Hyppää pääsisältöön

Asunnottomuus

Helsingin väkiluku ylitti 100 000 asukkaan rajapyykin 1900-luvun alussa ja kiivas väestönkasvu vain jatkui seuraavina vuosikymmeninä. Syynä oli riittämätön toimeentulo kaupunkien ulkopuolella: kun työtä tai viljeltävää maata ei riittänyt kaikille, hakeutuivat ihmiset kaupunkeihin etsimään toimeentuloa. Helsinki oli erityisen suosittu muuttokohde. Valtaosa saapuneista oli köyhiä ja kouluttamattomia, ja työtä etsittiin erityisesti kaupungin lukuisilta rakennustyömailta. Monet jäivät kuitenkin työttömiksi, tulottomiksi ja asunnottomiksi.

Kasvava Helsinki

Vaikka kasvavassa kaupungissa rakennettiin vimmalla ja töitä oli tarjolla runsaasti, oli sekä kotien että työpaikkojen kysyntä tarjontaa suurempi. Väestö kasvoi nopeammin kuin uusia taloja pystyttiin rakentamaan eikä työpaikan löytäminenkään ollut itsestään selvää kokemattomalle ja kouluttamattomalle hakijalle. Moni maalta kaupunkiin saapunut löysikin itsensä vaikeasta tilanteesta, kun työtä ja majapaikkaa ei löytynytkään heti. Maaseudun tutut paikat ja ihmiset vaihtuivat vieraan kaupungin tungokseen ja edessä saattoi olla öiden viettäminen kadulla, rappukäytävissä tai Pelastusarmeijan yömajassa.

Siveyspoliisi valvoi irtolaisia

Työttömiin ja kodittomiin ei suhtauduttu suopeasti. Jos työn ja asunnon puute ei johtunut sairaudesta, ja jos henkilö tämän lisäksi käyttäytyi tavalla jota yhteiskunta ei hyväksynyt, määritteli laki hänet irtolaiseksi. Irtolaiseen suhtauduttiin erityisen tuomitsevasti jos hän juopotteli, kerjäsi, teki seksityötä tai käyttäytyi muuten huonosti tai siveettömästi.

Helsingissä irtolaislakia valvottiin ankarasti. Valvonnasta vastasi poliisilaitoksen siveysosasto eli siveyspoliisi (vuodesta 1936 lähtien huoltopoliisi). Siviiliasuiset poliisit partioivat Helsingin katuja ja kuulustelivat kaupungilla toimettomana oleskelevia ihmisiä. Siveyspoliisi pidätti vuosittain tuhansia irtolaisia. Lievimmillään irtolainen sai poliisilta käskyn elää kunnollisesti ja järjestää asiansa kuntoon tai matkustaa takaisin kotipaikkakunnalleen; pahimmillaan, jos irtolaisuus jatkui pitkään, hänet voitiin lähettää pakkotyölaitokseen tai vankilaan.

Kuten poliisiosaston nimestä voi päätellä, erityisesti "siveetön käytös" kiinnitti poliisin huomion. Suuri osa pidätetyistä olikin naisia, joita epäiltiin seksityön tekemisestä. Myös julkijuopottelu oli yleinen syy. Siveyspoliisin kohteena olivat kuitenkin vain köyhät – työssäkäyvien ja varakkaiden siveettömyys tai juopottelu ei heitä kiinnostanut.

Toisen maailmansodan jälkeinen asuntopula

Toisen maailmansodan jälkeen Helsingissä kärsittiin jälleen ankarasta asuntopulasta, kun armeijasta kotiutetuille ja evakoille piti löytää asuntoja pommitusten runtelemasta kaupungista. Etenkin yksinäisten miesten oli vaikeaa löytää asuntoa, koska asuntomarkkinoilla suosittiin perheitä. Ongelmaa ratkottiin määräämällä asunnonhaltijat ottamaan tyhjiin huoneisiinsa vuokralaisia tai alivuokralaisia sekä perustamalla asuntoloita ja yömajoja mm. pommisuojiin. Olosuhteet näissä pimeissä ja ahtaissa joukkomajoituksissa olivat karut ja ne tarjosivat sodasta palanneille heikot lähtökohdat uuden elämän rakentamiseen.

