Lepakko, 1980- ja 1990-lukujen kaupunkikulttuurin keskus

Lepakkona ja Lepakkoluolana tunnettu rakennus tehtiin alun perin maalivarastoksi. Sen rakennuttaja Suomen Väri- ja Vernissatehdas oli Tikkurilan Värin jälkeen Suomen toiseksi suurin maalitehdas. 1870-luvulla Helsingin Uunisaaressa toimintansa aloittanut tehdas kasvoi 1930-luvulla voimakkaasti, ja yhtiö rakennutti uuden tehtaan Korsoon, mutta etsi varastolleen paikkaa lähempää Helsinkiä. Yhtiö sai teollisuusalueeksi kaavoitetusta Ruoholahdesta Helsingin kaupungin vuokratontin. Varastolle annettu tontti sijaitsi osoitteessa Lauttasaarenkatu 1, kunnes katu nimettiin vuonna 1970 uudelleen Porkkalankaduksi. Arkkitehti Ragnar Gustafssonin suunnitteleman varastorakennuksen piirustukset hyväksyttiin alkuvuodesta 1938, ja vuonna 1940 talo oli valmis.

Kaksikerroksisen rakennuksen pääasiallinen varastotila oli yläkerrassa, jossa oli yli kaksi tuhatta neliömetriä tilaa. Puoliksi maan alla ollut alakerta oli pienempi, mutta myös siellä oli runsaasti varastotilaa. Molempiin kerroksiin johtivat ajoluiskat. Varastotilan lisäksi seinien sisältä löytyivät toimisto, sosiaalitilat, talonmiehen asunto sekä yhtiön omistamien autojen korjaamo.

Varaston käyttö jäi aluksi toisenlaiseksi kuin alun perin oli suunniteltu. Maalin kysyntä oli sodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana niin suurta, ettei Suomen Väri- ja Vernissatehtaan valmistamaa maalia juuri ehditty varastoida, vaan se kuljetettiin suoraan myymälöihin. 1950-luvun kuluessa kysyntä tasoittui, ja talossa varastoitiin tehtaan omaa maalia sekä viereiseen Ruoholahden satamaan ulkomailta tulleita materiaaleja. Varastossa oli töissä noin 30 henkeä eri tehtävissä, ja talonmiehen perhe asui omassa asunnossaan. Ruoholahdessa ei vielä ollut asuintaloja, joten teollisuusrakennusten talonmiehet perheineen olivat kaupunginosan ainoat vakituiset asukkaat.

Länsiväylää alettiin rakentaa vuonna 1961, ja varastorakennus jäi keskelle uuden väylän Helsingin-puoleista päätä. Länteen menevän liikenteen kaista rakennettiin varaston itäpuolelle, Espoon suunnasta tuleva liikenne puolestaan kulki varaston länsipuolelta. Varastosta tuli yllättäen yksi Helsingin länsipuolen porteista, mutta varaston toiminnan kannalta liikenneyhteydet olivat erinomaiset. Samaan aikaan Suomen Väri- ja Vernissatehtaan maalinvalmistuksen kannattavuus kuitenkin heikkeni, ja yhtiö päätti keskittyä pelkästään maalien myyntiin, mikä vähensi tarvetta varastotilalle.

Varastorakennuksessa oli myös ilmennyt ongelmia. Puoliksi maan alla olleen alakerran eristys ei ollut onnistunut, joten sinne tulvi vettä etenkin keväällä ja syksyllä. Kun tontin vuokrasopimus vuonna 1967 umpeutui, Suomen Väri- ja Vernissatehdas ei halunnut jatkaa sitä, sillä yhtiön oli kannattavinta keskittää kaikki toimintonsa Korsoon. Myöskään Helsingin kaupunki ei halunnut jatkaa vuokrasuhdetta, koska se kaavaili tontille muuta käyttöä.

Suomen Väri- ja Vernissatehdasta vaadittiin purkamaan rakennus. Purkutyöt olisivat tulleet yhtiölle niin kalliiksi, että sen neuvottelija ehdotti rakennuksen siirtämistä kaupungin omistukseen ilmaiseksi. Kaupunki suostui, ja rakennus pelastui. Suomen Väri- ja Vernissatehdas jatkoi toimintaansa Korsossa, kunnes yhtiö fuusioitiin vuonna 1984 Kesko Oy:n kanssa.

