Hyppää pääsisältöön

Kulkutaudit Helsingin historiassa

Suomessa riehuneista kulkutaudeista on säilynyt kirjallisia tietoja 1500-luvulta alkaen. Kulkutaudit olivat erityisesti katovuosien seuralaisia, sillä nälän heikentämillä ihmisillä ei ollut vastuskykyä tarttuvia tauteja vastaan. Myös sodat levittivät tarttuvia tauteja tehokkaasti ja aiheuttivat monet esiteollisen ajan suurista epidemioista. Helsingissä kulkutautien etenemistä edisti merenkulku sekä 1700-luvulta alkaen Viaporin linnoitus.

1600-luvun kuolonvuodet

1600-luvun kulkutautiepidemioista pahin koettiin ns. suurina kuolonvuosina 1695 - 97. Niidenkin taustalla olivat peräkkäiset katovuodet. Kuolleisuus oli suurin talvella 1696-97. Maaseudun köyhiä alkoi vaeltaa loppuvuodesta 1696 ruuan toivossa kaupunkeihin, ja joulukuussa myös Helsinki oli niin täynnä kerjäläisiä, että osa joutui yöpymään taivasalla.

Kerjäläisten keskuudessa leviävät tarttuvat taudit, kuten pilkkukuume ja lavantauti, olivat viime kädessä nälkää suurempi tappaja. Kulkutautien takia kerjäläisiä kammoksuttiin, ja tartunnan pelossa heihin pidettiin etäisyyttä. Helsingin reilusta kahdesta tuhannesta asukkaasta menehtyi noin lähes kolmesaataa, eli yli 10 %. Silti Helsingin ja yleensä vauraampien kaupunkien väestötappiot olivat pienemmät kuin köyhällä maaseudulla. Koko maan väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin yli neljännes, paikoin jopa kolmannes. Kuolleisuus oli kuitenkin Helsingissäkin niin suuri, ettei keskustassa (nykyisellä Senaatintorilla) sijaitsevan kirkon hautausmaalla ollut tilaa kaikille vainajille. Niinpä nälkävuosien uhreille perustettiin uusi hautausmaa Kamppiin, silloisen kaupungin ulkopuolelle. 

Sodat kulkutautien kantajina

Suuren Pohjan sodan aikana 1709 - 1713 Itämeren piiriä koetteli tiettävästi viimeisen kerran rutto, kulkutaudeista pelätyin. Ruton toivat syksyllä 1710 Helsinkiin valtakunnan itäosista saapuvat sotapakolaiset. Täyteen ahdetussa kaupungissa tauti levisi nopeasti, eivätkä viranomaiset kyenneet sitä torjumaan. Rutto surmasi Helsingissä arviolta 1 185 ihmistä, joista yli puolet oli kaupungin asukkaita. Pahimmillaan löydettiin 20 - 30 vainajaa päivässä. Tauti herätti ihmisissä kauhua, eivätkä terveet uskaltaneet tartunnan pelossa koskea kuolleisiin. Ruumiit saattoivat lojua kaduilla ja pihoilla päiväkausia, ennen kuin heidät saatiin kuljetettua pois ja haudattua. Ruttoepidemiasta on jäänyt muistuttamaan Kampin hautausmaan, myöhemmän Vanhan kirkkopuiston epävirallinen nimi "Ruttopuisto".

1700-luvun toinen tuhoisa, joko pilkkukuumeen tai tosintokuumeen aiheuttama epidemia koettiin Suomessa ns. Kustaan sodan aikana (1788 - 1790). Heinäkuun puolivälissä 1788 ruotsalaisjoukot toivat Viaporiin Suursaaren meritaistelusta saamansa sotasaaliin, venäläisen linjalaiva Vladislavin. Satamaan tultaessa moni laivan miehistöstä oli sairaana ja osa kuollut, ja pian tauti oli levinnyt koko varuskuntaan. Vaatetäiden levittämän taudin tartuntamekanismia ei tunnettu, vaan sen ajateltiin johtuvan muun muassa saastuneesta ilmasta. Niinpä täitä kuhisevia kankaita ja vaatteita ei osattu varoa. Viaporista tauti kulkeutui nopeasti Helsinkiin ja sieltä edelleen maaseudulle. Epidemia saavutti huippunsa Helsingissä vuonna 1790, jolloin kaupunkilaisia menehtyi lähes kolminkertainen määrä normaalivuosiin verrattuna. Helsinki joutui jälleen uudistamaan hautausmaansa, jotta kaikki menehtyneet saatiin haudattua. 

