Vuoden 1956 yleislakko ja suurprotestit

Yleislakko alkoi 1. maaliskuuta ja siitä tuli SAK:n voimannäyttö myös katutilassa. Lakkolaiset, joita oli 423 000, olivat pääosin teollisuuden, rakennustoiminnan ja liikenteen palveluksessa. Kuvajulkaisu SAK taistelussa. Yleislakon vaiheet 1.–19.3.1956 osoitti, että lakolla saavutettiin se, mitä tavoiteltiin: porvarillinen Suomi ja sen symbolisesti tärkeän pääkaupungin julkiset toiminnot lamaantuivat.

Julkiset liikennevälineet pysähtyivät, katuja ei hoidettu, sanomalehdet eivät ilmestyneet ja energiahuolto takelteli. Satamat elivät hiljaiseloa, ravintolat tyhjenivät ja hiihtäjät liikkuivat pitkin lumettuneita rautatiekiskoja. Muistojulkaisun kuva perjantai (9.3.) iltapäivän tyhjästä Mannerheimintiestä sai tekstin: ”Helsingin pääkadun raitiokiskot jäivät lumipeitteen alle eikä tämä kaupungin elinhermo muutenkaan ollut ylirasitettu.”

Lakon pääryhmät asemoituivat välille Paasivuorenkatu – Eteläranta. Hotelli Palace oli työmarkkinajärjestöjen pääpaikka ja lakkolaisten keskus oli SAK:n toimistossa Paasivuorenkadulla. Hakaniemessä olivat muutkin ammattiliittojen toimistot. Siihen väliin sijoittui valtioneuvoston linna, jossa pääministeri K.-A. Fagerholm selvitti lakkotilannetta.

Lakkoilevien joukkojen yhteishenkeä nostatettiin monin keinoin. Vaikka SAK:n lakko-ohjeissa oli korostettu lakien kunnioittamista, kuria ja järjestystä, joukkojen liikehdintää ei voitu välttää. Työväestön joukkokokoukset Hakaniemessä, puhe- ja tiedotustilaisuudet työväentalolla ja Paasivuorenpuistossa kokosivat päivittäin tuhansia tiedotustyhjiössä olevia kuulemaan päivän uutisia.

Viihdettä ja muita tapahtumia tuottivat keskuslakkotoimikunnat. Pääkaupungissa nähtiin ”maailman suurimmat yleislakkolaiset painit”, osallistujina ammattiosastojen jäsenet. Helsingissä säilyi hyvä järjestys, ja putkassa yöpyjien määrä putosi. Jännitystä toivat bensiini- ja hiekoitussota. Rikkurit ilmestyivät polttoaineen jakeluasemille, ja yleisö osoitti näille mieltään. Toisen lakkoviikon alussa yksittäiset ylioppilaat hiekoittivat pääteitä ja lakkolaiset tuomitsivat jyrkästi tämän ”lasten ristiretken”.

Kolmannen poikkeusviikon mielenosoitusmarssit toivat lakkolaisten joukkovoiman kaduille. Sosialidemokraattien ote kesti koko kevättalven 1956 ja porvarillisella puolella tuntui jonkinlaisen sisällissodan pelko. Lehdistössä luotiin kuvaa työväestöstä ”roskajoukkona”, mutta työväen omassa kerronnassa myyttiseen asemaan nousi ”historiallinen perjantai” (16.3.). SAK järjesti ympäri maata yhteishenkeä kohottavia joukkokokouksia ja suurin oli Helsingissä. Ideologista jatkuvuutta syntyi siitä, että Venäjän vallankumous tapahtui samana päivänä 1917. Arviolta noin 39 000 marssijaa lähti liikkeelle samanaikaisesti eri paikoista edeten kohti keskustaa. Joukot yhtyivät aluksi Haapaniemessä ja sitten Kolmen sepän patsaalla yhdeksi 16-riviseksi kulkueeksi. Kärjessä oli Suomen lippu, sitten järjestölippuja, Sport-orkesteri ja marssin tunnukset ”Käy eespäin väki voimakas” ja ”SAK turvamme”. Päätepiste oli Senaatintori, jossa puhujina kuultiin muun muassa SAK:n edustajia ja ay-liikkeen luottamushenkilöitä.

Suomen työmarkkinahistorian suurin taistelu päättyi kolme päivää myöhemmin. Lakko toi helsinkiläisten elämään toivoa ja epätietoisuutta. Vasemmistolainen toimittaja Taimi Torvinen muisteli ”kaunista näkyä”, kun ammattiliittojen punaiset liput ja Suomen liput ryhmittyivät Suurkirkon valkeaa pylväikköä vasten. Torvisen mukaan ”oli jotenkin omituinen vastakohta nähdä lakkolaismeren keskeltä kohoava Aleksanteri II:n patsas.” Pitkänsillan pohjoispuolella asunut ”Kallion kundi”, Alpo Ruthin samannimisen romaanin nuori päähenkilö, kuvaa pettymystään:

Olisin halunnut osallistua työläisten suureen mielenosoitusmarssiin, mutta mutsi huusi ja karjui ja pani lopulta oven kiinni, niin että en päässyt mukaan. Myöhemmin illalla faijan tullessa alhaalta syömään yritin saada häntä puolelleni, mutta faija oli tällä kertaa samaa mieltä mutsin kanssa. Ne olivat sitä mieltä, että lakko ei kuulunut minulle. Myöhemmin mutsi riekkui muille talon akoille, että kuinka hän oli pelastanut minut.