Aika alkoholistien yömajana

Helsingin kaupungin haltuun siirtynyt maalivarasto sai uuden käyttötarkoituksen asunnottomien ensisuojana. Asunnottomat olivat 1960-luvun lopussa suurimmaksi osaksi alkoholisteja ja lähes poikkeuksetta miehiä. Osa heistä oli sotaveteraaneja, mutta monet myös heitä nuorempia. Ruoholahti oli lähellä keskustaa, mutta siellä ei ollut asutusta, joten yömajatoiminnan aloittaminen alueella ei herättänyt vastustusta.

Suunnitelmia varaston käyttötarkoituksen muuttamiseksi alettiin tehdä kesällä 1967, ja rakennusta remontoitiin muun muassa laajentamalla vessoja ja peseytymistiloja. Avaamisaikataulua vauhdittivat poikkeuksellisen kylmät säät, jotka tekivät asunnottomien oloista vaikeita. Kylmien öiden takia Helsingissä kuoli syksyllä 1967 yli 40 asunnotonta muutaman viikon sisällä.

Yömajan pyörittäjäksi tuli vuonna 1961 perustettu Suoja-Pirtti ry., joka avasi yömajan itsenäisyyspäivän aattona 1967. Tarve majoitukselle oli kuitenkin huomattavasti suurempi kuin tilat antoivat myöten. Majoittujia oli etukäteen odotettu tulevan pari sataa per yö, mutta heitä saapui yli viisinkertainen määrä. Heiltä perittiin pieni maksu, jolla sai yösijan lisäksi kaksi keittoateriaa. Yöpyjien maksujen lisäksi toiminnan rahoittivat valtio ja Helsingin kaupunki.

Yömajaa alettiin kutsua Liekkihotelliksi sen asukkaiden suosiman talousspriin pullon etiketin kuvituksen mukaan. Rakennuksen Lepakko-nimi syntyi vuoden 1968 aikana. Nimen synnystä on useita tarinoita, mutta rakennuksen historiikin kirjoittaneen Miska Rantasen mukaan se tulee todennäköisesti Suomen Väri- ja Vernissatehtaan vanhasta logosta, joka oli rakennuksen seinässä. Logossa ollut musta perhoskuvio näytti jonkin verran lepakolta.

Varastoksi suunnitellun rakennuksen lämmitys ja ilmastointi osoittautuivat pian puutteellisiksi yömajakäyttöön. Majoitusta tarvitsevia oli kuitenkin niin paljon, että ovet oli pakko pitää auki. Alkoholia Lepakkoon ei saanut tuoda. Yläkerta oli siistimpi puoli, sillä sen saleissa oli sängyt, ja sinne pääsi vain selvänä tai lievässä humalassa. Alakerrassa yöpyivät ne, joita ei kuntonsa tai käytöksensä takia uskallettu ottaa yläkertaan. Reilut kaksi metriä korkea alakerta oli viileää ja ikkunatonta tilaa. Tila sopi majoituskäyttöön niin huonosti, että useita pienempiä yömajoja saatiin pian avattua eri puolille kaupunkia, ja kaikki Lepakossa yöpyjät voitiin siirtää yläkertaan.

Yömajassa ei ollut toimintaa kesäkuukausina, sillä asunnottomat muuttivat keväällä metsiin ja kaatopaikoille, mistä he palasivat kaupunkiin loppusyksystä. Ensimmäisten toimintavuosien jälkeen yöpyjien määrä laski noin neljäänsataan per yö. Sekin oli enemmän kuin talon majoituskapasiteetti, 260 henkeä.

Kaupunki alkoi jo vuonna 1969 suunnitella uutta rakennusta väliaikaiseksi tarkoitetun yömajan tilalle. Lepakko oli kuitenkin asunnottomien käytössä kesään 1979 asti. Silloin avattiin Kyläsaaren hoitolaitos, ja Lepakon käyttö entisessä tarkoituksessaan loppui.

Elmu käy taloksi

Elävän musiikin yhdistys Elmu ry perustettiin toukokuussa 1978. Yksi sen perustamisen päätavoitteista oli saada oma musiikkitalo Helsinkiin, sillä toiminta vaihtuvissa klubitiloissa oli hankalaa. Ryhmä yhdistyksen aktiiveja kävi kesällä 1979 katsomassa tyhjillään olevia rakennuksia eri puolilla Helsinkiä. Kun he menivät äskettäin tyhjentyneeseen Lepakkoon ikkunan kautta, se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta.