1800-luvun epidemiat

Kulkutaudit olivat tavallisia vielä  1800-luvulla, ja Helsingissäkin kärsittiin vuoron perään mm. tulirokosta, punataudista, lavantaudista, isorokosta, malariasta ja kurkkumädästä. Pahimpana vitsauksena pidettiin koleraa, joka aiheutti useita epidemioita.

Suomen suuriruhtinaskunnassa julkaistiin 7. kesäkuuta 1831 keisarillinen kirje koskien vaarallista kulkutautia joka oli saavuttanut jo keisarikunnan pääkaupungin Pietarin. Kyse oli kolerasta. Intian ja nykyisen Bangladeshin suistoalueilla on vuosisatojen ajan esiintynyt tätä herkästi leviävää ja tappavaa kulkutautia. 1800-luvun alkupuolella tuolta alueelta lähti tauti leviämään kohti Venäjää. Välillä eteneminen oli hidasta, mutta vuonna 1830 epidemiaksi yltynyt kulkutauti saavutti Moskovan ja sitten Pietarin.

Kolera saapui Helsinkiin ensimmäistä kertaa Venäjältä vuonna 1831. Valmistelut taudin varalta olivat kaupungissa kesken, ja taudin tulo yllättikin viranomaiset.  Perusajatuksena oli sellaisen valvontajärjestelmän luominen, jonka avulla olisi mahdollista katkaista epidemian leviäminen seuraamalla ja rajoittamalla terveinä säilyneiden ja epidemia-alueiden liikennettä. Näin pyrittiin ehkäisemään terveiden ja sairaiden kosketus. Epidemian aikana vallitsi esimerkiksi ulkonaliikkumiskielto klo 19 ja aamukuuden välillä. Kaikki kaupungin "ruokapaikat, kellarit ja krouvit" oli pidettävä suljettuina. Väenkokoukset kiellettiin. Myöhemmin vielä yliopisto ja sitten myös muut koulut suljettiin ja markkinat koko maassa kiellettiin.

Helsingin ainoa sairaala, joka voitiin ottaa koleraan sairastuneiden käyttöön, oli Hietalahden torin laidalla sijainnut henkivartiokaartin Suomalaisen Tarkk´ampujapataljoonan sairaala. Tuo sairaala tunnetaan Helsingissä Kaartin lasarettina, ja osa noista arkkitehti C. L. Engelin suunnittelemista sairaalarakennuksista on yhä olemassa nykyisten Lönnrotin ja Kalevankatujen välisessä korttelissa. Tähän sairaalaan saapui jo elokuussa 1831 potilaita hoitamaan tuleva Kalevalan kokoaja, Elias Lönnrot. Epidemia kesti kaksi kuukautta, ja siihen kuoli lähes 200 ihmistä. Kuolleitten ruumiit kuljetettin yön pimeydessä Lapinlahden erilliseen hautausmaahan, nykyisen Hietaniemen hautausmaan alueelle. Hautausmaistakin oli keisarillisessa kirjeessä tarkat ohjeet. Helsingissä koleraan kuolleita haudattiin nykyisen Hietaniemen hautausmaan ns uudelle puolelle, siis alueelle, joka on nykyisinkin hautausmaakäytössä. Koleraan kuolleet ovat jo jääneet unholaan. Samoin on käynyt toisen hauta-alueen, jonne haudattiin vuonna 1831. Tuo kolerahautausmaa Töölönlahden pohjukassa sijaitsi nykyisen Kaupungin puutarhan edustalla olleella niityllä.

