Helsingin ensimmäinen disko aukesi helmikuussa 1966, kun promoottorit Paavo Einiö ja Tom Hertell käynnistivät kuukauden kestäneen diskokokeilun Kulosaaren Casinolla. He mainostivat diskoteekin olevan uusi ja erilainen illanviettotapa, joka oli suuressa suosiossa Yhdysvalloissa ja Euroopan suurkaupungeissa. Käänteentekevää oli illan rakentuminen kokonaan dj:n soittaman musiikin varaan. Levyjä oli soitettu tansseissa aikaisemminkin, mutta silloin niiden tehtävänä oli soida tanssiyhtyeen tauoilla. Diskossa ei ollut lainkaan muusikoita – illan ainoita esiintyjiä olivat dj:t.
Alkuaikojen dj:t soittivat levyjä ja viihdyttivät yleisöä juontamalla musiikin lomassa. Heitä kutsuttiin Helsingissäkin disc jockey -nimellä, sillä tiskijukka-termi keksittiin vasta myöhemmin. Monien esikuvina olivat ulkomaiset radio-dj:t, jotka soittivat hittejä ja puhuivat vauhdikkaasti niiden välissä.
Uusimmat levyt ja laadukas äänentoisto olivat alussa diskojen tärkein markkinointikeino. Kulosaaren Casinon diskon ensimmäisessä ilmoituksessa mainostettiin stereoäänentoistoa, joka oli vasta vakiinnuttamassa asemaansa Suomessa. Ensimmäisessä diskossa oli myös hämärä valaistus, esitanssijoita ja seinillä tanssijoiden kuvia. Meteliä kuvattiin korvia huumaavaksi.
Paavo Einiön ja Tom Hertellin diskoillat siirtyivät Kulosaaresta hotelli Kalastajatorpan kaakkoissiipeen maaliskuussa 1966. Diskoon oli 18 vuoden ikäraja, ja se oli auki joka ilta. Siellä oli dj:n ja esitanssijoiden lisäksi muun muassa ultraviolettivalot ja strobo, joka välkkyi nopeasti tehden tanssijoiden liikkeistä katkonaisen näköisiä. Dj:t soittivat rock’n’rollia, twistiä ja uusimpia pophittejä.
Diskon saapuminen Helsinkiin merkitsi muutosta myös tanssikulttuurissa. Aikaisemmin tansseissa oli vallinnut käytäntö, jossa naiset odottelivat hakijoita seinän vierellä. Diskossakin saatettiin tanssia pareittain, mutta siellä istuttiin pöydässä vapaamuotoisissa seurueissa, jolloin ilman hakijaa jääminen ei ollut yhtä näkyvää. Myös koreografiat olivat vapaamuotoisempia. Vielä muutamaa vuotta aikaisemmin nuoret menivät tanssikursseille oppimaan tärkeimmät tanssiaskeleet, mutta diskoissa niitä ei tarvinnut tuntea. Tämä vapautti nuorisoa ja herätti tanssinopettajissa vastustusta.
Kalastajatorpan disko lopetettiin jo parin kuukauden jälkeen, kun sieltä autolla lähtenyt seurue joutui onnettomuuteen ja hotellin johto säikähti. Kesällä 1966 viranomaiset kielsivät anniskelun diskoissa, koska niiden katsottiin houkuttelevan nuorisoa alkoholinkäytön pariin. Einiö ja Hertell avasivat vielä Hämeentie 10:ssä Disco-nimisen ikärajattoman paikan, jossa ei tarjoiltu alkoholia. Markkinointikeinona oli dj:iden laaja ja uutuuksia sisältänyt levystö. Yleisradio soitti popmusiikkia vain puolitoista tuntia viikossa, mutta Discossa uudet listalevyt soivat koko illan. Paikan suosio hiipui kuitenkin pian, ja se suljettiin vuodenvaihteessa 1968–69.
