Virallisesta lehdestä suomenkieliseen lastenlehteen
Kun Suomesta tuli autonominen osa Venäjää vuonna 1809, Turkuun perustettiin maan virallinen lehti. Sitä ennen Suomeakin koskevia virallisia kuulutuksia oli julkaistu Tukholmassa ilmestyneissä virallisissa lehdissä. Kun Helsingistä tuli pääkaupunki, myös virallinen lehti muutti Helsinkiin ja sai nimekseen Finlands Allmänna Tidning 1820. Se on vanhin Suomessa edelleen ilmestyvä lehti nimellä Virallinen lehti – Officiella tidningen. Nykyisin Virallinen lehti julkaisee ne ilmoitukset, kuulutukset ja muut asiakirjat, jotka laki, asetus tai muu alempiasteinen säädös määrää julkaistavaksi Virallisessa lehdessä. Lue lisää Virallisen lehden historiasta(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Ensimmäinen varsinainen uutisia julkaissut sanomalehti, joka ilmestyi Helsingissä, oli Helsingfors Tidningar (1829–1866). Se kehittyi varsinkin Zachris Topeliuksen(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) päätoimittajakaudella lehdeksi, jossa oli laajalti lukemista, muun muassa jatkokertomuksia eli följetongeja ja tutkivaa journalismia. Jopa Topeliuksen laaja historiallinen romaani Välskärin kertomukset ilmestyi jatkokertomuksena.
Suomen ensimmäinen sanomalehti, Turussa ilmestynyt Henrik Gabriel Porthanin toimittama Tidningar utgifne af et sällskap i Åbo (1771–1785), oli ruotsinkielinen. Ensimmäinen suomenkielinen lehti oli samoin Turussa vain lyhyen aikaa vuonna 1776 ilmestynyt Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Ensimmäinen Helsingissä ilmestynyt suomenkielinen lehti oli Carl Axel Gottlundin(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) Suomi-lehti, joka ehti ilmestyä vain vuoden 1846 aikana. Suomenkielisillä sanomalehdillä oli edellytyksiä menestyä vasta, kun fennomania eli suomenmielisyys oli aatteena riittävän laajalle levinnyt. Suomalaisuusaatteen äänenkannattajaksi perustettiin Suometar vuonna 1847. Sen liitteenä jaettu Lasten Suometar (1856–57) oli ensimmäinen suomalainen lastenlehti. Suomenkielisen lehdistön alku ei ollut helppo, sillä vaihtelevat sensuuriasetukset rajoittivat sanomalehtien sisältöä. Vuonna 1850 kiellettiin suomeksi julkaisemasta "valtiollisia uutisia taikka tietoja maan ulkopuolella tehdyistä rikoksista, samoin kuin julkaisemasta mainitulla kielellä romaaneja, olkoot ne sitten alkuperäisiä taikka käännöksiä, josta eivät saa olla poikkeuksena nekään, jotka sensuuri on muunkielisinä hyväksynyt."
Pääkaupungin neljä valtalehteä
Sanomalehtien suosion kasvu johtui monista tekijöistä. Suomalaisten lukutaidon kehittyminen oli niistä yksi, mutta toinen tärkeä syy oli yhteiskunnallisen keskustelun vilkastuminen. Vuonna 1863 keisari Aleksanteri II kutsui taas koolle valtiopäivät ensimmäistä kertaa yli 50 vuoteen. Ennakkosensuuri poistui muutamaksi vuodeksi, kun painovapausasetus astui voimaan vuonna 1865. Hetken aikaa sanomalehdissäkin oli mahdollista käydä vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Valtiovalta on valvonut sanomalehtien sisältöä aina tavalla tai toisella. Siirry tutustumaan sananvapauden historiaan Suomessa: Tiellä sananvapauteen(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kielipoliittisista ryhmittymistä lähteneillä ryhmillä oli omat äänenkannattajansa, ja lehdet kilpailivat keskenään siinä missä ryhmätkin. Kaikki eivät olleet taloudellisesti kannattavia, joten lehtiä myös lakkautettiin. Suometar lakkautettiin kannattamattomana vuonna 1866, kun fennomaanien jyrkimmän laidan, ”Suomi-kiihkon puolueen” eli jungfennomaanien Helsingin Uutiset oli vienyt osan sen lukijakunnasta. Jungfennomaanit kuitenkin perustivat Uusi Suometar -lehden vuonna 1869. Kun puoluetoiminta ylitti perinteiset kieli- ja säätyrajat, kiisteltiin kielen lisäksi muistakin yhteiskunnallisista asioista ja Suomen suhteesta Venäjään. Suomalaisesta puolueesta eriytyi liberaalimpi ja suoremmin venäläistämispyrkimyksiä vastustanut nuorsuomalainen puolue 1880-luvulla. Sen äänenkannattaja oli Päivälehti (1889). Uusi Suometar oli nyt suomalaisen puolueen vanhoillisemman laidan, vanhasuomalaisten lehti.