Koleraepidemian kesto oli Helsingissä melko lyhyt, 19.8 - 13.10. 1831. Sairastuneita oli kaikkiaan 333 (3,1 % kaupungin 10 599 asukkaasta). Tautiin kuoli 197 henkilöä. Tuossa luvussa oletetaan olevan myös muualta kotoisin olleita. Viaporin linnoituksen varuskunnassa sairastuneet ja kuolleet eivät sisälly kaupungin tilastolukuihin. Asenteet olivat 1800-luvulla vinksallaan, ja ja sääty, uskonto tai etnisyys saattoi olla tekosyy ihmisarvon viemiseen, kuten "keisarillisen Helsingin rakentajan", arkkitehti Engelin kommentista huomaa:

"Yhteensä 197 ihmistä joutui taudin uhreiksi, eniten kyllä kuritonta rahvasta. Olemme oikeastaan päässeet eroon koko joukosta juoppoja."

Arkkitehti Carl Ludwig Engel kirjeessään vuonna 1831.

 

 

 

Isorokko oli 1700-luvun lopulle saakka Suomessa tärkein yksittäinen kuolinsyy, joka hidasti merkittävästi väestönkasvua. Väestöstä yli 90 % sai elämänsä aikana tartunnan, ja sairastuneista tautiin kuoli ainakin 15-30 %. Rokotuksen ts. rokonistutuksen ansiosta taudin leviämistä saatiin ehkäistyä ja lopulta 1900-luvulla hävitettyä se kokonaan. Rokonistutuksessa rokkorakkulasta saatua nestettä hierottiin käsivarteen tehtyihin mataliin ihoviiltoihin. Menetelmä ei ollut vaaraton, sillä istutettavaan rokkoon saattoi kuolla ja rokotettu levittää tartuntaa, ellei häntä eristetty. 

1870-luvulla Helsinkiin alettiin rakentaa sekä vesi- että viemärilaitosta, ja noin 20 vuotta myöhemmin noin 70 prosentilla Helsingin asunnoista oli viemäri ja vesijohto. Tällä oli suuri vaikutus kaupunkielämään ja hygieniatasoon: lavantauti ja kolera hävisivät seuraavien vuosikymmenien aikana lähes kokonaan.

Pääkaupunkiseudulla otettiin juomavesi kaivoista pitkälle 1800-luvun loppupuolelle asti. Vähitellen yleiset kaivot siirtyivät palokunnan käyttöön ja asukkaat alkoivat saada juomavetensä vesiposteista. Niistä vesi kannettiin sisään asuntoihin, kunnes kiinteistöihin saatiin vesijohdot.

 

Kuinka kolera-allas sai nimensä?

Kolera Helsingissä? Päivälehti kertoi uutisessaan 1.10.1893, että Helsingissä oli sattunut "hyvin epäilyttävä kuolemantapaus". Silakkamarkkinoille tullut nauvolainen laivuri ja kalakauppias Johannes Mickelsson oli sairastunut pari päivää Helsinkiin saapumisensa jälkeen. Useita lääkäreitä oli käynyt häntä tutkimassa ja antamassa lääkettä. Potilaan tila oli kuitenkin huonontunut nopeasti, ja  hän oli kuollut vain noin vuorokausi oireiden alkamisesta.

Myöhemmin viranomaiset saivat selville, että sairastuneen miehen ulosteet ja oksennukset oli kaadettu satama-altaaseen. Seurauksena oli, että Mickelssonin laiva ja sen miehistö pistettiin karanteeniin ja muut silakka-alukset hinattiin pois satamasta. Rannalle määrättiin vartijoita varmistamaan, etteivät kaupunkilaiset käyttäisi saastunutta vettä.

Tapauksen jälkeen kauppatorin edustalla olevaa satama-allasta alettiin kutsua kolera-altaaksi, ja sillä nimellä se tunnetaan edelleen.

1800-luvun kuolonvuodet

Vuosina 1866-1868 Suomea koetteli väestökatastrofi, joka veti vertoja 1600-luvun kuolonvuosille. Tuolloin arviolta jopa 10 % alle kaksimiljoonaisesta väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin.

