Helsinkiläisten arjessa mukana
Kun Helsinki kasvoi vauhdilla 1900-luvun alussa, kasvoi myös verovelvollisten määrä. Veroasioinnin pieni mutta merkittävä historia sai alkunsa vuonna 1907, kun kaupunki päätti palkata ensimmäisen päätoimisen taksoitussihteerin. Tehtävään valittiin ylioppilas Oskar Studd, ja hänen tuekseen nimettiin kaksi apulaista. Tämä oli lähtölaukaus kunnallisen verotoimiston synnylle Helsingissä.
Vuonna 1912 verotusvalmistelukunta totesi kertomuksessaan, että verotustyö oli jo jonkin verran helpottunut. Työtä tehostettiin muun muassa korttijärjestelmän avulla, joka otettiin käyttöön heti valmistelukunnan toiminnan alussa ja jota täydennettiin vuosittain.
Verotoimistojen sijainnit ovat vuosikymmenten mittaan vaihdelleet ja heijastaneet paitsi kaupungin kasvua myös hallinnon jatkuvaa kehitystä. Helsinkiläiset ovat hoitaneet verotukseen liittyviä asioitaan verotoimistoissa mm. Fabianinkadulla vuonna 1927 Helsingfors Sparbankin pankkisalissa, Taka-Töölössä Pohjois-Hesperiankadulla Suojeluskuntatalossa sekä valtion virastotalossa Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa. Helsingin maalaiskunnan rakennuttama talo Malmilla oli oikea monitoimitalo, sillä alakerrassa toimi kunnan lihantarkastamo, yläkerrassa tarkastettiin veroilmoitukset. Talo oli aikanaan ollut myös kunnallislautakunnan esimiehen asuntona. 1960-luvulla talon yläkerrassa oli kirkkoherranvirasto ja alakerrassa seurakuntasisaren vastaanotto.
Monille helsinkiläisille tuttuja veroasiointipaikkoja ovat olleet myös verotoimistot Kluuvikadulla, Hämeentiellä ja Olympiastadionilla.
Haitari-aakkostajasta reikäkortteihin
Ennen tietotekniikan aikaa verovirkailijan tärkeimmät työvälineet olivat kynä, paperi ja aakkostaja eli lempinimeltään haitari. Tähän mekaaniseen järjestelmään lajiteltiin tuhannet paperiset veroilmoitukset aakkosjärjestykseen. Työ oli niin mittavaa, että sen hoitamiseen järjestettiin ajoittain talkoita, ja jopa verojohtajat saattoivat tarttua aakkostustoimeen. Lomakkeet käytiin läpi käsin: tiedot tarkastettiin, kuitit tarkistettiin ja kaikki mapitettiin huolellisesti säilytettäväksi verotoimistoon.
Tietotekniikka teki kuitenkin yllättävän varhain tuloaan verotukseen. Vuonna 1947 Helsingin verovirasto, joka tuolloin oli vielä kaupungin alainen, hankki ensimmäisenä virastona käyttöönsä Hollerithin reikäkorttikoneen. Näin syntyi niin sanottu Hollerith-osasto, jota voidaan pitää varhaisena ATK-yksikkönä. Laitteita kutsuttiin “aivoiksi”, ja ne pystyivät erilaisten kytkentöjen avulla tuottamaan listauksia esimerkiksi nimistä, syntymäajoista ja siviilisäädystä. Jokaisesta veronmaksajasta tehtiin kolme reikäkorttia.
Verotoimistoissa oli käytössä myös lävistyskoneita, järjestyskoneita, kollaattoreita, tulkkikoneita ja toisintokoneita. 1950–60-luvuilla näillä laitteilla laadittiin pääasiassa erilaisia luetteloita. Esimerkiksi Merihaan verotoimistossa käytettiin pitkään vanhoja kirjoituskoneita ja mekaanisia veivilaskimia. Vielä 1970-luvulla pöytien kulmilla pyöri “veivisnurra” – mekaaninen laskukone, jolla virkailijat kisailivat leikkimielisesti siitä, kuka sai suurimmat luvut veivattua nopeimmin.
Reikäkorttien aikakausi Suomessa 1923–1975 (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Tietotekniikan edelläkävijänä veroviraston käyttöön tuli vuonna 1961 IBM 1041-tietojenkäsittelykone, joka saapui lentoteitse Suomeen. Kone oli täysin transistoroitu ja se vuokrattiin IBM-yhtiöltä. Sen suorituskyky oli aikansa huippua: lukunopeus 48 000 korttia tunnissa, lävistysnopeus 15 000 korttia ja kirjoitusnopeus 36 000 riviä tunnissa.