Suomalaisten sanomalehtien kolmen kärki levikissä mitattuna lähes sadan vuoden ajan oli Päivälehti ja sen seuraaja Helsingin Sanomat, Uusi Suometar ja sen seuraaja Uusi Suomi ja ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet. Ruotsinkielisillä ja ruotsinmielisillä oli myös omat ryhmittymänsä ja lehtensä. Vuonna 1864 perustettu Hufvudstadsbladet aloitti poliittisesti riippumattomana lehtenä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hufvudstadsbladet oli levikiltään Suomen suurin päivälehti. Samoihin aikoihin, vuonna 1881, Helsingin väestörakenne oli kääntynyt suomalaisenemmistöiseksi. Hufvudstadsbladetin taktiikkana oli ostaa kilpailevat lehdet kuten Helsingfors Dagblad, mikä on osoittautunut järkeväksi toimintamalliksi. Hufvudstadsbladet on edelleen levikiltään suurin ruotsinkielinen sanomalehti Suomessa.
Yhteiskunnalliset tapahtumat vaikuttivat myös lehtien levikkiin. Ensimmäinen helsinkiläinen työväenlehti, Työmies, perustettiin vuonna 1895. Kuten muut työväenlehdet, se tuki erityisesti työväenliikkeen yhteiskunnallisia tavoitteita. Työväenliikkeellä ja Työmiehellä oli paljon kannattajia ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen, ja Työmiehen levikki ylitti Hufvudstadsbladetin levikin vuonna 1907. Työmiehen viimeinen toimittaja Algot Untola(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) jatkoi lehden toimittamista vielä valkoisten vallattua kaupungin, mutta sisällissodan jälkeen Työmies lakkautettiin. Kommunistisia lehtiä ei lain mukaan saanut julkaista vuosien 1918 ja 1944 välillä. Kommunistisia lehtiä julkaistiin ja levitettiin silti salassa. Työmiehen perilliseksi tuli Suomen Sosiaalidemokraatti, joka ilmestyy edelleen nimellä Demokraatti.
Tulisieluja ja ammattitoimittajia
Sanomalehtien sisältö laajeni ajan myötä. Uutisten ja virallisten kuulutusten lisäksi niissä julkaistiin viihteellistä sisältöä, kaikenlaisia paikallisia uutisia, kuten torikaupan hintoja, juna- ja laiva-aikatauluja sekä hotellivieraiden nimiä. Ilmoituksia oli laidasta laitaan, mainoksista työpaikka- tai työnhakuilmoituksiin ja löytötavaroiden etsimiseen tai niistä ilmoittamiseen. Ensimmäiset sanaristikot julkaistiin vuonna 1925 Nuori Voima -lehdessä ja Suomen Kuvalehdessä. Pilakuvia alettiin julkaista sanomalehdissä 1800-luvun lopulla, sarjakuvia 1920-luvulta alkaen. Sanomalehdissä oli silti aina uutisaiheita.
Sanomalehtien toimittajat ovat olleet merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Eturivin poliitikkojen lisäksi helsinkiläisten lehtien toimittajakuntaan on kuulunut merkittäviä kirjailijoita ja tiedemiehiä. Kun lehtien sisältö monipuolistui ja lehtien sivumäärä kasvoi, tarvittiin myös ammattitoimittajia. Pelkkä aatteen palo ei riittänyt enää toimittajan ansioksi suurissa lehdissä. Puoluelehtien suhteen tilanne oli toinen. Laadukkaan ja kunnianhimoisen journalismin myötä osa päivälehdistä muuttui kaupallisemmiksi ja niiden poliittinen kanta haaleni. Näin kävi esimerkiksi Suomen johtavalle päivälehdelle, Helsingin Sanomille 1920–1930-luvuilla. Se ehkä selittää myös Helsingin Sanomien menestyksen sotien jälkeen. Vaimeasti kantaa ottava lehti oli hyvä alusta kenen tahansa ilmoittajan mainoksille.
Uutisia vai vanhoja tietoja?
Ennen sanomalehtiä virallisia kuulutuksia julistettiin sunnuntaisin kirkossa, jossa pappi ne saarnan jälkeen kuulutti. Uutiset levisivät myös painettujen arkkiveisujen välityksellä, joita saatettiin laulaa eli veisata tunnettujen laulujen sävelellä. Arkkiveisut pitivät pintansa vielä 1900-luvun alkupuolella.