Opiskelijat vakiinnuttavat diskon
Anniskelukielto koski ensimmäisiä diskoja, jotka olivat kaikille avoimia. Helsingin opiskelijaosakunnilla oli kuitenkin isoja tanssipaikkoja, joiden sisäänpääsyyn vaadittiin ylioppilaille myönnetty osakuntakortti, eivätkä Alkon vaatimukset siten koskeneet niitä. Opiskelijatansseissa olivat monen vuosikymmenen ajan soittaneet orkesterit, mutta dj:t tulivat yhtyeiden rinnalle 1960-luvun loppuvuosina. Disko saapui Hämäläisten talolle, Bottalle, KY:lle, Nylands Nationille eli Natsalle, Vanhalle Polille sekä Vanhalle ja Uudelle ylioppilastalolle. Bottalla soitti levyjä muun muassa Heikki Harma eli Hector, Hämäläisten talolla Esko Riihelä. Dj:t soittivat joskus samoissa illoissa yhtyeiden kanssa, mutta usein myös koko illan keikkoja.
Opiskelijadiskoja järjestettiin Helsingissä joka ilta, joten niiden myötä kaupunkiin tulivat ensimmäiset dj:t, jotka saattoivat elättää itsensä levyjen soitolla. Vuonna 1969 tuli yleiseen käyttöön myös disc jockey -sanan suomenkielinen vastine, tiskijukka. Valotekniikka oli vielä alkeellista mutta pakotti kekseliäisyyteen. Diskokokemusta saatettiin 1960-luvun lopussa tehostaa heijastamalla valkokankaalle diaprojektorilla psykedeelisiä kuvioita, jotka luotiin laittamalla värillistä nestettä kahden lasilevyn väliin.
Keskioluen vapautuminen vuonna 1969 sai Helsingin ensimmäiset ravintolat aloittamaan diskotoiminnan. Ravintolamaailma oli vielä tiukasti säännelty, ja pykälät koskivat niin asiakkaiden pukeutumista, ikärajoja kuin alkoholijuoman kanssa liikkumistakin. Kalastajatorppa avasi juhlasalinsa alapuolelle Red Room -yökerhon, jossa soitti dj, ja Linnanmäen huvipuistoon rakennettiin Tivoli-diskoravintola. Hakaniemen rannassa Merihotellin talossa sijainnut Pontus oli ensimmäinen diskoksi muuttunut ravintola. Itä-Helsingin diskokeskus oli Puotilan kartanon sivurakennuksessa toiminut Sven Tuuva, jossa soittivat muun muassa tuleva tv-toimittaja Folke West ja radiojuontaja Calle Lindholm.
Diskon vuosikymmen: 1970-luku
Helsingin ravintolakentän suurimmat toimijat olivat osuusliikkeet HOK ja Elanto. Kun ne innostuivat 1970-luvun alussa laajemmin diskoista, dj:t syrjäyttivät elävää ravintolamusiikkia niin keskustasta kuin lähiöistäkin. HOK:n omistama Pontus menestyi, ja tämä innoitti osuusliikettä muuttamaan diskoiksi myös Mannerheimintien ja Runeberginkadun kulmassa sijainneen ravintola 66:n, Kampin Autotalon Arkadian sekä Hallituskadun (nyk. Yliopistonkatu) Helsinki Clubin. Elanto avasi oman Discat-diskon Hakaniemeen. KY:n taloon Pohjoiselle rautatiekadulle aukesi Kylterikellari, jota pyörittivät opiskelijat, mutta disko oli avoin kaikille. Toinen merkittävä nuorisopaikka oli Hakaniemen Disco Mondi.
Diskoravintoloiden myötä ala työllisti jo runsaan joukon helsinkiläisiä, ja 1970-luvun alussa tiskijukkien joukossa oli myös useita naisia. Monet kaupungissa asuneet ulkomaalaisetkin keikkailivat Helsingin diskoissa. Dj-työ oli heille hyvä vaihtoehto, jos he tunsivat uutta musiikkia, sillä biisien välissä saattoi spiikata englanniksikin. Se saattoi jopa tuoda diskoon kansainvälistä väriä ja lisätä paikan vetovoimaa. Espanjalainen Angel, kreikkalainen Black Mike, alankomaalainen Martin ja marokkolainen Nordine olivat Helsingin tunnetuimpia tiskijukkia.