Koneeseen saattoi tutustua myös Yhdysvaltain teollisuusnäyttelyssä, sillä se oli aikansa teknologinen ihme.
Tietojenkäsittelykone 60-luvulta (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Veronäyttelyt, julkisuus ja tietojärjestelmien murros
1970-luvulla verotuksessa tapahtui merkittäviä uudistuksia. Yksi helsinkiläisille näkyvimmistä muutoksista oli veronäyttelyiden merkityksen väheneminen. Aiemmin verovelvolliset tarkistivat verotuksensa tiedot näyttelyissä, mutta nyt jokainen sai verolippunsa liitteenä ensimmäistä kertaa henkilökohtaisen veroselvityksen. Tätä oli kokeiltu aiemmin vain joissakin kunnissa, mutta nyt käytäntö laajennettiin koko maahan. Veroselvitykset tuotettiin tietokoneella, ja esimerkiksi turkulaiset ja Helsingin maalaiskunnan asukkaat saivat ensimmäiset koneellisesti laaditut selvityksensä jo vuonna 1969.
Veronäyttelyissä kävijöiden määrä väheni, mutta ne, jotka saapuivat paikalle, olivat usein tyytymättömiä. Erityisesti aviopuolisoiden yhteisverotus herätti närää. Yhteisverotus koettiin epäoikeudenmukaiseksi, ja se poistui lopulta vuonna 1976, jolloin siirryttiin puolisoiden erillisverotukseen. Muita yleisiä valituksen aiheita olivat arvioverotus ja hylätyt vähennykset. Veroneuvojille hankalimpia selitettäviä olivat tulonhankkimiskulujen vähennykset.
Kurkista vuoden 1977 veronäyttelyyn (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Vuonna 1968 osa veronmaksajista ei saanut verolippujaan ajoissa. Viivästykset johtuivat valtion tietokonekeskuksen virheellisistä luetteloista, joita jouduttiin korjaamaan käsin. Lain mukaan veroliput piti toimittaa ennen veronäyttelyn alkua, ja esimerkiksi Helsingin verotoimistossa nähtiin tasainen virta ihmisiä tarkistamassa verotustaan. Vaikka ruuhkia ei syntynyt, asiakkaiden ilmeet kertoivat pettymyksestä. Moni tuli katsomaan, paljonko palautusta olisi tulossa, vaikka verolippua ei vielä ollut saapunut.
Verotarkastuksiin liittyvät asiakirjat laadittiin aluksi käsin, minkä jälkeen konekirjoittaja kirjoitti ne puhtaaksi. Jos asiakirjoja piti monistaa, käytettiin erityistä monistuspaperia, sillä varsinaisia kopiokoneita ei vielä ollut käytössä.
Yksi aikakauden erikoisuus olivat veromerkit, joita käytettiin Suomessa vuosina 1944–1978 tuloveron perintään. Veron määrä laskettiin ja merkit liimattiin verokorttiin, joka toimitettiin veroviranomaisille. Vuoden 1975 uusi tulo- ja varallisuusverolaki mullisti järjestelmän: reikäkorteista luovuttiin ja tiedot tallennettiin suoraan koneellisiin rekistereihin. Ennakontarkastajat suorittivat myös niin sanottuja veromerkkiratsioita. Työnantajat ostivat veromerkkejä työnantajamaksujen suorittamiseen, mutta valitettavasti myös väärennöksiä oli liikkeellä.
1980-luvulla alettiin puhua suorasiirroista eli työnantajien palkkatiedot siirtyivät automaattisesti verottajan järjestelmiin. Tämä oli merkittävä askel kohti sähköistä verotusta. Veromerkit jäivät historiaan 1990-luvulla, kun digitalisaatio alkoi muuttaa verotusta perusteellisesti.
Slush puoli vuosisataa sitten
Kuvittele itsesi tarpomassa kilometrin verran loskassa rakennustyömaan halki päästäksesi hoitamaan veroasiasi. Vuonna 1975 tämä oli todellisuutta eli helsinkiläisten ”slush”, kun Helsingin verovirasto muutti joulukuussa keskeneräiseen virastotaloon Merihakaan. Rakennus oli liikenteellisesti lähes motissa, ja ihmiset yrittivät löytää tiensä perille virastorakennukseen. Harmistuneita asiakkaita opastivat jopa rakennustyömiehet.