Vaikka ruuasta oli pula koko maassa, nälänhätä ei koskettanut Helsinkiä samalla tavalla kuin muuta maata. Kerrotaanpa pääkaupungin seurapiirielämän jatkuneen jokseenkin häiriöttä samaan aikaan kun osassa maata syötiin männynpetusta ja jäkälästä tehtyä hätäleipää. Vuonna 1867 kerjäläisten mukana leviävät tartuntataudit, mm. lavantauti ja pilkkukuume, uhkasivat kuitenkin myös Helsinkiä. Vuosina 1867 - 1868 Helsinkiin perustettiin kulkutautipotilaita varten yhteensä 11 tilapäistä sairashuonetta, sillä kaupungin kuumelasaretti ei pystynyt ottamaan vastaan kaikkia apua tarvitsevia. Valtion sairaalat eivät hoitaneet lainkaan kulkutautipotilaita.

Kulkutaudit taltutetaan

Helsinki oli perustanut vuonna 1866 kulkutautipotilaita varten kuumelasaretin. Sen toiminta oli kuitenkin ensimmäiset 20 vuotta vakiintumatonta ja paljolti yksityisten lahjoitusten varassa. Lopulta kaupunki osoitti lasaretille pysyvän tontin, jolle rakennettiin vuonna 1886 Helsingin ensimmäinen kunnalliseksi sairaalaksi ja kulkutautisairaalaksi tarkoitettu rakennus. Vuonna 1894 sairaala nimettiin keisarinna Maria Fjodorovnan mukaan Marian sairaalaksi. Marian sairaala jäi useista laajennuksista huolimatta pian ahtaaksi, ja vuonna 1914 Helsingin kaupunki perusti lähelle Pasilan asemaa uuden kulkutautisairaalan, nykyisen Auroran sairaalan. Sen ensimmäisenä toimintavuotena hoidettiin 1 557 potilasta, jotka sairastivat pääasiassa tulirokkoa, tuhkarokkoa, kurkkumätää ja isorokkoa.   1900-luvun alkuun mennessä myös koleraepidemiat saatiin kuriin, kun puhtaan juomaveden ja hygienian merkitys taudin torjunnassa alettiin ymmärtää.  

Vaikka kulkutaudit saatiin 1900-luvun alkupuoliskolla vähitellen kuriin paremman sairaanhoidon ja rokotusten ansiosta, tartuntataudit - erityisesti tuberkuloosi ja influenssa - olivat vielä vuonna 1936 yleisin kuolinsyy Suomessa. Epidemiat olivat aiempaa harvinaisempia, mutta osa tarttuvista taudeista oli endeemisiä eli jatkuvia tai pitkäkestoisia, kuten tuberkuloosi ja syfilis eli kuppa.

Tuberkuloosia esiintyi Suomessa jo 1700-luvulla, mutta 1800-luvulla se alkoi vähitellen lisääntyä. 1900-luvun alkupuolella tuberkuloosi - erityisesti sen yleisin laji keuhkotuberkuloosi eli keuhkotauti - oli vakava kansantauti. Tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuoliskon tartuntataudeista tappavin. Vielä 1930-luvulla keuhkotautiin kuoli noin 8 000 ihmistä vuodessa, ja sen osuus oli noin 60-70 % kaikista tartuntatautikuolemista.Helsingissä keuhkotauti oli 1900-luvun alkupuoliskolla yksittäisistä kuolinsyistä toiseksi yleisin verenkiertoelinten sairauksien jälkeen. Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys oli 1900-luvun alkupuolella merkittävänä aloitteentekijä terveydenhuollossa. Yhdistys aloitti monia toimintoja, jotka sittemmin tulivat valtion ja kuntien hoidettavaksi.