Tyypillinen 1970-luvun diskoilta alkoi kahdeksalta ja loppui puolenyön maissa. Dj:t tarjosivat yleisölleen mahdollisuuden kuulla ja tanssia uusimpia hittejä. Paikan mukaan he soittivat paljonkin hitaita, koska yleisö tuli diskoihin myös etsimään kumppania. Nuoret olivat aktiivisia tanssijoita, ja lattia saattoi täyttyä jo illan ensimmäisten biisien aikana.
Monet Helsingin alkuaikojen diskot toimivat vanhoissa juhlasaleissa, jotka oli suunniteltu akustisen musiikin esittämiseen. Vanhan ylioppilastalon, Natsan tai Vanhan Polin juhlasaleihin ei saanut rakentaa ylimääräisiä rakenteita diskojen valo- tai äänitekniikkaa varten, mikä vaikeutti tiskijukkien työtä. Kaupungin ensimmäinen diskoksi tehty rakennus kohosi Linnanmäelle 1973, ja se ristittiin Luola-diskoksi. Ikärajattomaan diskoon voitiin jo rakennusvaiheessa tehdä riittävä ääni- ja valolaitteisto. Joissakin diskoissa dj näytti myös projektorilla maailmantähtien varhaisia musiikkivideoita ja keikkataltiointeja, jotka tulivat Suomeen filmikeloilla.
1970-luvun alku oli Helsingin diskokentällä jatkuvan kasvun aikaa. Seurakuntien hallinnoimassa Mustasaaressa pyöri kesädisko, ja kantakaupungin ulkopuolelta löytyi Lauttasaaren Tom-Tomin ja Kannelmäen Heurekan kaltaisia menopaikkoja. Keskustassa aukesivat 1970-luvun alussa Ratakadun Senaattoridisko ja Kellaridisko, jotka toimivat saman rakennuksen eri kerroksissa, sekä Svenska Teaternin talon Royal ja sitä vastapäätä sijainnut Ylä-Primula.
Pörssitalon ravintola Adlon aloitti diskona kesällä 1972, ja samaan aikaan diskotoiminta laajeni Helsingin edustan saariin, kun Sirpalesaaren Meridisco avasi ovensa. Kun hotelli Hesperia valmistui Töölöön elokuussa 1972, sen yökerhossa alkoivat myös diskoillat. Opiskelijadiskojen tarjonta kasvoi Domus Academican kellarissa toimineella Alibilla maaliskuussa 1973, alaikäiset kävivät Siltasaaressa Työväentalon diskoilloissa. Ympyrätalon Kultainen orava ja Sturenkadulla toiminut Duunarin kellari suunnattiin tavalliselle kansalle.
Englanninkielinen purkka, jytä ja soul olivat 1970-luvun helsinkiläisen diskoyleisön suosikkimusiikkia, mutta vuosikymmenen puolivälissä kaupungissa toimi jo pelkästään ulkomaista funkia ja soulia soittanut Safari Club. Eerikinkatu 14:n sisäpihalla toiminut disko oli suosittu jatkopaikka, koska se oli aamuneljään asti auki. Paikka oli sisustettu erilaisella Afrikka-aiheisella rekvisiitalla. Samoihin aikoihin myös Helsinki Club muutti linjansa pelkästään uusimpaan yhdysvaltalaiseen funkiin ja souliin.
Myös Sörnäisten Disco 33, hotelli Intercontinentalin Ball Room ja Siltasaaren Mobile olivat suosikkidiskoja 1970-luvun puolivälissä. Vuosi 1977 toi Saturday Night Fever -elokuvan ja varsinaisen diskoksi kutsutun musiikin. Elokuvan ensi-ilta Suomessa oli huhtikuussa 1978 ja diskotanssikurssit alkoivat täyttyä, joten Aira Samulinin tanssikoulu joutui siirtymään Satakuntalaisen osakunnan salista Malminrinteeltä suurempiin tiloihin Vanhalle Polille. Muutamakin helsinkiläisdisko rakensi tiloihinsa elokuvan innoittaman lasisen tanssilattian, jonka pinnan alla välkkyivät eriväriset valot.
