Tavastia-klubi

Tavastia-klubi on yksi Helsingin suurista kulttuuri-instituutioista. Muita klubeja on tullut ja mennyt, Tavastia on ja pysyy, vuosikymmenestä toiseen. Mitään muuta vastaavaa ei kaupungissa ole, ja yhtä vanhoja tai vanhempia ravintoloitakin vain kourallinen. Rock-klubi, jota on kyllästymiseen asti kutsuttu rock-musiikin Mekaksi, ja vieläpä syystä. Tavastian historia on myös osa rock-musiikin historiaa Suomessa. Alkuaikojen nuorisomusiikista ja marginaalikulttuurista matka kulki 1900-luvun lopulla kohti rockin aikuistumista, niin sanotun kevyen musiikin valtavirtaistumista ja vakiintumista kaiken kansan kulttuuriksi ja olennaiseksi osaksi suomalaista kulttuuriperimää. Kapinasta on tullut traditiota, mutta traditiot eivät aina luudu eivätkä jämähdä paikalleen.

Hämäläisten talo eli Hämis

Helsingin yliopiston opiskelijat jakautuivat jo ammoin kotiseudun mukaan osakuntiin, ja Hämäläis-Osakunta on yksi tällainen. Osakunta rakennutti 1930-luvulla kaupungin laitamille komean kivitalon, Hämäläisten talon, ja taloon tuli myös komea juhlasali. Maksaakseen talon rakentamisesta syntyneitä velkoja Osakunta alkoi järjestää tansseja. Mutta sitten tuli sota ja kaikki tanssi kiellettiin. 

Sodan jälkeen osakunnan isäntä Kalle Wettenhovi aloitti Hämiksen tanssit uudestaan. Nyt niihin liitettiin muutakin ohjelmaa, näytelmiä, sketsejä, speksejä ja muuta hauskaa. Tiistaisin oli Osakunnan teeilta ja lauantaisin ylioppilastanssit. Joinain iltoina sali oli vuokrattu kabareeteatteri Punaiselle Myllylle. Siellä se järjesti sekä komeita kabareita että tansseja, kunnes vuonna 1958 osakunta otti tuottoisan toiminnan omiin käsiinsä. Nyt alkoi Osakunta itse järjestää teeiltojen ja ylioppilastanssien lisäksi yleisiä tansseja, sellaisia, jonne saivat tulla muutkin kuin ylioppilaat. Alkoholia ei tansseissa tarjoiltu, mutta viereinen ravintola Ilves oli sodan jälkeen päätynyt Osakunnan omistaman Hämäläisten Ravintola Osakeyhtiön haltuun.

Musiikki oli Hämiksellä elävää. Hämiksellä esiintyivät kaikki aikansa kevyen, tanssittavan musiikin tärkeimmät tähdet. Musiikki oli oman aikansa iskelmää, johon sekoittui aikaa myöten yhä enemmän jazzin aineksia ja ennen pitkää vielä uudenlaista pop-musiikkia, sen joukossa myös twistiä, rautalankaa ja rockia. Tanssittava iskelmä pysyi silti pääosassa.

Tavastia-klubi

1960-luvun lopulla tapahtui kaikenlaista maailmalla ja suomalaisessa yhteiskunnassa, musiikissa ja nuorisokulttuurissa. Nuoret hylkäsivät vanhat arvot ja uusia, radikaaleja aatteita nousi esiin. Perinteinen paritanssi oli jo leimautunut vanhanaikaiseksi ja nyt syntyi uutta, entistä rajumpaa rock-musiikkia. Erityinen nuorisokulttuuri vakiintui, nuoret pukeutuivat eri tavalla kuin aikuiset ja kuuntelivat omaa, vain nuorisolle kuuluvaa musiikkiaan.