Ylioppilasjohtajat valvoivat, että marssivat joukot soittokuntineen eivät nousseet Vanhan ylioppilastalon portaille, mutta Senaatintorilla ylioppilaat olivat sivuroolissa. Ylioppilasvaikuttaja Pekka Lounelan mukaan 

päämielenosoitus oli vaikuttava, mutta se ryhmä, johon P. kumppaneineen kuului, ei kokenut samaa yhtenäisyydentunnetta. Heistä olisi ollut teennäistä jo porvarillisen taustansakin vuoksi näytellä työmiehiä. Mutta he eivät myöskään tunteneet sympatioita niitä oikeistoylioppilaita kohtaan, jotka mokineen ja sankoineen kokoontuivat hiekoittamaan Kaivokatua. He olivat sivullisia, mutta muutamien mielessä taisi elää epäilys, että pullistelun takana oli jotain mätää.

Tehtaankadulla asuneen ylioppilas Hellevi Mannisen mukaan

… tilanne onkin paljon pahempi kuin minä olen ajatellut. Tapahtuu kaikenlaisia tihutöitä ja katukokouksia. Poliisiaseman luona ovat koko ajan konepistoolimiehet vartiossa, suuret linja-autot seisovat lämmitettyinä valmiina lähtöön, jos jossakin syntyy suurempi mellakka. Sanotaan, että SAK on menettänyt yliotteen ja kommunistiset ainekset ovat päässeet valtaan. Sanotaan niin paljon muutakin, mutta mistään ei voi olla varma. – Pääministeri Fagerholm puhui radiossa melko rauhoittavasti, mutta silti tuntuu kolkolta ajatella konepistooleita.

Valtiollisen hyvinvointipolitiikan vauhdittaminen

Sotien jälkeen sosialidemokraatit olivat asettuneet porvarillisten puolueiden rinnalle parlamentaarisen uudistamisen tielle, tavoitteena sosiaaliturvan kehittäminen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Yleislakolla vauhditettiin vasemmiston kärkitavoitetta, siirtymistä valtiolliseen hyvinvointipolitiikkaan ja tuotannon modernisoimiseen. Porvarillisella puolella kehiteltiin ajatusta ”taloudellisesta isänmaallisuudesta”. Tavoitteena oli siirtyminen yhteiskunnan ennakoivaan suunnitteluun tilanteessa, johon kuului itsenäisyyden, henkisen vapauden ja riippumattomuuden puolustus. Se tapahtui panostamalla elinkeinoelämään tilanteessa, jossa jo neljännes suomalaisista sai toimeentulonsa teollisuuden ja käsityön ammateista.

Vaurastuminen edellytti kokonaisvaltaista valtakunnansuunnittelua, jota kehitettiin valtionvarainministeriön kansantalousosastolla. Suunnitelmataloudesta valtakunnallinen suunnittelu erosi siten, että se oli rakentavaa, neuvoa-antavaa ja demokraattista, ei pakottavaa tai ylhäältä ohjattua.

Työväen mielenosoitusmarssit Hakaniemestä Senaatintorille pääministerin puheille tai eduskuntatalolle olivat ulkoparlamentaarisia keinoja, joita 1950-luvulla toistuvasti käytettiin muutoksen vauhdittajana. Joukkovoiman pohjaa loivat Helsinkiin sotien jälkeen työn perässä muuttaneet työikäiset miehet ja naiset. Pääkaupunki veti puoleensa erityisesti elintarvike- ja rakennusalan työntekijöitä. Ammattiliitot olivat perinteisesti aktiivisia ja vasemmistolaisia, ja nuoret tulokkaat integroitiin nopeasti työ- ja ammattiyhteisön edustamiin toimintatapoihin.

Työväestön järjestötoiminta perustui vahvoihin ammattiosastoihin, ja mielenosoitusten järjestämisessä työpaikan aktiiveilla oli tärkeä rooli. Metalli-, rakennus- ja elintarvikealojen yhteisjärjestöt muodostivat poliittisen liikehdinnän ytimen ja katuprotestien ydinryhmän. Vetovoimaa oli myös SDP:n nuorisojärjestöillä ja SKDL:n nuorisoliiton osastoilla sekä TUL:n urheiluseuroilla. Nuoret vasemmistolaiset ja ay-aktiivit ottivat monella muullakin tavalla suhdetta kaupunkitilaan, kuten aktiivi nuorisoliittolainen Anja Jämsén muistelee:

Rauhan asia piti saada näkyväksi ja tietysti nuorten oli tehtävä jotain repäisevää. Niinpä me hommasimme valkoista maalia ja lähdimme öisille retkille maalamaan kallioseinämiin ja muihin sopiviin paikkoihin ’rauha’. Oma jälkeni näkyi ainakin Kruununhaan rantakallioissa ja Alppilan kallioilla Helsinginkadun varrella. Tai taisi olla niin, että pojat maalasivat ja minä pidin vahtia. Joskus jouduttiin juoksemaan pakoon, kun näköpiiriin ilmestyi poliisi.