Helsingissä tuberkuloosia hoidettiin aluksi lähinnä Marian, Kivelän ja Humaliston sairaaloihin perustetuissa keuhkotautipaviljongeissa. Kunnallinen tuberkuloosisairaala (nykyään Laakson sairaala) valmistui ja otettiin käyttöön vasta vuonna 1929. Sairaanhoidon tehostuminen, rokotukset, valistus sekä elintason nousun myötä ruuan ja asumisen laadun ja hygieniatason parantuminen toisen maailmansodan jälkeen vaikuttivat siihen, että tuberkuloosista on tullut Suomessa hyvin harvinainen, lähinnä ulkomailta tuliaisina tuotu tauti. Vuonna 2010 tautiin kuoli 48 henkilöä.

 

Influenssa - modernin maailman vitsaus

Kulkutautiepidemioiden merkitys on ollut kehittyneissä maissa viime vuosikymmeninä vähäinen. Merkittävin epidemioina esiintyvä tartuntatauti on ollut influenssa. Suomessa on sotien jälkeen koettu yli tuhat kuolonuhria vaatineita influenssa-aaltoja mm. vuonna 1956-1958 ("aasialainen") ja 1968-1971 ("hongkongilainen"). 1980-luvun jälkeen influenssa on aiheuttanut enimmillään 250 kuolemaa vuodessa, ja nykyään siltä suojataan rokotuksilla erityisesti riskiryhmiä. Vuonna 2010 influenssaan kuoli yhdeksän henkilöä.

Ylikansoitettu maailma, jossa ihmiset ja taudit liikkuvat lentämällä paikasta toiseen, on kuitenkin osoittautunut haavoittuvaksi. Erityisen arvaamattomina on pidetty eläimistä ihmisiin siirtyviä influenssa- ja muita viruksia, jotka ovat aika ajoin synnyttäneet maailmanlaajusia pandemioita. Tällainen on myös viimeisin, koko maailman vuodesta 2020 lamauttanut, aiemmin tuntematon koronavirus (COVID-19).

Espanjantauti

 

1900-luvun influenssaepidemioista tuhoisin oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen riehunut, lintuinfluenssaksi tunnistettu espanjantauti, johon kuoli yleisimpien arvioiden mukaan 25-50 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Suomeen espanjantauti tuli todennäköisesti saksalaisten sotilaiden mukana kesäkuussa 1918, jolloin maa oli kurjassa tilassa. Juuri käydyn sisällissodan seurauksena punavankileireillä virui noin 80 000 ihmistä ja maata riivasi jo pitkään jatkunut elintarvikepula. Tehokasta hoitoa ja lääkeitä ei ollut eikä sairaaloita, lääkäreitä ja hoitajia läheskään tarpeeksi. 

Espanjantautiin kuoli Suomessa vuosina 1918 - 1920 noin 25 000 -33 000 henkeä eli karkeasti arvioiden 3 % sairastuneista. Tarkkaa määrää ei tiedetä, koska kuolinsyiden tilastointi oli puutteellista ja osa ihmistä kuoli jälkitauteihin, erityisesti keuhkokuumeeseen. Espanjantauti liikkui maassa useana aaltona. Kesällä 1918 epidemia koetteli erityisesti punavankileirejä, vaimeni hetkeksi mutta iski syksyllä uudelleen ja aiempaa voimakkaampana leviten nopeasti lähes koko maahan. Kun Helsingissä oli vuonna 1917 kirjattu influenssaan sairastuneeksi 3 739 henkeä ja kuolleeksi 11, vuonna 1918 sairastuneita oli 11 644 ja kuolleita 297. Koko vuoden aikana kuolleista lähes puolet eli 134 henkeä menehtyi lokakuussa. Epidemian kolmas aalto kevättalvella 1919 oli Helsingissä edellistäkin ankarampi. Kaikkiaan influenssaan tilastoitiin vuoden 1919 aikana sairastuneen 13 225 ja kuolleen 585 henkeä, mikä oli yli 4 % sairastuneista. Huhtikuussa 1919 espanjantautiin kuoli Helsingissä päivittäin useita ihmisiä. Normaali elämänmeno järkkyi, työpaikat hiljenivät ja kouluja jouduttiin sulkemaan. Jopa hautajaisten järjestäminen vaikeutui. Toukokuussa tauti alkoi vähitellen helpottaa, mutta viimeinen epidemia-aalto pyyhkäisi yli maan vuonna 1920. Tuolloin tauti koetteli erityisen ankarasti Lappia.