Nousukauden diskohuumaa
Diskojen suosio kasvoi entisestään 1980-luvulla, ja paikoista tuli yhä suurempia ja hienompia. Helsingin suosituimpia diskoja olivat KY-Exit ja Botta, jotka luopuivat opiskelijailloista vähitellen 1970–80-lukujen vaihteessa. Molempien tiskijukat seurasivat sekä Euroopan että Yhdysvaltojen listoja ja soittivat niiden uutuuksia. Pelkästään uusimpiin Amerikan-hitteihin luottivat Helsinki Club ja Disco 66:n paikalle rakennettu Silvernight. Kansainväliset tuulet näkyivät myös diskojen nimissä. Ratakadun Senaattoridiskosta tuli suosittu Disco Joy, Esplanadin Royalista Hot Lips, Seurahuoneen kabinetista Rose Room, Natsasta Harald’s ja Mobilesta Rocktails, 1980-luvun nousukauden suosikkipaikka.
Diskot houkuttelivat runsaasti väkeä viikollakin, koska niihin tultiin jo alkuillasta ja sulkemisaika oli pian puolenyön jälkeen. Tällainen illanvietto ei estänyt aikaista heräämistä töihin tai kouluun seuraavana aamuna. Suosituimmissa paikoissa kävi säännöllisesti yli tuhat asiakasta illan aikana. Myös Helsingin ikärajattomat diskot olivat suosittuja 1970–80-lukujen vaihteen molemmin puolin, vaikkakin monen alaikäisten suosikkipaikan elinkaari oli lyhyt. Kasarmitorin Casino, Iso Roobertinkadulla toiminut Frisco Disco ja Työväentalon Bygga-disko keräsivät paljon nuoria tiloihinsa. Kulttuuritalon saleissa oli yhtä aikaa kolme diskoa alaikäisille.
Seksuaalivähemmistöillä oli omia diskoiltoja Helsingissä jo 1970-luvulla, mutta tilaisuuksista tuli julkisia vasta seuraavan vuosikymmenen alussa. Seta järjesti omia suosittuja iltojaan, joita olivat ensin Studio 302 Lönnrotinkadun Vanhalla Polilla ja sen jälkeen Bottalla maanantaisin järjestetty Triangle. Ravintola Kaisaniemessä toimi Club Cabaret, ja ensimmäinen joka ilta auki ollut seksuaalivähemmistöjen disko oli kesällä 1984 aloittanut Iso Roobertinkadun Gay Gambrini.
Monet diskoillat hakivat erilaista asiakaskuntaa myös tietynlaisella musiikkilinjalla. Vaihtoehtoista rockia tarjonnut Diggiteekki pyöri Tavastialla. Silvernightissa oli erikoisiltoja countrylle, Disco Joyssa reggaelle. Klippanin ja ravintola Kaisaniemen futuristidiskoilloissa soi uusin ulkomainen syntetisaattoripop. 1980-luvun lopussa myös afrikkalainen musiikki ja vanha rock’n’roll olivat saaneet omat diskoiltansa Helsinkiin.
Ääni- ja valotekniikan kehittyessä diskoissa nähtiin lasersäteitä ja kuultiin musiikkia yhä suuremmalla äänenvoimakkuudella. Adlonin erikoisuutena oli valo- ja äänilaitteisto, joka oli kiinnitetty katosta hydrauliikan avulla laskeutuvaan kristallikruunuun. Taivaskanavat alkoivat näkyä Helsingissä 1980-luvun kuluessa ja musiikkivideoita näytettiin välillä diskoissakin. Tiskijukilta edellytettiin monenlaista teknistä osaamista, ja tärkeäksi nousi taito miksata soitettavat kappaleet yhteen niin, että biisin vaihtuessa rytmi jatkui katkeamatta. Spiikkaavat dj:t alkoivat jäädä vähemmistöön.