Sotaa seuranneina vuosikymmeninä muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin yltyi ja Helsingin väkiluku jatkoi kasvuaan. Asuntotuotanto ei pysynyt perässä, joten vuokrat ja asuntojen hinnat olivat korkeita. Maksukyvytön vuokralainen joutui helposti kadulle.

Asunnottomien elämä oli rankkaa. He viettivät yönsä roskalaatikoissa, siltojen alla ja rappukäytävissä tai itse tehdyissä asumuksissa mm. Kyläsaareen, Jätkäsaareen ja Verkkosaareen nousseissa leireissä. Asunnottomia kuoli jopa päivittäin kylmyyteen, alkoholimyrkytyksiin ja nuotiotulen aiheuttamiin palovammoihin. Irtolaislakia käytettiin edelleen kodittomien rankaisemiseen: huoltopoliisi vieraili usein kodittomien leireissä ja työttömiä lähetettiin vankilamaisiin työlaitoksiin. Joukossa olleiden harvojen naisten tilanne oli miehiäkin vaikeampi: heitä ei otettu yömajoihin ja irtolaislaki kohteli heitä prostituoituina.

Suuri osa asunnottomista oli sodassa palvelleita miehiä, joista moni oli palannut rintamalta kotiin fyysisesti ja henkisesti sodan vammauttamana. Kodittomana ja rahattomana sodan traumoista toipuminen oli vaikeaa. Moni päätyi hakemaan helpotusta pullosta – alkoholismi oli yleinen ongelma asunnottomien miesten keskuudessa. Valtion pyrkimykset rajoittaa alkoholin käyttöä ns. viinakortin avulla vain pahensivat tilannetta, koska se sai vakavasti alkoholisoituneet turvautumaan korvikealkoholeihin. Suosittuja korvikealkoholeja olivat mm. ikkunanpesuun tarkoitettu taloussprii eli ”tenu”, eau de cologne -hajuvesi eli ”kolina” sekä pulituuri, kiillotuslakka, josta eroteltiin alkoholi suolan avulla. Nämä ihmiskäyttöön sopimattomat alkoholit saivat juojan huonoon kuntoon ja johtivat usein kuolemaan. Kun alkoholin kontrolli lopulta 1960–70 -lukujen taitteessa lieveni, kodittomien alkoholistien terveys koheni ja kuolleisuus väheni.

Havahtuminen asunnottomien tilanteeseen

Asunnottomille oli sodan jälkeen joitakin auttajia. Yksi heistä oli Arvid von Martens ja hänen järjestönsä Kovaosaisten ystävät ry, joka perusti Helsinkiin asunnottomien asuntoloita 1950- ja 1960 -luvuilla. Vuonna 1961 Arvo Parkkila, itsekin entinen alkoholisti, perusti Suoja-Pirtti ry:n auttamaan alkoholisteja.

Uusia auttajia ilmaantui 1960-luvun lopussa – sen jälkeen, kun katastrofi herätti yhteiskunnan huomaamaan asunnottomien toivottoman tilanteen. Syksyllä 1967 kovat pakkaset tulivat aikaisin ja kuukauden aikana yli 40 asunnotonta kuoli Helsingin kaduille. Hätäratkaisuna perustettiin uusi yömaja Ruoholahteen. Paikka sai lempinimikseen Liekkihotelli ja Lepakkoluola. Tilaa oli 150:lle miehelle, mutta paikassa yöpyi pahimmillaan jopa yli tuhat henkilöä kerrallaan. Hätämajoitus esti pakkaskuolemia, mutta olot asumiseen sopimattomassa ja äärimmilleen täytetyssä entisessä maalivarastossa olivat epäinhimilliset.