Uudessa tilanteessa Hämiksen tanssit eivät enää vetäneet kansaa. Kaupunkiin oli jo syntynyt uudenlaisia diskoteekkeja ja klubeja, mutta ne olivat suunnattu vain ylioppilaille. Kalle Toriseva, hämäläinen ylioppilas ja Hämiksen järjestysmies, huomasi, että uudenlaiselle vapaalle kulttuurille, pop-musiikille ja alkoholille oli selvästi kysyntää, siinä oli selvä markkinarako ja mahdollisuuksia. Sen oli oltava mahdollista muillekin kuin ylioppilastutkinnon suorittaneille.

Lokakuun toisena päivänä vuonna 1970 Tavastia-klubi avasi ovensa ensimmäistä kertaa. Aluksi Tavastia-klubi oli vain joidenkin Hämiksen iltojen nimenä, mutta suosio oli niin suuri, että Tavastia-klubi syrjäytti Hämiksen ja sen tanssit melkein kokonaan. Vain Hämiksen teeilta tiistaisin pysyi, mutta sen nimi ajanmukaistettiin T-illaksi ja siitäkin tuli disko. Lauantain tansseista tuli ennen pitkää kaikille avoin disko, Tavastian viikonloppudisko. Uuden klubin suosion vauhdittamiseksi saatiin vielä Jussi Raittinen levyttämään kappale Crocodile Rock suomeksi, nimellä Tavastia-rock. Levy äänitettiinkin samassa talossa, Osakunnan neljännessä kerroksessa.

Hämiksen tanssit loppuivat, mutta muutaman vuoden päästä siellä alkoivat eläkeläistanssit. Ne järjestettiin päiväsaikaan ja niissä soivat humppa, valssi, tango ja muu tanssimusiikki. Siellä oli myös elävää musiikkia, eläkeläisten harrastelijayhtyeitä.

Aika oli vapautumisen ja demokratian ja edistyksellisyyden aikaa, ja sen mukaisesti järjestettiin Hämäläisten Ravintola oy:n hallintokin. Tanssien järjestäminen oli ollut osakuntalaisten harrastustoimintaa, mutta nyt alkoivat opiskelijat tehdä osa-aikatyötä osakunnalle. Heillä oli oma kerhonsa, oma paikallinen työehtosopimuksensa, toki alan yleisen sopimuksen puitteissa, ja myös oma edustajansa Ravintolayhtiön hallituksessa.

Nyt kun oli lupa myydä olutta ja ylioppilaille terävämpiäkin, tanssien ja Tavastian pyörittäminen siirtyi asteittain Ravintolayhtiön hoidettavaksi. Yhtiön hallitukseen taas astui vuonna 1972 muuan Juhani Merimaa, yliopisto-opiskelija ja osakunta-aktiivi. Vuosikymmenen puolenvälin mailla Kalle Toriseva lopetti Tavastialla ja Wettenhovi jäi eläkkeelle. Seuraavina vuosina johtajina olivat Ilkka Merimaan ja Timo Turunen, kunnes vuonna 1980 Juhani Merimaasta tuli Ravintolayhtiön uusi toimitusjohtaja. Samoihin aikoihin taloon tuli uusi järjestysmies, nimeltään Pekka Görman.

Tavastia-klubin ideana oli tarjota alkoholia ja poppia sekä muuta uutta rytmimusiikkia. Mutta ei sitä poppia Suomessa vielä paljon ollut, joten mukaan mahtui kaikenlaista kevyttä musiikkia, iskelmästä rockiin, Katri-Helenasta Wigwamiin. Suomalaisen pop- ja rock-musiikin tarjonta kasvoi ja kehittyi noina vuosina nopeasti, ja muutaman vuoden päästä olivat iskelmä ja kevyempi pop jääneet pois Tavastialta. Ulkomaisiakin esiintyjiä saatiin ennen pitkää paikalle, aikaa myöten aina vain nimekkäämpiä ja useammin.