1980-luvun lopussa Suomeen saapuivat house ja tekno. Ensimmäinen uutta elektronista musiikkia koko illan soittanut paikka oli Bottan yläkerran Berlin, joka aukesi syksyllä 1988 ja keräsi pitkiä jonoja parin vuoden ajan. Samalla alettiin puhua klubikulttuurista, jossa tiskijukkien soittaman tietyntyylisen musiikin paikat erottuivat toisistaan koko konseptinsa avulla. Berlinissä siihen kuuluivat musiikkilinjan lisäksi persoonallinen sisustus ja henkilökunta sekä kaikenlaisen pukeutumisen sallinut ovipolitiikka. Toisaalta uusimpia hittejä soittaneet ja tietyntyylistä pukeutumista asiakkailtaan edellyttäneet diskotkin olivat edelleen suosittuja.
Diskoista klubeiksi ja yökerhoiksi
Kaivohuone oli Helsingin viimeisiä suuria ohjelmaravintoloita, mutta 1980-luvun lopussa sekin muutti konseptinsa diskoksi. Asiakassukupolvien vaihtuessa käsikirjoitettu estradiviihde jäi ravintoloista pois, ja jos uudeksi asiakaskunnaksi haluttiin nuoret, usein edessä oli diskoksi muuttuminen. Toisaalta nuoria oli rajallisesti ja heillä oli usein vähemmän rahaa kuin aikuisilla, joten kaikki diskot eivät menestyneet alkuhuumaa pidemmälle. Esimerkiksi Sturenkadulla toiminut Circus Maximus -disko tavoitti pitemmän elinkaaren muututtuaan Jortsumestari-tanssiravintolaksi.
Lama-aika vei 1990-luvun alussa monet diskot vaikeuksiin, ja viranomaiset pyrkivät helpottamaan tilannetta sallimalla aamuneljän aukiolon laajasti. Muutoksen myötä asiakkaat saapuivat diskoihin yhä myöhemmin, ja arki-iltoina ulkona käymisestä tuli harvinaista. Vuosikymmenen kuluessa diskokenttä kuitenkin piristyi pitkälti yleisen taloustilanteen kohenemisen takia.
Internetin ja valtakunnallisten kaupallisten radioiden saapuminen 1990-luvulla poisti diskoilta niiden vanhan kilpailuedun, sillä hittejä oli niiden myötä aiempaa helpompi kuulla kotonakin. Diskoilla kuitenkin riitti suosiota, koska ne toimivat myös tanssi- ja tapaamispaikkoina. Tv-toimittajana nykyään tunnettu Mikko ”Peltsi” Peltola on yksi monista ammattiesiintyjistä, jotka aloittivat uransa dj-töistä Helsingin diskoissa. Peltola soitti 1990-luvulla jopa 28 dj-keikkaa kuukaudessa ja kertoi yltäneensä parikymppisenä dj:nä samaan palkkatasoon kuin lääkärit. Hänen vakituisia soittopaikkojaan olivat Arkadia ja Kaivokadulla toiminut Monetario, mutta Peltola kiersi myös soittamassa nuorisotalojen ja koulujen diskoilloissa, joita järjestettiin 1990-luvulla Helsingissä runsaasti.
Kaupunkiin syntyi 1990-luvulla myös useita house- ja teknoklubeja, joihin tuotiin säännöllisesti ulkomaisia dj-vieraita. Deep toimi Berlinin vanhoissa tiloissa Bottan kolmoskerroksessa, Smile Hakaniemen rannassa hotellin pysäköintihallissa, Hype hotelli Presidentin kellarikerroksessa ja Kerma Erottajalla. Monet näihin klubeihin soittamaan tulleet ulkomaiset dj:t olivat tunnettuja myös elektronisen musiikin tekijöinä. Keikkatilanteessa asetelma kuitenkin oli ennallaan: oli dj tähti tai tuntematon, hän soitti musiikkia tanssilattialle, ja yleisö äänesti jaloillaan, oliko musiikki siihen sopivaa sillä hetkellä.
