Hyppää pääsisältöön

Leikkikentät ja leikkipuistot

Lasten leikkitila hupeni Helsingin kasvaessa 1800-luvun lopulla. Kivitalopihoista tuli ahtaita ja pimeitä ja kaduilla leikkiminen muuttui vaaralliseksi liikenteen vilkastuessa. Rakentamattomia alueita kyllä riitti, mutta urheiluharrastuksien yleistyessä kaivattiin kunnon kenttiä, joista ensimmäinen raivattiin Kaisaniemeen 1884. Pienten lasten leikkeihin ei kuitenkaan paikkoja osoitettu. Kun Helsingissä heräsi vuosisadan vaihteessa huoli yhteiskunnan epäkohdista ja niiden aiheuttamista luokkaristiriidoista, leikki ja puistot saivat tärkeän roolin työväen lasten hyvinvoinnin kohentamisessa.

Leikit tulevat puistoihin

Vuonna 1898 kaupunginvaltuustolle tehtiin aloite leikkikenttien lisäämiseksi. Jo seuraavana vuonna avattiin leikkikentät Kaivopuistossa ja Kaisaniemessä ja puistoihin tehtiin kelkkamäkiä. Leikkitila jäi silti pieneksi, koska telmivät lapset nähtiin yhä lähinnä uhkana puistojen istutuksille. 

Helsingin syntyvyyden nopea kehitys 1900-luvun alussa nosti lasten tarpeet esiin. Vuonna 1913 Suomen voimistelunopettajien liitto kirjoitti valtuustolle ja moitti leikkikenttien pienuutta, vähyyttä ja kehnoutta. Opettajat vaativat päästä mukaan kenttien suunnitteluun ja esittivät ohjatun leikkitoiminnan aloittamista. Liikunnan, valon ja raittiin ilman tärkeyttä perusteltiin tuberkuloosin yleisyydellä lasten parissa ja kansakoululaisten heikolla kunnolla. Yhdysvalloista saatujen esikuvien mukaan kurinalaisen leikin uskottiin valmentavan lapsia yhteiskuntaan ja ehkäisevän nuorisorikollisuutta. 

Perustelut vakuuttivat valtuuston, joka myönsi varat ohjatun leikin kokeilemiseen kesällä 1914. Leikit saivat niin suuren suosion, että voimisteluväen hoitamaa leikkitoimintaa päätettiin jatkaa.

Kolme tätiä ja lapsilauma

Leikkikentät vakiintuivat Helsingissä 1920–30-luvuilla, vaikka syntyvyys tasoittui ja pikkulasten tarpeet jäivät syrjään paisuvien koulujen ja arvostetun kilpaurheilun vaatiessa varoja. Leikkialueita kyllä tehtiin puistoihin, mutta ne olivat usein vain sorakenttiä, kenties hiekkalaatikon ja parin keinun kera. Kesäleikkejä järjestettiin eri puolilla kaupunkia karuissa oloissa: sisätiloja ei ollut, vessoista tai vedestä puhumattakaan. 

Vaatimattomista puitteista huolimatta leikkikentillä kävi kesäisin tuhansia lapsia, ja leikkijöitä saattoi olla yhdellä kentällä parikin sataa kerralla. Kullakin kentällä leikkiä ohjasi kolme tätiä, jotka vähitellen saivat varttuneista leikkijöistä avukseen pikkutätejä. Ohjaajien luovuus ja kekseliäisyys sekä vähät leikkivälineet olivat kovilla, mutta leikit jatkuivat kesästä toiseen, sodankin aikana. Vuonna 1942 alkoi leikkikentillä ruoanjakelu pulan nälkiinnyttämien lasten vahvistamiseksi. Puistoruokailun perinne jatkuu yhä.

Suurten ikäluokkien leikkipaikat

Sodan jälkeen syntyvyys oli huipussaan suurten ikäluokkien astuessa maailmaan. Lapsille haluttiin tarjota ajan ihanteiden mukainen kasvuympäristö. Sellaisena nähtiin väljästi luontoon sijoitetut, kokonaisuuksina suunnitellut kerrostalolähiöt, joita alettiin rakentaa Helsinkiin vuonna 1946 liitetyille alueille. 