Kun yhtenäinen ja nuorille erityinen nuorisokulttuuri oli vakiintunut osaksi suomalaista elämää, se alkoikin hajota useiksi erilaisiksi alakulttuureiksi. Rock eriytyi popista, ja niiden välille nousi raja-aita. Rock oli nuorten ja kapinallisten musiikkia, se soi Tavastialla, kun taas pop-tähdet siirtyivät iskelmälaulajien perässä muille areenoille. Tuli diskokulttuuri, tuli punk ja tulivat 50-luvun rock’n’rollin nimeen vannovat diinarit, ja jotkut antoivat tukkansa edelleen liehua 70-luvun alun tyyliin. Yksi ja yhtenäinen nuorisomuoti sai rinnalleen lukuisia alakulttuureja, kukin omine musiikkeineen ja muotivirtauksineen. Samalla rockin alalajit saivat kukin oman yleisönsä, diinarit eivät progea kuunnelleet, eivätkä diskomusiikin esittäjät esittäneet musiikkiaan Tavastian lavalla.

Viikolla ohjelma vaihteli aluksi kovasti, kunnes 1970-luvun puolessavälissä Tavastialle vakiintui selkeä viikko-ohjelma. Maanantaisin oli Diggiteekki, Pekka Saurin innovoima disko, jossa ei soinut diskomusiikki vaan kaikki muu. Tiistaisin paikan nimenä oli Hämis ja siellä oli T-ilta. Paikka oli avoinna vain ylioppilaille ja lipun hintaan kuului teetä ja sämpylä, ajanmukaista diskomusiikkia sekä A-oikeudet, eli myös väkeviä juomia oli kaupan. Keskiviikkoisin Tavastialla oli elävää rockia ja torstaisin yleensä jazzia. Perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin oli disko, Tavastian viikonloppudisko.

Diskoissa toki soi diskomusa, paitsi maanantain diggiteekissä. Tavastian viikonloppudiskon yleisöksi ei valikoitunut varsinainen diskohilekansa vaan ihan tavalliset duunarit ja kaupankassat, peruskoulun tai amiksen käyneet työssäkäyvät nuoret. Tavastian diskojen suosio oli alusta alkaen suuri, ja disko levisi nopeasti osakunnan toiseen ja neljänteen kerrokseen. Meno oli nykysilmin katsottuna hurjaa: ”Tava on Stadin paras mesta, neljä ja puoli kerrosta täyttä sikaa”, kiteytti asian muuan kanta-asiakas.

Kriisistä kukoistukseen

Alkoholikulttuuri oli toisenlaista 1970-luvulla. Entistä vapaampia aikoja elettiin, mutta suomalaiset eivät noin vain oppineet juomaan hitaammin ja vähemmän. Tavastialla oli viikonloppuisin toistatuhatta nuorta humalaista, ja lopulta viranomaiset päättivät puuttua asioihin. Tavastia pantiin ensin tehostettuun tarkkailuun, Merimaa ja muutama muu pantiin syytteeseen anniskelurikkomuksista, asiakasmääriä rajoitettiin ja lopulta sinne määrättiin pöytiin tarjoilu. Tuloksena oli luonnollisesti myynnin ja tulojen romahtaminen ja monta vuotta kestänyt kriisi.

Kriisi oli ennen kaikkea talouskriisi, mutta sitä selvitellessä mullistui moni asia, edes työtaistelulta ei vältytty. Osakunta myi ravintolayhtiönsä perustamalleen ja hallinnoimalleen Hämäläisten Ylioppilassäätiölle, joka omistaa muun muassa Hämäläisten Talon. Samassa rytäkässä 70-luvun alun yritysdemokratiasta ja osa-aikaisesta opiskelijatyövoimasta siirryttiin 80-luvun puolenvälin virtaviivaiseen johtoon ja tulosvastuuseen. Työntekijät saivat sentään omat neuvostonsa.

Kriisistä päästiin vuosikymmenen puoleenväliin mennessä, ja siitä alkoi Tavastian toinen nousukausi. Tavastian aulassa oli ollut kaksi narikkaa, mutta nyt rakennettiin toisen tilalle baari, joka sai nimekseen Beat Bar. Siitähän tuli heti hitti ja koko lailla in-mesta, siellä istuivat kaikki toimittajat ja muu mediaväki sekä musiikkityypit. Siellä viihtyi myös muuan Mari Hatakka silloin kun ei tanssinut Sorsakosken ja Esa Pulliaisen Agents-yhtyeessä. Pekka Görmanista tuli näihin aikoihin ravintolapäällikkö.