Disko-sana alkoi jäädä historiaan 1980-luvulla kaupunki- ja klubikulttuurin myötä. Kun Rose Room muuttui vuonna 1993 Nylon-nimiseksi paikaksi, uudet omistajat kertoivat paikan olevan eurooppalainen yökerho, joka ei tavoittele disko- tai baaritunnelmaa. Tästä huolimatta Nylonissa oli tanssilattia ja musiikista vastasivat tiskijukat. Ero diskoihin syntyi erityisesti paikan musiikkilinjasta. Nylonissa se ei rakentunut uusimpien hittien varaan, vaan dj:t soittivat kukin omalla tyylillään funkia, acid jazzia ja housea, myöhemmin myös teknoa.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ravintoloitsija Sedu Koskinen avasi Helsingin keskustaan suuria yökerhoja. Dj-musiikin voimin toimineet Tiger, The Club, Studio 51, Lux, Barfly ja Onnela houkuttelivat isoja asiakasmääriä, mutta kulta-aika oli usein vain muutaman vuoden mittainen. Vuoden 2008 taantuma vaikutti asiakkaiden maksukykyyn merkittävästi ja Koskisen mukaan muutti koko alaa pysyvästi niin, että yökerhojen parhaat ajat olivat historiaa. Monet tilat remontoitiin toisenlaiseen käyttöön. Sulkemisiin saattoi vaikuttaa myös musiikista ja iltaa viettävistä ihmisistä aiheutunut ääni. Esimerkiksi Yrjönkatu 36:ssa toiminut Tiger lopetti, kun lähitalon asukas valitti melusta, ja sen tiloihin tuli Partioaitta-liike.
Vaikka yleinen taloustilanne sekä sukupolvien ja musiikillisten trendien vaihtuminen vaikuttavat aina ravintolakenttään, tiskijukkien soittamaan musiikkiin perustuvilla paikoilla on edelleen asiakkaita Helsingissä – kutsutaan niitä sitten klubeiksi, yökerhoiksi tai diskoiksi. Takavuosien suosikkidiskoista esimerkiksi Arkadian, KY-Exitin ja Helsinki Clubin tilat on remontoitu muuhun käyttöön, mutta Royalista, Hot Lipsistä ja Happy Daysista Teatteriksi muuttuneessa ravintolassa on tanssittu tiskijukkien soittaman musiikin tahtiin yli 50 vuotta. Ensimmäiset diskosukupolvet käyvät yli seitsemänkymppisinä nostalgiadiskoissa, joten konseptissa on jotakin, joka houkuttelee jo useita helsinkiläissukupolvia yhtä aikaa. Ehkä kyse on vain ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta yhdistää musiikki ja tanssi.
Vanhassa Elannon korttelissa Kaikukadulla toimivat klubit Kaiku ja Post Bar ovat saaneet tunnustusta maailmallakin. Niissä soittaa ulkomaisia dj-vieraita lähes joka viikko. Myös alaa koskevat asenteet ovat vuosikymmenien mittaan muuttuneet. 1980-luvun alussa Muusikkojen yhteisjärjestö ry teki näyttävän diskojen vastaisen kampanjan ”Oikeissa tansseissa on orkesteri”, mutta kesällä 2024 diskoammattilaisten yhdistys Pro DJ Finland hyväksyttiin Muusikkojen liiton osastoksi.
Katso myös:
Tietoisku: Diskomelu(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Iltatähti sukeltaa diskon säihkeeseen(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lähteitä
Isokangas, Antti, Karvala, Kaappo & von Reiche, Markus: City on sinun. Kuinka uusi kaupunkikulttuuri tuli Helsinkiin. Tammi, Helsinki 2000.
Kinnunen, Kalle (toim.): Kone-Suomi. Khaos Publishing, Helsinki 2019.
Mattlar, Mikko: Stadin diskohistoria – Diskoja, tiskijukkia ja varhaista dj-kulttuuria Helsingin seudulla 1966–1988. Omakustanne, Helsinki 2017.
Mattlar, Mikko: ”Älä käytä kaikkia rahoja viihteeseen”, sanoisi 50-vuotias Mikko Peltola 20-vuotiaalle itselleen. Helsingin Sanomat 15.3.2024. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010256392.html(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Potapoff, Teemu: Yön kuningas Sedu Koskinen. Docendo, Jyväskylä 2017.