Elmu teki kaupungille anomuksen varastorakennuksen ottamisesta kulttuurikäyttöön, mutta yhdistyksen aktiivi Teemu Lehto päätti nopeuttaa asioita aloittamalla talon valtauksen sunnuntaiaamuna 19. elokuuta 1979. Sen avulla viesti oman musiikki- ja kulttuuritalon tarpeesta saatiin julkisuuteen. Rakennukseen mentiin uudelleen sisään, ja vapaaehtoisten ryhmä alkoi siivota taloa edellisten käyttäjien jäljiltä. Kaupungin ja talonvaltaajien välillä syntyi nopeasti neuvotteluyhteys. Puolitoista viikkoa valtauksen jälkeen Elmu sai kaupungilta luvan jatkaa Lepakon siivousta, mikä tarkoitti käytännössä talon luovuttamista yhdistyksen käyttöön.

Syksyllä talon huonejakoa muutettiin ja sitä alettiin remontoida sisältä perusteellisesti. Talkoolaisten lisäksi taloa kunnosti ryhmä kaupungin työllistämiä rakennusalan ammattilaisia. Ensimmäisenä syksynä talossa soitti jo kymmeniä bändejä konserteissa, joilla kerättiin rahaa talon ylläpitoon. Keväällä siellä toimivat muun muassa kirpputori ja teatteri sekä silkki- ja offset-painot. Punkbändien jokaviikkoisten keikkojen myötä nuoret punkkarit löysivät talon.

Ensimmäiset treenikämpät ja studiotilat saatiin rakennettua, ja myös talon ensimmäinen moottoripyöräkerho asettui alakertaan. Talo sai näihin aikoihin myös vaaleansinisen värinsä. Yleisötilaisuuksien kanssa täytyi kuitenkin pitää matalaa profiilia 1980-luvun alussa, sillä ne häiritsivät remontteja. Iso sali avattiin lopulta marraskuussa 1981. Entisestä yömajan keittiöstä ja kanttiinista tehtiin Lepakon kuppilana tunnettu tila. Sen viereinen sauna oli yömajan pyörittäjän Arska Parkkilan rakentama ja toiminut koko yömaja-ajan.

Vuonna 1982 talon toiminta pääsi kunnolla käyntiin. Päivisin talossa oli lastentapahtumia ja taidenäyttelyitä, ja useat kaupungin teatteriryhmät käyttivät Lepakkoa tilanaan. Iso sali oli myös muotinäytösten harjoituspaikka ja Aira Samulinin tanssikoulun opetustila sunnuntaiaamuisin. Viikonloppuiltojen bändikeikoilla soivat sekä punk että rockabilly.

Vuonna 1982 koettiin myös Lepakon ensimmäiset yöbileet, kun Bela Lugosi -klubin aktiivit järjestivät pääsiäisenä Perverssi Berliini 1932 -teemaiset juhlat. Ravintoloiden aukioloajat olivat anniskelun takia tiukasti säännösteltyjä, ja aamuun asti kestäneet bileet olivat Suomessa ennenkokematon asia. Lepakko ei ollut ravintola, joten sitä saattoi vuokrata mihin tahansa vuorokaudenaikaan. Anniskelu tapahtumissa tapahtui poikkeusluvalla, joka anottiin joka tilaisuuteen erikseen, joten talossa järjestettiin paljon tapahtumia ilman alkoholinmyyntiä.

Vuosina 1983–84 talossa esiintyi useita tunnettuja ulkomaalaisia raskaan rockin nimiä kuten Gary Moore, W.A.S.P. ja Motörhead. Alakerrassa toimi aikaisempien toimijoiden rinnalla kaksi kirjapainoa, ja treenikämppiä käytti noin 40 bändiä. Vuonna 1984 aloittanut rocklehti Rumba sai myös yhden alakerran huoneen ja perusti toimituksensa sinne.

Radio City tulee alakertaan

Suomen ensimmäiset paikallisradiot aloittivat keväällä 1985, ja ensimmäinen helsinkiläinen asema oli Elmun perustama Radio City. Ajatus radion perustamisesta oli Lepakon valtauksen organisoineen Teemu Lehdon, ja hän sai nopeasti mukaan Lepakon pyörittäjiin kuuluneet Christian Moustgaardin ja Chrisu Martinin sekä ison joukon ihmisiä, jotka halusivat tehdä kanavalle ohjelmia. Radio Cityn ideana oli olla paikallinen, rockia soittava nuorisoradiokanava.

