Käymälät ja puistot homojen kohtaamispaikkoina

Helsinkiläisten homomiesten seuranhakupaikat vaihtelivat statuksen ja varallisuuden mukaan. Pääkaupungissa tiedetään olleen 1900-luvun alkupuoliskolla muutamia homomiesten suosimia ravintoloita. Seuralaisten iskeminen ja seuranpito ravintoloissa tapahtui muiden asiakkaiden huomiota herättämättä, ja miesparien yhteiset tanssihetket jätettiin suosiolla yksityisille jatkoille. Monenmoista elostelua ja lempeä saatettiin harjoittaa yksityiskodeissa ja salongeissa suljettujen ovien takana. Kaikilla ei ollut kuitenkaan yhteyksiä tällaisiin piireihin tai varaa illanviettoihin keskustan hienoissa ravintoloissa. Monille homomiehille kaupungin puistot ja käymälät olivat luontevampia tai ainoita mahdollisia paikkoja etsiä seuraa. Ilmiöllä oli kansainväliset juuret. Euroopan suurkaupungeissa, kuten Lontoossa ja Pariisissa, olivat yleiset käymälät muodostuneet miesten välisen seksin paikoiksi viimeistään 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Paradoksaalisesti juuri julkinen kaupunkitila tarjosi puitteet salailtavalle ja ajan silmin rikolliselle toiminnalle. Seuranhaku tapahtui piilossa mutta esillä, kaupungin keskeisillä, kaikille avoimilla paikoilla iltaisin ja öisin. Asiaan vihkiytymättömät eivät välttämättä kiinnittäneet sen suurempaa huomiota ulkosalla pimeän aikaan kierteleviin miehiin. Seksiä harrastettiin katseilta suojissa yleisissä käymälöissä ja pusikoissa. Toisaalta puistoista ei löydetty pelkästään satunnaista seksiseuraa vaan yhtä lailla ystävyyttä ja kumppanuutta.

Naisten väliset seksuaaliset teot eivät tapahtuneet julkisessa kaupunkitilassa vaan pääosin kodin piirissä. Naisilla ei tunnistettu olevan itsenäistä sukupuolielämää samaan tapaan kuin miehillä, minkä vuoksi naisten keskinäinen halu jäi monesti kontrollin ulottumattomiin. Esimerkiksi kahden naimattoman naisen yhteiselo oli järkiratkaisu eikä juurikaan nostattanut kulmakarvoja.

Tähtitorninmäki

Tähtitorninmäen tiedetään olleen jo 1900-luvun vaihteessa kohtaamispaikka miehille, jotka halusivat seksiä toisten miesten kanssa. Puisto mainitaan saksalaisen seksologi Magnus Hirschfeldin uraauurtavassa kirjassa Die Homosexualität des Mannes und des Weibes vuodelta 1914. Kirjaansa Hirschfeld oli kerännyt tietoa homoseksuaalisuudesta ympäri maailmaa. Suomesta tietoja antoi virkamiesuraa Hämeenlinnassa tehnyt ja sotkeutuneita raha-asioitaan Berliiniin paennut Fritz Wetterhoff. Hänen kertomansa mukaan toiminta pääkaupungin Tähtitorninmäellä oli ollut ”värikästä ja häpeilemätöntä” ainakin vuoteen 1905 asti. Tuolloin ensimmäisen sortokauden toimina Suomen oma sotaväki lakkautettiin, mikä hetkellisesti lamaannutti myös Kaartin kasarmin takana sijaitsevan puiston öisen seuraelämän.

Miesten välinen tapaamiskulttuuri Tähtitorninmäellä elpyi, ja puiston ympäristö pisoaareineen säilytti asemansa homoseksuaalien suosimana kohtaamispaikkana aina vuosisadan puoliväliin saakka. Touko Laaksonen eli Tom of Finland ikuisti puiston pisoaarin jopa vesivärityöhön, jota säilytetään nykyisin Kansallisgallerian taidekokoelmissa. Kuvassa lättähattuun, nahkatakkiin ja kireisiin housuihin sonnustautunut nuorukainen seisoskelee peltisen pisoaarin sisällä. Samainen pisoaari päätettiin purkaa vuonna 1958 läheisen koulun rehtorin valitettua laitoksen liepeillä aikaansa viettävistä irtolaisista.

Tähtitorninmäen maine kantoi aina Mika Waltarin Komisario Palmu -salapoliisiromaaniin asti. Puiston homokulttuuriin viitataan ohimennen dekkarissa Tähdet kertovat, komisario Palmu vuodelta 1962. Kun Tähtitorninmäen pusikosta löytyy ruumis, komisario Palmu epäilee aluksi, että käsillä olisi kiristyksen kohteeksi joutuneen homomiehen tapaus.

