuonna. Tilasta alkoi muodostua alkeellinen sairaala, kuten teoksessa Linnoituskaupunki kerrotaan. Ihmisten hampaat olivat nekin huonossa kunnossa. Syynä saattoi olla osaltaan näihin aikoihin Helsingissäkin yleistynyt sokeri ja tietysti se, ettei hampaita hoidettu mitenkään. Laivapuuseppä Nybergin hampaat olivat osittain tai kokonaan niin irti, että hänellä on vaikeuksia syödä ja hän oli siksi työkyvytön.
Vaimotkin olivat sairaanhoidon piirissä. Merimies Hans Hagmanin 60-vuotiaan vaimon Marian kerrottiin olevan niin huononäköinen, että hänen oli vaikea kulkea kadulla ja hoitaa askareitaan. Vaivaansa hän ei ollut löytänyt parannuskeinoa. Asiaa todisti Marian puolesta komminister eli varapastori Petter Aveman. Nähtävästi Maria oli ensiksi mennyt hakemaan apua kirkolta mutta kääntynyt sen jälkeen maallisen sosiaalihuollon pariin. Silmälasit olivat erittäin harvinaisia. Ensimmäisiä kokeellisia kaihileikkauksia tehtiin jo 1700-luvulla.
Merimieskassa maksoi hautajaiset
Merimieshuone osallistui hautajaisten ja muistotilaisuuksien kustannuksiin. Niitä järjestettiin merikapteeneille, merimiehille, laivapojille, luotseille ja venemiehille sekä heidän vaimoilleen. Hautajaisten maksut eriteltiin laskuissa tarkkaan. Kapteenien ja heidän leskiensä muistojuhlissa tarjoilut olivat runsaat, olihan merikapteeneilla omasta takaa tuliaisia matkoiltaan. Kapteenit saivat tuoda oman lastinsa hytissään. Merikapteeni Hans Bossen lesken hautajaisissa vuonna 1766 oli tarjolla kardussi tupakkaa ja tusina piippua, 4 tuoppia ranskalaista viiniä (tuoppi oli 1,3 litraa eli yhteensä 5,2 litraa), tuoppi paloviinaa, 7 kannua olutta (kannu oli 2,6 l eli yhteensä 18,2 litraa), kaksi kynttilää, leiviskä kahvia ja puolitoista leiviskää sokeria (17 kg). Kustannukset olivat 49 kuparitaaleria, jonka kassa maksoi. Summa vastasi matruusin kuukauden palkkaa tai sepän kahden kuukauden palkkaa mutta nämä tiedot koskevat Ruotsia vuonna 1755. Tapaus kertoo, että sokeri ja kahvi olivat yleistyneet jo Helsingissä ainakin merikapteenien keskuudessa.
Matruusi Nymanin hautajaiset maksoivat 32 taaleria samoin kuin matruusi Finmannin hautajaiset vuonna 1767. Summa näyttää olleen vakio, eli matruusien hautajaiset maksoivat noin 32 taaleria, merikapteenien 50 taaleria. Kaupungin johtoporvaristoon kuulunut Viaporin ravintoloitsija Johan Castegrenin hautajaiskulut olivat 51 taaleria. Hänen poikansa C. G. Castegren on haudattu 1814 Vanhan kirkkopuiston hautausmaalle.
Hautajaisissa kaikki maksoi: kellonsoittojen määrä (mitä arvokkaampi vainaja, sitä enemmän soittoa), multarahat (muldpenningar tai kyrkjord eli hautapaikkamaksu), arkkuvaate (bårkläde), lukkarin ja kirkkovahtimestarin maksut. Bårkläde oli arkun päälle laitettu juhlavampi kangas. Arkut itsessään olivat yksinkertaisia mäntylaatikoita. Hautapaikan hinta vaihteli vainajan aseman mukaan. Merikapteeni Hans Bossen lesken hautapaikka maksoi 3 taaleria vuonna 1766, kapteeni Olof Skärgårdin 8 kuparitaaleria vuonna 1777 ja matruusi Anders Nymanin ja hänen vaimonsa hautapaikka 3 taaleria samana vuonna. Hinnoissa näkyi säätyasema, kuten kaikessa muussakin kirkollisessa toiminnassa penkkijärjestykset tietysti mukaan lukien. Hintaero johtui hautapaikan sijainnista. Mitä lähempänä kirkkoa, sitä kalliimpi. Paras paikka oli kirkon lattian alla. Hintaa nosti myös kaupungin väestönkasvu.