Helsinkiläisten sanomalehtien uutisten tuoreuteen vaikutti varsinkin purjelaivojen aikakaudella laivojen kulkunopeus. Hidas tiedonkulku vaikutti myös tietojen luotettavuuteen. Suomettaren toimittaja totesi joulukuun alussa 1863:
”Ulkomaalta ei kuulu mitään erinomaisen uutta, eikä paljo entistä enempää. Sota ja rauha owat kahden-waiheissa. Europalaisen kokouksen toimeen saanti ja Sleswig-Holsteinin riita-juttu ovat tärkeimmät kysymykset. Kukin erityinen waltio näkyy olewan myötä-peräinen suostumaan yleiseen kokoukseen, mutta siinä ei pitäisi otettaman esille kenenkään valtakunnan epäkohtia ja riitaisia asioita. Itäwalta ei tahdo että Wenetiaa ruwettaisiin puhumaan. Paawi ei luowu Romasta, Wenäjä ei Puolasta, Saksa ei Holsteinista j.n.e. Englanti taitaa olla wastahakoinen kokouksen pitoon; mutta kuuluu luwanneen Tanskalaisille sotalaiwoja awuksi, jos Saksalaiset alkawat sodan. Kaikki on siis wielä epäwakaista. Paras on ettei usko mitään.”
Tekniikan kehitys nopeutti ja paransi tiedon kulkua. Lennättimen kautta saatiin tuoreita uutisia ulkomailta. Suomen Sähkösanomatoimisto, nykyisen Suomen Tietotoimiston (STT) edeltäjä, perustettiin vuonna 1887. Sanomalehtien omistaman tietotoimiston tehtävä oli lähettää maakuntalehdille uutisia lennätinverkon kautta maksua vastaan. Vaikka Suomen yleisradio aloitti lähetyksensä vuonna 1926, sitä ei aluksi ajateltu sanomalehtien kilpailijaksi. Radion uutiset olivat pitkälle 1960-luvulle STT:n uutisia, samoja, joita sanomalehdissäkin oli. Yleisradion perustajiin kuului Sanoma Osakeyhtiö, Helsingin Sanomien kustantaja.
Sanomalehdet vastasivat tuoreen tiedon tarpeeseen julkaisemalla lisälehtiä, yksisivuisia uutisia. Helsinkiläiset saivat tiedon ensimmäisen maailmansodan syttymisestä iltapäivällä elokuun ensimmäisenä päivänä 1914, kun lehtipojat huutelivat myymänsä lisälehden suurta uutista. Virallinen tieto tuli senaatille vasta yöllä, ja virallinen kuulutus jaettiin seuraavana päivänä. Kerran päivässä ilmestyvä sanomalehti ei riittänyt poikkeuksellisina aikoina. Vuonna 1932 Helsingin Sanomat julkaisi ensin Mäntsälän kapinan aikaan ja sitten syksyllä 1932 Los Angelesin olympialaisten aikaan muutaman päivän ajan iltapäiväpainosta, josta tuli vielä samana syksynä säännöllisesti ilmestyvä iltapäivälehti, Ilta-Sanomat.
Itsesensuurista internetiin
Talvi- ja jatkosodan aikana sanomalehtien uutisointia leimasi sensuuri, joka puri niin äärilaitojen lehtiin kuin omien tappioiden ja ulkomaanuutisten julkaisemiseen. Se oli alkusoittoa itsesensuurille, joka vallitsi sodan jälkeen erityisesti Neuvostoliitosta uutisoidessa. Puoluelehdet sen sijaan kukoistivat sotien jälkeisessä Helsingissä. Itsesensuuri ulottui myös kotimaan politiikkaan 1970–1980-luvuilla. Poliittisten voimasuhteiden muutos johti puoluelehdistön marginalisoitumiseen 1990-luvulle tultaessa. Uusin ilmiö on kustannustoiminnan keskittyminen muutamille suurille lehtitaloille. Helsinkiläinen Sanoma Media on Helsingin Sanomien lisäksi monien paikallislehtien takana, samoin Hufvudstadsbladetia julkaiseva KSF Media julkaisee nykyisin myös Uudenmaan paikallislehtiä Västra Nylandia ja Östnylandia.
Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli sanomalehtien voittokulun aikaa. Vielä 2000-luvun alussa laajalevikkiset ilmaisjakelulehdet näkyivät kaupunkikuvassa. Vasta koronapandemian vuoksi vähentynyt liikkuminen kaupungilla lopetti ne. Sähköiset viestimet televisiosta mobiililaitteisiin ovat horjuttaneet sanomalehtien valta-asemaa jo kauan. Sanomalehdet ovat vastanneet haasteisiin siirtymällä sähköiseen julkaisemiseen. Paperilehti on osa helsinkiläisten arkikokemusta, vaikka sanomalehtiä ei enää joka talouteen tilatakaan. Kun joku sanoo aamukahvin menneen väärään kurkkuun, kuulija osaa jo odottaa, että aamun lehdessä on ollut yllättäviä uutisia. Kotiintuloaika "ennen lehdenjakajaa" taas tarkoittaa eri kaupunginosissa hiukan eri kellonaikaa, mutta aamukahden jälkeen on jo kiire kotiin.