Tavastian kriisivuosina suomalainen rock oli vain jatkanut kehittymistään. Diggiteekit lakkasivat Backstage clubin myötä, sekä T-illat että jazz-illat kuihtuivat pois, mutta nyt oli kaupungissa ja maassa niin paljon bändejä, että rockia ja yleisöä riitti maanantaista torstaihin joka illalle, joskus perjantaillekin. Rockin valtavirta kasvoi ja laajeni. Uudesta aallosta muotoutui iso osa rockin valtavirtaa, punk ja rockabilly eriytyivät yhä enemmän omiksi alakulttuureikseen ja uusia alakulttuureita nousi, oli gootteja ja futuristeja ja muita. Raja-aidat madaltuivat ja hupenivat, kun syntetisaattoreiden ja syntsapopin myötä pop lakkasi olemasta kirosana ja Topi Sorsakoski sai rock-kansan kuuntelemaan iskelmää. Valtavirran nuorisomuodista oli kehkeytynyt nuorten ja nuorehkojen aikuisten harrastama rock-kulttuuri, johon kuului erilaisten tyylien kirjavuus ja sen seassa joukko tiiviimpiä alakulttuureja.

Tavastian viikonloppudisko jatkoi vanhaan tapaan, nyt toki vain alakerrassa. Se ei ollut pintadisko edelleenkään eivätkä siellä jupit hilluneet, tavalliset duunarit sen sijaan. Musiikki oli ajan hittejä, jos kohta yleislinja taisi olla keskimääräistä diskoa hieman raskaampi ja koreilemattomampi. Suunnattoman suosittu oli viikonloppu edelleen, vanhoista kanta-asiakkaista moni kävi Tavalla vielä kolmekymppisinäkin, ja uusia tuli sitä mukaa kun uudet ikäpolvet täyttivät kahdeksantoista.

Tavastian vanhasta kakkoskerroksesta tehtiin aivan uudenlainen rock-ravintola, Backstage Club eli Bäkkäri vuonna 1985. Bäkkäri oli valtava menestys. Erilaiset alakulttuurit olivat siellä kaikki osana hieman epämääräistä rock-kansaa tai vastakulttuuria, jotain muuta kuin valtakulttuuria. Kun samaan aikaan muualla kaupungissa juppien pintapaikat panostivat varakkaisiin asiakkaisiin, Bäkkäri menestyi panostamalla erityisen varattomaan kansanosaan, boheemeihin, musiikinharrastajiin ja soittajiin. Monet niistä soittajista menestyivätkin, Cliftersin kappale ’Kova bore’ kertoo Backstage Clubista.

HROY:n loppu

Samaan aikaan muualla elettiin juppien ja citykulttuurin aikaa. Ravintola-ala oli murroksessa, ja nousukausi nosti esille ajatuksia aina vain kasvavista tuotoista ja trendikkäistä palveluista maksukykyisille, aikuisille asiakkaille. Tavastian viikonloppudisko ja huippukonsertit tuottivat hyvin, mutta tuotto lienee ollut vääränlaista, ainakaan se ei ollut alan ajankohtaisten oppien mukaista. Niinpä vuonna 1990 sanottiin irti ensin Merimaa ja sitten Görman.

Hämäläisten Ravintola Oy:n uusi johtaja oli varmasti pätevä ja kyvykäs ravintola-alan ammattilainen. Valitettavasti vain alan ja ajan tavanomaiset opit eivät soveltuneet Tavastialle. Rock ei ollut valtakulttuuria, eivätkä jupit ja citykulttuuri suostuneet tulemaan Tavastialle ollenkaan. Ilveksen remonttikin epäonnistui, siitä ei tullut huippumuodikasta pistäytymispaikkaa. Kun vanhoista asiakkaista oli päästy eroon, ei uusia tullutkaan. Eräänä aamuna Tavastian ovella oli lappu, jonka mukaan ”Tavastia-klubi on tänään suljettu”. Hämäläisten Ravintola Oy oli konkurssissa ja Tavastia-klubin tarina oli lopussa.