Pakkaskuolemat olivat lähtölaukaus Marraskuun liikkeelle, jonka tavoitteena oli auttaa asunnottomia ja muita yhteiskunnan vähäosaisia. Vuoden 1967 itsenäisyyspäivänä, samaan aikaan kuin presidentti Kekkonen juhli vieraidensa kanssa Suomen 50-vuotista itsenäisyyttä, Marraskuun liike järjesti vaihtoehtoisen itsenäisyysjuhlan asunnottomille alkoholisteille. Juhla sai paljon huomiota mediassa ja herätti keskustelua asunnottomien tilanteesta.

Kohti parempia aikoja

Pakkaskuolemat ja Liekkihotellin ala-arvoiset olosuhteet sekä niitä seurannut julkinen keskustelu saivat yhteiskunnan toimimaan. 1970-luvulla asunnottomien tilanne alkoi hiljalleen kohentua. Ahtaat ja meluisat yömajat sekä vaarallisten korvikealkoholien aiheuttamat kuolemat jäivät historiaan, kun kaupunkiin perustettiin moderneja asuntoloita ja alkoholipolitiikkaa höllennettiin. Ymmärrettiin, että rangaistuksien sijaan asunnottomat tarvitsevat apua, ja että ennen kaikkea he tarvitsevat asunnon, vasta sen jälkeen voidaan ratkoa muita ongelmia. Asunnottomien olosuhteet kohenivat ja asunnottomuus alkoi vähentyä. Syntyi myös uusia asunnottomien asiaa ajavia järjestöjä, kuten Y-Säätiö ja kodittomien itse perustama Vailla vakinaista asuntoa ry. Vuonna 1986 irtolaislaki poistettiin, eikä kodittomia tämän jälkeen enää määritelty irtolaisiksi.

Asunnottomuus on 1970-luvulta lähtien vähentynyt huomattavasti, mutta ongelma ei ole silti täysin kadonnut. Vuoden 2020 lopussa Suomessa oli vailla vakinaista asuntoa 4341 ihmistä, joista yli 1500 Helsingissä. Näistä yli 700 henkilöä koko maassa asui ulkona tai ensisuojissa.

Kirjallisuutta

  • Hannikainen, Matti. Rakentajat suhdanteissa: Palkat, työttömyys ja työmarkkinakäytännöt Helsingin rakennustoiminnassa 1930-luvun laman aikana. Helsinki: Suomen tiedeseura, 2004.
  • Häkkinen, Antti & Peltola, Jarmo. Suomalaisen “alaluokan” historiaa: köyhyys ja työttömyys Suomessa 1860–2000. Teoksessa Häkkinen, Pulma, Tervonen: Vieraat Kulkijat - Tutut Talot: Näkökulmia Etnisyyden Ja Köyhyyden Historiaan Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.
  • Malinen, Antti: Perheet ahtaalla. Asuntopula ja siihen sopeutuminen toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä 1944-1948. Väestöliitto, Helsinki 2014.
  • Paakkonen, Heli 2014: Kallion paikat esitettyinä tiloina: J. K. Harjun kertoma ja keräämä kaupunki. Pro gradu. Helsingin yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Folkloristiikka. 2014.
  • Rantanen, Miska. Lepakkoluola. Porvoo: WSOY, 2000.
  • Taipale, Ilkka. Asunnottomuus ja alkoholi: sosiaalilääketieteellinen tutkimus Helsingistä vuosilta 1937-1977. Alkoholitutkimussäätiö, 1982.
  • Tikka, Katja; Maaniitty, Elina; Aaltonen, Iisa. Punaisten lyhtyjen Helsinki: prostituutio pääkaupungin historiassa. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2018.
  • Waris, Heikki. Työläisyhteiskunnan Syntyminen Helsingin Pitkänsillan Pohjoispuolelle. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1932