Vainajat olivat joskus hyvin nuoria. Tällöin oli aina kyseessä onnettomuus. Laivoissa oli kajuuttavahteja ja messipoikia, luetteloissa mainittu usein anonyymisti ”gosse”, joiden ikähaarukka oli 14–17 vuotta. Kajuuttavahti Gustav Hultin hukkui kesäkuussa 1768, ja hänen ruumiinsa löydettiin saman vuoden syyskuussa Viaporista. Hän sai asiaan kuluvat merimiehen hautajaiset. Arkun rakennusaineet ja rakentajan palkka, ruumiin haku Viaporista, veneen vuokra ja kantajan juomarahat laskutettiin kassalta. Kokonaiskustannukset olivat tässäkin tapauksessa 32 kuparitaaleria. Gustav Hultin löytyy Lissaboniin ja Cadiziin 5.7.1766 matkalla olleen Helsingforsin miehistöluettelosta. Hän oli tuolloin 14-vuotias. Hukkuessaan hän oli siis 16-vuotias.
Lesken eläke
Merenkulkijoiden lesket saivat eläkkeen. Merikapteenin lesken vuotuinen eläke oli 100 taaleria ja maksettiin neljässä osassa. Myös luotsien ja venemiesten lesket saivat eläkettä. Vuonna 1760 merimieskassa maksoi venemies Creutzmanin leskelle vuosieläkettä 48 taaleria eli puolet vähemmän kuin merikapteenin leskelle. Leski sai eläkkeen, jos hän oli riittävän vaivainen.
Kuitit kertovat pikkutarkasta hinnoittelusta ja rahatalouden yleistymisestä. Taustalla oli Viaporin vaikutuksesta yleistynyt käteisen rahan käyttö. Sotilaille ja linnoituksen työvoimalle ei voinut maksaa palkkaa luontoistuotteina. Sotilaat tarvitsivat käteistä ostaessaan syötävää ja juotavaa Viaporin kaupustelijoilta ja kapakoista. Lisäksi merenkulkijat olivat osallisina rahataloudessa muuta väestöä enemmän, koska he olivat osa kaupungin kauppiaskuntaa ja Viaporin alihankkijoita. Kierrossa olevan rahan määrä kasvoi 1700-luvulla Helsingissä ja sen lähialueilla. Syynä oli Viaporin rakennustyömaa.
Ulrika Eleonoran kirkon hautausmaa
Helsinkiläisten kirkko oli Ulrika Eleonoran kirkko nykyisen Suurkirkon ja yliopiston päärakennuksen välisellä alueella, Senaatintorin luoteiskulmassa. Sen eteläsivulla oli hautausmaa. Helsingin väkiluku oli varsikin Viaporin takia kasvanut ja haudattavia oli enemmän. Alueella tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa huomattiin, että kirkkomaan ensimmäiset vainajat ovat vain 40 cm syvyydessä. Haudattuja oli jopa yhdeksässä kerroksessa päällekkäin. Tässä artikkelissa mainitut vainajat ovat näitä vainajia. Hautausmaa kävi ahtaaksi 1790-luvulla. Helsingin uusi hautausmaa perustettiin Vanhan kirkkopuiston alueelle. Se on kaupungin laajenemisen ja katuverkoston seurauksena myllerretty ja osa haudoista on jäänyt kaupungin alle. Osa hautapaikoista on kuitenkin vielä nähtävissä, kuten edellä mainitun Johan Castegrenin pojan C.G Castegrenin hautalaatta. Tunnetuin, temppelimäinen hauta alueen koillisnurkassa, kuuluu laivanvarustaja Johan Sederholmille. Merimieshuone oli tärkeä sosiaalihuollon laitos aikana, jolloin muu yhteiskunnallinen tuki köyhille ja vaivaisille oli olematon. Merityövoima oli tärkeytensä takia Helsingin varhainen eturyhmä.
Lähteet
Arkistoaineisto
Helsingin merimieshuoneen kuittikirjat 1760–1785, miehistöluettelot 1764–1773 ja merimieshuoneen pääkirjat 1759–1768. Helsingin kaupunginarkiston digitoidut aineistot.
Kirjallisuus ja verkkojulkaisut
Aalto, Seppo, Gustafsson, Sofia ja Granqvist, Juha-Matti. Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721–1808. Helsinki 2020.
Lagerqvist, Lars-Olof ja Nathorst-Böös, Ernst. Vad kostade det? Priser och löner från medeltiden till våra dagar. Uppsala 2002.
Merimieshuonelaitoksen vaiheet. Majakka. Rauman merimuseo.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