Helsingin Rock’n’ Roll

Vaan ei se ollutkaan loppu. Merimaa ja Görman perustivat uuden yhtiön nimeltä Helsingin Rock’n’Roll Oy ja saivat aikaan hyvän sopimuksen Hämäläisten Ylioppilassäätiön kanssa. He vuokrasivat Tavastian ja Ilveksen tilat, saivat käyttöönsä Tavastian ja Ilveksen nimet ja pääsivät jatkamaan siitä, mihin homma oli toista vuotta aiemmin katkennut. Vielä kun ostivat lipunmyyntifirma Tiketin, oli markkinointikanavakin hallussa. Uudesta Tavastiasta tuli heti menestys, ja Helsingin kulttuurielämän yksi suuri instituutio oli pelastunut.

Ensi töikseen uusi yhtiö laittoi Ilveksen remonttiin, nyt siitä tehtiin sekä mukava pistäytymispaikka että viihtyisä ruokaravintola. Vanha Villen baari remontoitiin, sen seinät maalattiin mustiksi, se sai oman sisäänkäynnin sisäpihalle, ja siitä tuli oma ravintolansa, Semifinal. Kun Tavastia oli nyt se paikka, jonne kaikki soittajat halusivat päästä esiintymään, tuli Semifinalista se paikka, jonne aloittelevat ja nousevat bändit pääsevät ennen kuin pyrkivät Tavastian puolelle. Semifinalia pyörittämään tuli Tomi Hämäläinen, kokenut Tavastian ja Backstagen deejiRoudi, joka jatkoi siinä kolme vuosikymmentä. 

Uutta Tavastiaa perustettaessa ja rakennettaessa elettiin yhtäältä suuren talouslaman ja toisaalta anniskelun vapautumisen aikoja. Pankkien konttoreita suljettiin, liikeyrityksiä kaatui ja tyhjentyneisiin tiloihin sikisi niin paljon baareja, diskoja ja klubeja, ettei diskomarkkinoille kannattanut yrittääkään. Uudella Tavastialla ei siis aluksi ollut diskoiltoja ollenkaan. Muttta vähitellen, vuosien mittaan, diskoiltojakin alkoi olla. Lopulta vuonna 2009 alkoi uusi lauantaidisko, joka pian sai kansalta nimen Ladi. Disko alkoi puolen yön aikaan, kun illan bändi oli ensin lopettanut. Tuohon aikaan muissa diskoissa oli tarkat formaatit ja soittolistat, tietty kappale sai soida juuri tietyllä kellonlyömällä eikä muulloin. Niiden rinnalle oli helppoa tuoda oikeat, elävät deejiit kansaa tanssittamaan ja valitsemaan itse soittamansa musiikin, 70-luvun klassikoista tuoreimpiin hitteihin. Mutta vuonna 2024 Ladi oli pyörinyt peräti 15 vuotta, joten oli tullut aika keksiä jotain uutta. Ladi loppui, mutta deejiit jatkavat ja uusia ideoita kehitellään, disko ei Tavastialta lopu. 

Uusi Tavastia aloitti siis kokonaan livebändien keikkapaikkana ja oli sellaisena välitön menestys. Lama toi tällekin sektorille paljon uusia yrittäjiä, mutta suurin osa lopetti aikanaan ja ennen pitkää kaikki. Tavastia sen sijaan jatkoi tasaisen varmasti. Rock oli nyt jo valtavirtaa, vanha vastakulttuuri oli nyt valtakulttuuria. Valtavirran kärkeen astui 1990-luvulla uusi sukupolvi, Neljästä Ruususta Maija Vilkkumaahan ja Rasmuksen kautta Ultra Brahan. Brittiläinen kitarapop sai suomalaisia seuraajia sekin ja soul nousi 1990-luvulla Aki Sirkesalon poppina ja sitten Sam Huberin funkyna. Fabulettesin riveissä lauloi soulia myös Mari Hatakka. Kaikenlaista musiikkia riitti ja aina tuli kaikenlaista uutta. Metallimusiikki nousi vuosituhannen vaihteessa alakulttuurista osaksi suomalaisen rockin valtavirtaa, ja 2000-luvulla hiphopparit alkoivat räppäillä deejiiden kanssa diskossa, ja sitten rap nousi Tavastian suosituimpien genrejen joukkoon. Ajan oloon myös teknoa tai sen tapaista on sekoittunut kaikkeen muuhun musiikkiin aina vain enemmän.