Kiinnostus leikkikenttiin virisi jälleen. Kaupungin ensimmäinen leikkikenttäkomitea asetti 1950 tavoitteet korkealle. Ensiluokkaisen leikkikentän tuli olla ainakin hehtaarin laajuinen aidattu alue, josta osa rajattiin pelikentäksi isommille lapsille, osa pienokaisten leikkipaikaksi. Lämmittelyä ja leikkivälineitä varten piti olla rakennus. Lisäksi tarvittiin kahluulammikko, rakentelualue, kotileikkialue, keinuja, karuselli, liukumäki, vesiposti, käymälä ja talvisin luistinrata, hiihtolatu ja kelkkamäki. 

Leikkikentät kunnallistettiin 1951, ja ne alkoivat kehittyä nopeasti. Jo 1948 kolmelle kentälle oli saatu parakit välinevarastoiksi. Vuonna 1951 Brahen kentällä käynnistyi kauan toivottu ympärivuotinen toiminta, ja pian saatiin mökkejä leikkijöiden suojaksi. Koko vuoden toimivia kenttiä perustettiin laitakaupungin uusille asuinalueille ja lähiöihin kuten Käpylään 1952, Toukolaan 1954, Maunulaan 1954, Tullinpuomiin 1957 ja Pohjois-Haagaan 1959 sekä kantakaupungin leikkitilan puutteesta kärsiville alueille kuten Vallilaan 1955 ja Sepänpuistoon 1956. Perustamistahtia pidettiin silti hitaana syntyvyyden pysyessä korkeana.

Leikkipuistoja kaikille – ikään katsomatta

Lähiörakentamisen kiihtyessä 1960-luvulla suuret rakennusliikkeet tuottivat laajoja asuinalueita talouden sanellessa reunaehdot. Lasten tarpeet jäivät helposti varjoon, ja usein leikkikentät tehtiin myöhään, toisinaan syrjäisiin paikkoihin. Tiedostava aikakausi nosti lasten oikeudet puheenaiheeksi, ja kaupunkia soimattiin lapsivihamielisyydestä. Silti hyvin varusteltuja leikkikenttiä avattiin 1960-luvulla jokseenkin vuosittain lähiöissä, paljolti lapsilaumojen kansoittamassa Itä-Helsingissä. 

Naisten työssäkäynnin yleistyessä päivähoidon tarve kasvoi. Kun päivähoidosta tuli 1973 lakisääteinen palvelu, leikkikentät jatkoivat työtään sen täydentäjinä. Niiden rakentaminen vilkastui, mutta toiminnan luonne muuttui. Vuonna 1981 luovuttiin leikkikenttä-sanasta, joka muistutti ohjatun leikin kuria ja järjestystä henkivistä juurista ja tätien napakoista pillinvislauksista, ja alettiin puhua leikkipuistoista. 

Vanhanaikaisiksi käyneet kesäleikkikentät lopetettiin 1991. Ympärivuotisissa leikkipuistoissa asiakaskunta ja tarjonta laajenivat ja toimintamuodot yhtenäistyivät. Koululaisten iltapäivätoiminta alkoi saada yhä enemmän painoa 1980-luvulta lähtien. Leikkipuistoja ruvettiin 1990-luvulla kehittämään koko alueen kohtaamispaikoiksi, joihin kaikki vauvasta vaariin olivat tervetulleita. Kielten ja kulttuurien moninaistuessa tämä on merkinnyt uudenlaisia mahdollisuuksia mutta myös uusia haasteita. 

Nykyisin Helsingissä on lähes 70 ympärivuotisen leikkipuiston kattava verkosto, joka palvelee monin tavoin erilaisia ja eri-ikäisiä kaupunkilaisia. Kaikille avoimet, maksuttomat, ammattimaisesti ohjatut leikkipuistot ovat tässä laajuudessa Helsingin erityispiirre, yli sadan vuoden kehitystyön tulos.