Radiokanavan toimitus rakennettiin Lepakon alakertaan. Vappuna 1985 lähetykset aloittanut Radio City lähetti aluksi ohjelmaa arkisin kahdeksan tuntia ja lauantaisin kuusitoista. Lauantai-illan keskusteluohjelma tehtiin Lepakon saunassa ja pihalla. Vuonna 1986 ohjelmaa lähetettiin arkisin jo koko päivän, ja radioasema lähti alkuvaikeuksien jälkeen toimimaan niin hyvin, että siitä tuli maan suurin paikallisradio. Radio City käänsi myös Lepakon kuluista rasittuneen Elmun talouden voitolliseksi. Syksyllä 1988 Radio City alkoi lähettää ohjelmaa ympäri vuorokauden.

Lepakon harjoituskämpistä, studiosta ja keikoilta ponnisti valtakunnalliseen julkisuuteen joukko rockbändejä kuten Sielun veljet, Smack ja Nights of Iguana. Nuorta polvea alettiin 1980-luvun puolivälin jälkeen houkutella Lepakkoon muun muassa metallibändien ikärajattomilla keikoilla, graffitin SM-kisoilla ja skeittirampilla.

Ensimmäiset hiphop-jamit pidettiin talossa vuonna 1987 ja ensimmäiset yölliset teknobileet kaksi vuotta myöhemmin. Lepakossa nähtiin tuolloin myös elokuvien ja musiikkivideoiden kuvauksia, tietokoneharrastajien kokoontumisia ja ensimmäiset yritysten iltatilaisuudet.

1980-luvun lopussa Helsingin kaupunki alkoi kaavoittaa Ruoholahden aluetta. Se tiesi epävarmoja tulevaisuudennäkymiä Lepakolle. Kaupunki kaavaili talon paikalle Espoon bussiterminaalia tai toimistorakennusta. Elmu ehdotti kaupungille, että Lepakon tontille rakennettaisiin 15-kerroksinen monitoimikeskus, ja vanha rakennus jäisi osaksi sitä. Yhdistys kaipasi suurempiin tiloihin, koska Lepakko oli toiminnalle liian ahdas, ja rakennuksessa oli ongelmia kuten kellarin toistuvat vesivahingot. Rumban toimitus siirtyi kellarista Kaapelitehtaalle väljempiin tiloihin vuonna 1991, vaikka sijainti Lepakossa oli hyödyttänyt lehdentekoa. Uusien bändien huomaaminen ja juttujen tekeminen oli helppoa, kun yhtyeet treenasivat ja keikkailivat samassa talossa.

Lepakko sai kaupungilta jatkoaikaa vuoden kerrallaan. Käyttöaste oli edelleen korkea lähes ympäri vuorokauden. Vuosina 1992–93 talossa nähtiin sekä Sexhibition-erotiikkamessut että maanpuolustusmessut, ja iltaisin järjestettiin metalli- ja rapkeikkoja. Ulkomaisista rockbändeistä nimekkäimpiä talossa esiintyneitä olivat muun muassa Faith No More, Offspring sekä Sugarcubes, jonka laulaja Björk nousi maailmanmaineeseen sooloartistina. Alaikäisten diskot siirtyivät Työväentalolta Lepakkoon tammikuussa 1992, ja kerran tai pari kuukaudessa järjestetyt tapahtumat keräsivät taloon viidestäsadasta tuhanteen nuorta. Vuosina 1990–93 helsinkiläis-dj Eliot Ness taustaryhmänsä kanssa järjesti lähes viidetkymmenet teknoreivit Lepakossa. Viikonloppuiltaisin talossa oli usein ensin ikärajaton Throb-disko, ja muutama tunti sen loppumisen jälkeen alkoivat yölliset teknobileet. Diskojen lisäksi suurin osa muistakin Lepakon yleisötilaisuuksista oli ikärajattomia.

Lepakon loppusuora

Kesällä 1995 Radio City jätti Lepakon alakerran ja muutti kivenheiton päähän Kaapelitehtaalle. Edellisvuonna osa kanavan omistuksesta oli päätynyt ulkomaiselle SBS-radioyhtiölle, mutta Lepakosta poismuutto oli myös Radio Cityn henkilökunnan toive, sillä alakerran tilat olisivat kaivanneet suurta remonttia. Monet kanavan työntekijät epäilivät siellä olleen hometta. Radio City oli toiminut talossa kymmenen vuotta, ja sen poismuutto hiljensi Lepakkoa. Kanavan noin kolmenkymmenen ihmisen henkilökunta liikkui talossa päivittäin, ja heidän sekä ohjelmiin tulleiden vieraiden poistuminen vaikutti talon kuppilan kävijämääriin.