Erityisen tappavana espanjantauti iski niin kaupunkien kuin syrjäseutujenkin vähävaraisiin sekä poikkeuksellisesti nuoriin, perusterveisiin aikuisiin. Helsingissä kuolleisuus oli korkein työväestön ja vähävaraisten ahtaissa asuinkortteleissa, joiden asukkaat kärsivät myös muista yleiskuntoa heikentävistä sairauksista, kuten keuhkotuberkuloosista. Köyhien selviytymisestä oltiin myös huolissaan. Huhtikuussa 1919 Helsingissä avattiin vähävaraisten kaupunkilaisten avustamiseksi influenssatoimisto, joka välitti henkilökuntaa kotisairaanhoitoon. Espanjantauti katosi muutamassa vuodessa surmattuaan sitä ennen ihmisiä enemmän kuin ensimmäinen maailmansota. Myös taudin aiheuttanut virus muuntui ja hävisi, kunnes se onnistuttiin eristämään ikiroutaan haudattujen tautiin kuolleiden ruumiista. Viruksen elvyttämistä on perusteltu niillä uusilla tiedoilla, joita siitä ja erityisesti sen edelleen sairastuttavista sukulaisista on saatavissa.

Aiheesta lisää:

 

Lue lisää:

Häkkinen, Antti: Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofi - syitä ja seurauksia. Duodecim 23/2012. Luettavissa <https://www.duodecimlehti.fi/duo10652&gt;

Hällström, Jaana af: Diakonissalaitoksen juuret ovat kotimaisessa kulkutautiepidemiassa. Diakonissalaitoksen historiaa, verkkoartikkeli 20.3.2020. Luettavissa <https://www.hdl.fi/blog/2020/03/20/diakonissalaitoksen-juuret-ovat-kotimaisessa-kulkutautiepidemiassa/>

Juuti, Petri: Valkea kaupunki, mustat vedet: Helsingin vedet 1800-luvun lopusta 2000-luvulle. [Tampere]: Tampere University Press, 2015. Saatavissa <https://trepo.tuni.fi/handle/10024/97953&gt;

Laakson ja Auroran sairaala-alueet. Rakennushistoriaselvitys 31.8.2015. Arkkitehtitoimisto Freese Oy ja taegen arkkitehdit Oy. Saatavana pdf-tiedostona <https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2019_kaava/5054_2_rakennushistoriallinenselvitys_3182015.pdf&gt;

Maaniiitty, Elina: Kulkutauteja Itämerellä 1700-luvulla. Kleio 2/2019. Saatavissa <https://research.utu.fi/converis/portal/Publication/45062524?lang=fi_FI&gt;

Maaniitty, Elina: Kuolema ja kuolinsyyt 1800-luvun loppupuolen Helsingissä. Kvartti: kaupunkitedon verkkolehti 18.03.2015. Saatavissa <https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/kuolema-ja-kuolinsyyt-1700-luvun-loppupuolen-helsingissa>

Mäkelä, Pentti: Vuosien 1917-19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi: Historiallisepidemiologinen näkökulma Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen. [Helsinki]: Valtioneuvoston kanslia 2007. Saatavissa <https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161112>

Nyström, Samu: Poikkeusajan kaupunkielämäkerta: Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914-1918. [Helsinki]: Helsingin yliopisto 2013. Saatavissa <https://helda.helsinki.fi/handle/10138/40334&gt;

Paavola, Arja-Leena: Es­pan­jan­tau­ti kyl­vi kau­hua ja kuo­le­maa 100 vuot­ta sit­ten. Yliopisto-lehti 3/2006, julkaistu verkossa 30.10.2018, luettavissa <https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/espanjantauti-kylvi-kauhua-ja-kuolemaa-100-vuotta-sitten&gt;

Trötschkes, Rita: Suuret tappajat. Tautien historia/YLE Radio 1. Julkaistu 24.10.2012, päivitetty 10.12.2012, saatavissa <https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/10/24/suuret-tappajat>