Sanomalehtien valta mielipidevaikuttajina on muuttunut internetin myötä. Sähköisissä viestimissä näkökulmia ja mielipiteitä on enemmän. Samanaikaisesti mahdollisuus hakea tietoa omia arvoja myötäilevistä tiedonlähteistä mahdollistaa omassa informaatiokuplassa elämisen. Sanomalehtien vaikutus yleiseen mielipiteeseen on rapautunut. Sanomalehtiä pidetään silti usein luotettavampina tiedonlähteinä kuin esimerkiksi sosiaalista mediaa. Sanomalehtien ammattitoimittajat laativat laajempia, taustoittavia artikkeleita ja analysoivat uutisia, jotka liikkuvat muissa sähköisissä viestimissä.
Sanomalehdet ja lehtitalot kaupunkikuvassa
Sanomalehdet ovat näkyneet kaupunkikuvassa monella tapaa. Suurimmilla sanomalehdillä oli useita konttoreita, joissa saattoi hoitaa lehden tilausasioita, jättää ilmoituksia tai vastata niihin. Lehtien ostajilta ja tilaajilta saatiin osa tuloista, mutta ilmoitustulot olivat usein tärkeämpi tulonlähde. Vasta 1800-luvun loppupuolella sanomalehden saattoi tilata kotiin. Siihen asti lehdet haettiin kirjakaupasta tai postikonttorista. Lehtiä saattoi ostaa myös lehtikioskeilta, lehtikojuista tai kirjakaupoista. Sanomalehtiä myivät myös lehtipojat ja -tytöt, jotka näkyivät ja kuuluivat kaupungilla.
Sanomalehti oli myös keskustelunaihe. Lehti saatettiin lainata naapurille tai lehteä luettiin ääneen koko perheelle. Sanomalehtien levikki ei siksi kerrokaan niiden lukijamäärää, sillä yhdellä sanomalehdellä oli usein monta lukijaa. Kun uutiset vanhenivat, lehden käyttötarkoitus muuttui. Sanomalehti näkyi kodeissa ja kaupunkikuvassa: vanhoja lehtiä käytettiin sisätiloissa eristeenä tai tapettina, käärepaperina, suojapaperina, sytykkeenä ja wc-paperina. Vanhoilla sanomalehdillä oli myyntiarvoa raaka-ainepulan aikoina.
Lehtitalot ovat osa Helsingin teollisuus- ja taloushistoriaa. Sotien jälkeen parhaiten ovat menestyneet ne lehdet, jotka ovat jättäneet kannanotot vähemmälle ja keskittyneet liiketoimintaan. Sanomalehtien painaminen ja jakelu vaativat tiloja, jotka aluksi olivat kaupungin sydämessä mutta siirtyivät myöhemmin naapurikuntiin. Toimitukset jäivät sinne, missä tieto oli nopeimmin saatavilla. Lehtitalojen muuttuvat tilantarpeet näkyvät myös rakennetussa ympäristössä. Toisaalta sanomalehtiyhtiöt ovat investoineet varojaan tunnettuihin kohteisiin kaupungissa. Tutustu Hufvudstadsbladetin omistaneeseen Amos Andersoniin ja hänen perintöönsä.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lisää aihepiiristä
Tutustu ensimmäiseen suomalaiseen sanomalehteen(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) ja sen käännökseen.
Arkkiveisut edustivat tiedonvälitystä ennen sanomalehtiä. Kuuntele arkkiveisu: Titanic-laivan kamala tuho(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lue digitoituja sanomalehtiä Kansalliskirjaston historiallisessa sanomalehtikirjastossa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kirjallisuutta
Häikiö, Martti: Tiedon metropoli. Tutkimus, opetus ja tiedonvälitys Helsingin historiassa 1945–2010. SKS 2015
Jensen-Eriksen, Niklas; Mainio, Aleksi; Hänninen, Reetta; Kuisma, Markku: Suomen Suurin: Helsingin Sanomat 1889–2019. Helsinki 2019.
Kilpi, Timo: Uutisia, historiaa ja puheenaiheita. Ilta-Sanomat 75 v. Helsinki 2006.
Landgrén, Lars-Folke: Den finländska tidningspressen som samhällsspegel under 1900-talet.
Tommila, Päiviö & Salokangas, Raimo: Sanomia kaikille. Suomen sanomalehdistön historia, Edita 1998.