Helsinkiläiset ovat sadan vuoden aikana jonottaneet veroasioiden äärellä ja keränneet huolellisesti kuitteja verovähennyksiä varten. Verohallinto on pyrkinyt helpottamaan asiointia tuomalla palvelut lähemmäs ihmisiä. Helmikuussa 1975 ns. mattimyöhäiset saattoivat palauttaa veroilmoituksensa keskustan tavaratalojen vastaanottopisteisiin. Suosituin palautuspaikka oli Stockmann, jonne saapui päivittäin noin 6 000 ilmoitusta. Tuohon aikaan riitti, että veroilmoituskuoressa oli määräpäivän postileima eli ilmoituksen ei tarvinnut vielä olla perillä verottajalla.
Jonottaminen ja odottaminen vaativat kärsivällisyyttä. Esimerkiksi Hämeentien sairausvakuutustoimistossa vuonna 1969 ihmiset suhtautuivat ruuhkiin tyynesti veroilmoitusten täyttöajan lähestyessä. Monet jonottivat saadakseen tarvittavat kuitit verovähennyksiä varten kuitenkaan tietämättä, että tositteita olisi voinut toimittaa verotoimistoon vielä ilmoituksen jättämisen jälkeenkin.
Digiloikalla verotus taskuusi
Tänä päivänä veroasiat hoituvat helposti kännykällä OmaVero-palvelussa, ilman kuittirumbaa tai jonottamista. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja määrätietoinen.
Henkilöverotuksen sähköistäminen käynnistyi virallisesti vuonna 1995, kun Paavo Lipposen I hallitus linjasi hallitusohjelmassaan merkittäviä uudistuksia verotukseen. Tavoitteena oli luopua palkansaajien veroilmoituksista ja siirtyä malliin, jossa Verohallinto saa tarvittavat tiedot suoraan eri tahoilta kuten työnantajilta, Kelalta, pankeilta ja vakuutusyhtiöiltä. Mallia haettiin Ruotsista, jossa vastaava järjestelmä oli jo käytössä.
Vuonna 1997 lääniuudistus muutti myös verohallinnon rakennetta ja lääninverovirastot muuttuivat verovirastoiksi, mikä oli osa hallinnon laajempaa uudistusta.
2000-luvulla digiloikka kiihtyi. Verkkopalvelut kehittyivät, varallisuusvero poistui ja pääoma- sekä yritysverotusta uudistettiin. Vuonna 2002 euro otettiin käyttöön, mikä vaati laajoja järjestelmäpäivityksiä. Vuonna 2006 esiteltiin ensimmäinen esitäytetty veroilmoitus, ja jo vuonna 2008 siihen tuli mahdollisuus tehdä korjauksia sähköisesti.
Verohallinnon sisäiset uudistukset tukivat sähköistymistä. Automaattinen tietojenkäsittely, valikoiva verovalvonta ja valtakunnalliset työjonot mahdollistivat tehokkaamman toiminnan. Vuonna 2012 siirryttiin täysin paperittomaan prosessiin, ja vuodesta 2013 alkaen verotusta ei enää hoidettu paikallisesti, vaan asiakastapauksia käsiteltiin valtakunnallisesti riippumatta siitä, missä asiakas asui.
Vaikka fyysinen palvelupiste löytyy yhä Helsingistä Hämeentieltä, Verohallinto panostaa yhä enemmän vuorovaikutukseen ja saavutettavuuteen. Tavoitteena on tehdä yhteydenpidosta helppoa. Nuorille suunnatun Verokampus.fi-sivun lisäksi esimerkiksi yleisluontoisia veroasioita voi kysyä suoraan Verohallinnon sosiaalisen median kanavilla – Facebookissa, Instagramissa ja LinkedInissä.
Pitkäjänteinen kehitystyö on tuottanut tulosta. Nykyään veroasiat voi hoitaa digitaalisesti, ajasta ja paikasta riippumatta – nopeasti, turvallisesti ja vaivattomasti. Verohallinnon chattibotti Virtanen esimerkiksi palvelee ympäri vuorokauden vero.fi-sivustolla ja OmaVerossa. Virtanen tarjoaa tukea sekä henkilöasiakkaiden että yrittäjien veroasioihin helposti ja ilman jonottamista.