Rock oli alkuaan nuorisokulttuuria, mutta vuosikymmenien mittaan on Tavastian yleisön ikäkirjo vain kasvanut. Vanhimmat hiphopparit ovat jo viisikymppisiä, ja Hectorin yleisön ikähaitari ulottuu kahdeksastatoista lähemmäs kahdeksaakymmentä. Jokainen sukupovi on luonut omaa musiikkiaan ja kaikki sukupolvet ovat jatkaneet musiikkinsa tekemistä ja kuuntelemista. Useimmat musiikkityylit ja alakulttuurit ovat myös saaneet jatkajia nuoremmista ja vanhempi väki seuraa nuorempienkin musiikkityylejä.

Eläkeläistanssitkin alkoivat uuden Tavastian myötä uudestaan, ja jatkuivat kymmenisen vuotta. Humppakansan ikääntyessä Tavastian tanssit saivat kuitenkin väistyä. Seuraavien sukupolvien harmaantuessa on syntynyt uudenlainen ilmiö, mummodiskot. 2020-luvun entisiä nuoria ei valssi ja humppa kiinnosta, disko ja rock sen sijaan. Jos rock joskus erotti sukupolvia toisistaan, nyt se yhdistää.

Rockista ja muusta sellaisesta on muodostunut vakiintunut osa valtakulttuuria. Sillä on jo muutaman ihmisiän verran traditioita, historiaa ja runsaasti klassisen aseman saaneita esittäjiä ja teoksia. Erilaisia tyylisuuntia on kertynyt paljon ja sama henkilö saattaa pukeutua eri konsertteihin eri tavoilla, milloin gootiksi, milloin hiphoppariksi, alakulttuuritkaan eivät sulje toisiaan pois. Kaikenlaisista heimoista, genreistä ja tyylilajeista muodostuu rikas, mutta kokonaisuudessaan yhtenäinen rock-kulttuuri.

Tavastian tarina on vuoden 1991 jälkeen tasaisen varman menestyksen tarinaa, Helsingin Rock and Roll on jopa laajentanut toimintaansa festivaaleihin ja muihin tapahtumiin. Mutta vuonna 2020 koronavirus sulki suomalaisen yhteiskunnan ja etenkin kaikki kapakat, klubit ja ravintolat. Kriisi oli vakava, mutta kuten muuallakin yhteiskunnassa, tilapäinen. Tavastia oli niin vakaalla pohjalla, että muutaman vuoden tappiot eivät sitä horjuttaneet, vaan pandemian jälkeen toiminta on elpynyt entistäkin kannattavammaksi. Merkittävä käänne tapahtui, kun Juhani Merimaa ja Pekka Görman vetäytyivät eläkkeelle. Vuoden 2024 alusta Helsingin Rock and Roll oy:n toimitusjohtaja on Mari Hatakka.

Lähteitä

Lindgren, Klaus: Tavastian kulisseissa. Neljä ja puoli kerrosta täyttä sikaa. Into, Helsinki 2019.

Rantasalo, Tuuli: ”Onneksi oli Ladi” – Näin kävijät muistelevat Tavastialla lopettanutta Lauantaidiskoa. Helsingin Sanomat 4.4.2024.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)

Tamminen. Seppo: Kampinkadun isäntä. Hämäläisten ylioppilassäätiö 1962–2012. Hämäläisten ylioppilassäätiö, Helsinki 2012.

Artikkelia varten on saatu tietoja Juhani Merimaalta ja Mari Hatakalta.