Talon iltatoiminta kuitenkin piristyi, kun keväällä 1995 Lepakon kuppilalle myönnettiin A-oikeudet. Vakituisten anniskeluoikeuksien myötä kuppilaa laajennettiin ja saunan viereen entiseen metallipajaan rakennettiin toinen ravintola Tallibaari. Seksuaalivähemmistöillä oli jo kesällä 1995 Lepakon saunalla ja baarissa kaksi omaa iltaa viikossa, ja syksyllä alkoi jokaviikkoinen Höyry-klubi, joka yhdisti saunomista ja Radio Cityn DJ Tixan soittamaa musiikkia. Anniskeluoikeudet helpottivat myös yritystilaisuuksien saamista taloon. Lepakossa pidettiin muun muassa Nokian pikkujoulut.

Raskaaseen rockiin painottuneita keikkoja järjestettiin noin kerran viikossa. Ulkomaanvieraita olivat muun muassa Primus, Rancid ja Misfits, ja 1990-luvun lopun suosituista suomalaisyhtyeistä muun muassa HIM ja Apulanta ehtivät soittaa Lepakossa. Teknoklubit alkoivat usein vasta aamuviideltä. Isommissa bileissä oli auki koko talo, ja Lepakon sisälle saatiin kahteen kerrokseen seitsemän eri huonetta, jossa soitti dj. Joskus käytössä oli pelkästään 65 neliömetrin kokoinen Tallibaari.

Ruoholahti kasvoi voimakkaasti 1990-luvulla taloudellisen nousukauden vauhdittamana. Entiselle teollisuusalueelle rakennettiin asuinkerrostaloja ja isoja toimistorakennuksia. Elokuussa 1997 Elmu sai luvan jatkaa toimintaansa Lepakossa vielä vuosikymmenen loppuun, mutta joulukuussa kaupungin kiinteistölautakunta päätti varata rakennuksen tontin teknologiakeskukselle. Elmun vuokrasopimus irtisanottiin lokakuussa 1998, ja joulukuun kokouksessaan kaupunginvaltuusto hyväksyi asemakaavan muutosehdotuksen, mikä tarkoitti päätöstä purkaa rakennus. Valtuustokeskustelussa päätettiin nimetä toimistorakennuksen eteen jäävä aukio Lepakonaukioksi paikan historian mukaan.

Teknologiakeskus tuli lopulta toisaalle Ruoholahteen. Lepakon tontin sai Nokia, joka halusi rakentaa siihen toimistokorttelin. Elmulle tarjottiin uusia tiloja Hietalahdesta, missä oli tyhjillään oleva varastorakennus. Nosturiksi nimetty uusi Elmun päämaja oli Lepakkoa pienempi, mutta myös käytännöllisempi. Elmu ja kaupunki pääsivät uuden talon käytöstä sopimukseen alkuvuodesta 1999.

Ennen purkutöiden aloittamista Lepakossa järjestettiin vielä kahden viikon festivaalit, joiden yllätysesiintyjäksi tuli Red Hot Chili Peppers. Radio Cityn entisestä studiotilasta lähetettiin festivaalien ajan Lepakkoradiota. Se herätti kiinnostusta niin paljon, että tekijäporukka aloitti seuraavana keväänä Radio Helsingin. Lepakon viimeiset bileet olivat Pillusions-teknobileet, jotka kestivät 46 tuntia marraskuussa 1999. Niiden jälkeen alkoi talon purkaminen.

Lähteitä

Europa, Pete: Helsinki 1984 – Yön olennot & uusi aalto. SKS, Helsinki 2021.

Hakkarainen, Kaisa: Helsinki etsii nuorten esityksille estradia. Helsingin Sanomat 29.2.1996, sivu B1.

Halme, Markku: Rumba – 20 vuotta rockin takahuoneessa. Johnny Kniga, Helsinki 2003.

Huhtamäki, Mikael: Scream For Me Finland! Kansainvälistä hevikeikkahistoriaa 1980-luvun Suomessa. Bazar Kustannus, Helsinki 2020.

Isomursu, Anne & Jääskeläinen, Tuomas: Helsinki Graffiti. M. Pyykkö, Helsinki 1998.

Pörssitieto: Finska Färg- & Fernissfabriks Ab – Suomen Väri- ja Vernissatehdas Oy. (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)

Rantanen, Miska: Lepakkoluola – Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999. WSOY, Helsinki 2000.

Stadin teknohistoria -sarja, osa 6: Lepakko. Vieraina Taru Kokkonen ja Haba Hakulinen. Radio Helsinki 10.2.2016. Toimittajina Erkko Lehtinen ja Mikko Mattlar.

Värri, Taina: Miksei aina voi olla perjantai – 80-luvun Radio City 96,2. Broholmen13, Hämeenlinna 2018.