Esplanadi

Vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä samasukupuolisesta haureudesta langetettiin vain yksittäisiä tuomioita. Tilanne alkoi hiljalleen muuttua 1930-luvulla. Homoseksuaalisuus levittäytyi sanana ja ilmiönä yleiseen tietoisuuteen. Samalla se määrittyi ongelmaksi – etenkin kaupunkielämän vitsaukseksi.

Vallinneessa asenneilmapiirissä ei ollut mikään ihme, että eräs valveutunut kansalainen otti asiakseen raportoida poliisille pääkaupungin homoseksuaalien tapaamispaikoista. Vuonna 1935 lähetetyssä ilmiantokirjeessä tällaisista paikoista mainitaan Rautatientori ja Esplanadi. Esplanadilla miehet kerääntyivät tiettyyn kohtaan puistokadun varren penkeille:

”Espan ja Mikonkadun kulmaa lähellä olevat penkit ovat myös apajoita, joissa hyvin helposti joku pappa tai tirehtööri tarjoo tupakkaa ja pyytää ryypylle – etenkin sotilaita. Niihin pitäisi panna joku syötiksi – ja sitten.”

Esplanadin penkit olivat sangen suosittuja istuskelupaikkoja myös muiden kaupunkilaisten kesken, eivätkä homoseksuaalit olleet puiston historian ainoita pahennusta herättäneitä notkujia. Irtolaisten, nuorten työmiesten ja sotilaiden häiriköinti ja huvittelu Esplanadin ympäristössä oli vuosisadan alussa saanut useita moitteita helsinkiläisten sanomalehtien palstoilla. Puistokadun varrella sijaitsi useita ravintoloita, ja alue tunnettiin myös katuprostituutiosta.

Puistonpenkkien lisäksi homot kohtasivat toisiaan Ruotsalaisen teatterin takana sijainneessa pisoaarissa. Ensimmäinen pisoaari Teatteriesplanadille pystytettiin jo 1870-luvun lopulla, mutta se tuli päivitetyksi uudempaan malliin luultavasti useampaankin otteeseen. Homomiesten kesken Teatteriesplanadissa sijainnut pyöreä pisoaari tunnettiin nimellä Pääkonttori. Kun pisoaari poistettiin puistosta vuonna 1944, purkamista perusteltiin paitsi laitoksen levittämällä vastenmielisellä hajulla, myös sillä, että laitoksen suojissa harjoitettiin juopottelua ja muuta ruokottomaksi katsottua käytöstä. Pisoaari oli niin olennainen osa pääkaupungin varhaista homokulttuuria, että puretun laitoksen paikalle kerrotaan viedyn kukkia osana leikillistä muistoseremoniaa.

Rautatientori

Vilkasliikenteinen aseman seutu tarjosi oivalliset mahdollisuudet satunnaisen seuran hakemiseen. Toinen ilmiantokirjeessä mainituista paikoista olikin Rautatientori pisoaareineen:

”Rautatientorin ’Katiska’ on yksi niitä paikkoja jossa aina on niitä tyyppejä tuijottelemassa toisten yhteen ja toiseen paikkaan niin että hätäännyksissään voi tavallinen ’ujo’ kansalainen laskea toisen taskuun!”

Ilmankin kansalaisvihjettä poliisi oli tietoinen homoseksuaalien toiminnasta Rautatientorilla. Torin kulman pisoaari oli yksi neljästä käymälästä, joiden valaisemista Helsingin poliisilaitos oli ehdottanut kaupunginhallitukselle vuonna 1934. Valaistuksen oli tarkoitus helpottaa virkavaltaa pitämään yleisiä käymälöitä silmällä, sillä poliisin mukaan näissä paikoissa ”pimeän tullen iltaisin ja öisin harjoitetaan homoseksuaalista ja onanistista haureutta ja muutakin irstailua sekä juopotteluakin, tehden käymälät kävijöilleen näinollen [sic] vaaranalaisiksi”.

Hesperianpuisto

Hesperianpuisto oli sotien jälkeisen Helsingin tärkeimpiä homomiesten kohtaamispaikkoja. Lähellä rautatieasemaa sijaitseva puisto oli helposti saavutettavissa ei puolilta kaupunkia. Puiston suosion homomiesten keskuudessa olivat panneet merkille myös poliisiviranomaiset. Töölön vartiopiiri oli alkanut tarkkailla Hesperianpuistoa keväällä 1950, ja myöhemmin valvontaa suoritti myös huoltopoliisi.