Inflaatio söi 1950-luvulla palkankorotusten ostovoiman. Hintojen nousu, kireä rahapolitiikka ja inflaatio sekä sisäpolitiikan kriisi ja SDP:n hajaannus lisäsivät 1950-luvun jännitteistä ilmapiiriä. Valtiontalouden ja talouspolitiikan kriisit sekä SAK:n ja STK:n palkkaneuvottelut antoivat tilaa työväenliikkeen joukkoesiintymisille ja suurprotesteille. Marsseilla tuettiin kansallisia uudistuksia. Keväällä 1956 kansaneläkeuudistusta vauhdittivat eläkeläisten mielenosoitukset sekä ay-väen kirjelmät ja lähetystöt. Keväällä ja kesällä 1957 Helsingissä nähtiin äitien ja lasten lapsilisämielenosoituksia, kun hallitus aikoi jättää lapsilisät maksamatta valtion kassakriisin takia.

Mielenosoituksia koettiin tiheään tahtiin vuosina 1958–1959. Ajankohtaan osuivat niin sanotut ”yöpakkaset”, Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden hetkellinen epäluottamus. SKDL oli voittanut eduskuntavaaleissa 1958 ja ensimmäinen välikysymyskeskustelu oli tuonut eduskunnan eteen suuren mielenosoituksen. Virkamieshallitusta kritisoitiin palkan ostoarvon hupenemisesta ja vaadittiin työttömyysvakuutusta. Maaliskuussa pääkaupunkiseudun ammattialojen antama julkilausuma uhkasi, että ”me tulemme uudelleen…”. Jo huhtikuussa oli toinen mielenosoitus, joka koski elintarvikkeiden hinnankorotuksia.

Lisämaustetta keväällä 1958 toi kysymys lapsilisistä, ja sen puolesta järjestettiin lokakuussa mielenosoitus Hakaniemen torilla. Marraskuussa viisikymmentä ay-osastoa teki eduskunnalle ”kansan välikysymyksen”, aiheina hintojen nousu, maksujen ja verojen korotukset sekä avustukset suuryhtiöille. Joulukuussa katuparlamentit toimivat edelleen täysillä. Mielenosoitusvuosi huipentui, kun ”työkansan edustajat” saapuivat pääkaupunkiin esittämään eduskunnalle vaatimuksen politiikan suunnan muuttamisesta.

Marssille lähdettiin myöhemminkin, muun muassa sosiaalivakuutuksen (1959), 40-tuntisen työviikon (1961) ja samapalkkaisuuden (1962) puolesta. Kansalaisten painostus ja liikehdintä heijastivat tarvetta määritellä valtion rooli ja velvollisuudet. Mielenosoituksia seurasi uudistusten sarja 1950-luvun lopulla. Sosiaalijärjestelmää ja työlainsäädäntöä parannettiin, tukia korotettiin, työttömyysturvaa lisättiin ja työttömyysvakuutuslaki toteutettiin.

Sama tavoite mutta karnevalistisempi ote ja olematon ryhmäkuri leimasivat akateemisen nuorison mielenilmauksia. Modernia tuotantotaloudellista ajattelua edustivat teekkareiden ”tempaukset” ja Ylioppilaiden Taloudellinen Valistuskampanja (YTV), joka järjesti 1959 lukuisia tilaisuuksia myös kaduille.

YTV-rynnäkkö huipentui marraskuussa Messuhallin pääjuhlaan ja Markka mieheen -keräykseen. Jokaiselta ylioppilaalta kerättiin lantti, ja kokoon saatiin 22 803 markkaa. Rahoista muodostettu 22-metrinen nauha marssitettiin Markan päivänä ylioppilaskulkueessa keskustan läpi Suomen Pankkiin. Hilpeähenkinen akateeminen kulkue otti pesäeroa ylioppilaiden isänmaallisiin mielenosoituksiin; katse suunnattiin tulevaisuuteen ja talouteen, ei sodan menetysten ja uhrien muistelemiseen. Teekkarit jatkoivat samalla linjalla 1960, jolloin katutapahtumassa haluttiin kiinnittää huomiota ulkomaankauppaan (”Vienti turvaa tuotannon”). Neljä vuotta myöhemmin ”tempaistiin” tekniikan tunnelmassa (”Tekniikan Suomi maailmankartalle”). Aiemmin vuonna 1961 Kauppatorilla oli nähty metsäylioppilaiden samanhenkinen ”Tukki ja traktori” -rysäys.

Teksti on ilmestynyt teoksessa Kolbe, Laura & Åström, Anna-Maria: Kaupunkilaisten Helsinki. Helsingin historia vuodesta 1945, 5. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016. 492–496.