Viranomaisten huomio kiinnittyi erityisesti puiston yleisiin käymälöihin, joiden suojissa harrastettiin miesten välistä seksiä. Poliisin muistiot tuolta ajalta sisältävät seikkaperäisiä kuvauksia akteista puiston käymälöissä. Järjestysvallan mukaan valtaosa epäilyttävistä tapauksista kaupungin yleisissä käymälöissä oli sattunut nimenomaan Hesperianpuistossa. Koska käymälät tarjosivat puitteet haureusrikoksille, poliisi vaati kaupunkia purkamaan kyseiset laitokset. Puiston kolmesta käymälästä yksi purettiin keväällä 1951 ja loput kaksi vuonna 1958.

Hesperianpuiston valvonta oli osa kaupunkitilan kiristynyttä kontrollia. Pääkaupungin katuja siivottiin erinäisistä epäsosiaalisiksi leimatuista ihmisryhmistä etenkin vuoden 1952 kesäolympialaisten edellä. Homoseksuaalien lisäksi pahennusta puistoissa ja yleisissä käymälöissä herättivät asunnottomat alkoholistit. Yleisissä käymälöissä havaittujen epäkohtien vuoksi olympiakisoja varten kaupunkiin rakennetut uudet käymälät suunniteltiin valvonnanalaisiksi. Väärinkäytösten ehkäisemiseksi käymälänhoitajan tiloista järjestettiin näköyhteys kaikkialle käyttöpuolelle.

Karusellin alue

Käymälöiden purkamisen myötä homoseksuaalien tapaamispaikat siirtyivät toisille alueille, osin etäämmälle kaupungin keskustasta. Yksi tällaisista alueista oli Olympiastadionin edusta ulottuen Stadionin puistikosta aina Mäntymäen pusikoihin. Mäntymäki oli ollut poliisin tuntema homoseksuaalien kohtaamispaikka jo 1950-luvun alussa. Silloin paikalta oli purettu vanha kuivakäymälä.

Kun myöhemmin 1960-luvun lopulla Valdemar Melanko tarkasteli kenttätutkimuksissaan pääkaupungin homokulttuuria, stadionin ympäristön merkitys homomiesten seuranhakupaikkana oli ilmeinen. Melanko havainnoi, kuinka stadionin ympäristöä kierrettiin edestakaisin seuraa etsien. Ilmeisesti tämän vuoksi se tunnettiin homomiesten kesken Karusellin alueena. Vaikka viereisessä messuhallissa toimi poliisiasema, ei järjestysvalta kiinnittänyt enää liiemmin huomiota homomiesten tekemisiin.

Alueen kiintopiste oli Stadioninpuistikossa sijainnut pisoaari, jota kutsuttiin Jennyn teehuoneeksi. Erikoinen nimi juontui yhdysvaltalaisesta slangista, jossa tearoom-sanalla viitattiin yleiseen käymälään. Poliisi ehdotti pisoaarin purkamista vuonna 1971, ei kuitenkaan miesten välisen seksin takia vaan koska laitos tiedettiin väkijuomien nauttimispaikaksi. Kaupunginhallituksen päätöksellä laitos sai pysyä paikoillaan.

Lähteet

Arkistolähteet

Abnormit sukupuolielostelijat. Valtiollisen poliisin I arkisto. Kansallisarkisto.

Helsingin kaupunginarkisto (Hka)

Kaupunginhallituksen pöytäkirja 25.10.1934, 1 745 § liitteineen. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja 27.1.1944, 167 § liitteineen. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja 15.3.1951, 784 § liitteineen. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja 21.8.1958, 2 238 § liitteineen. Hka.

Kaupunginhallituksen pöytäkirja 20.11.1958, 3 076 § liitteineen. Hka.

Kirjallisuus

Hagman, S. 2014. Seven queer brothers: Narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971. Firenze. European University Institute.

Melanko, V. 2012. Puistohomot. Raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Mustola, K. 2004. Heteronormin horjuttajat. Teoksessa Mäenpää, Saarikangas & Sarantola-Weiss (toim.). Koti, kylä, kaupunki. Suomen kulttuurihistoria 4. Helsinki. Tammi.

Säätyläispojan nuoruus Helsingissä 1940–1950. SETA 4/1988, 18–21.

Turunen, V. 1988. Helsingin 30-luku: punkkerit, uimakopit ja Tallinna. SETA 3/1988, 28–31.

Turunen, V. 1988. Helsingin ihmeellinen 1940-luku. SETA 2/1988, 10–15.